-- Kuinka et häpeä? -- sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan
huoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän
alitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.
Kreivi purskahti nauruun.
-- Se oli hassunkurinen muija! Sepä vasta suuttui!
Ja hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi
hänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.
-- Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!... Hahahaa! -- jatkoi
kreivi yhä nauramistaan.
-- Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, -- sanoi
kornetti.
-- Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt
joutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin
en osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen.
Täytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.
Polosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella
Liisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento.
Hän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka
oli häntä varten varustettu.
"Miten joutavaa onkaan kaikki kunnia ja sotainen maine! -- ajatteli hän
katsellen shaalin peittämää ikkunaa, jonka läpi kuun vaaleat säteet
tunkeutuivat huoneeseen. -- Se on onnea, kun saa elää rauhallisessa
sopukassa rakkaan, älykkään ja teeskentelemättömän vaimon kanssa. Se on
todellista, pettämätöntä onnea!"
Jostakin syystä hän ei kuitenkaan puhunut toverilleen mitään näistä
unelmista eikä maininnut mitään maalaisneidosta, vaikka hän oli varma
siitä että kreivikin ajatteli häntä.
-- Miksi et riisuudu? -- kysyi hän kreiviltä, joka käveli edestakaisin
huoneessa.
-- Ei nukuta vielä. Sammuta kynttilä jos tahdot, kyllä minä tulen
toimeen.
Ja hän jatkoi käyskentelyään.
-- Ei nukuta vielä, -- toisti Polosow tuntien tämän illan jälkeen
entistä suurempaa tyytymättömyyttä kreivin vaikutusvallan johdosta ja
halua nousta häntä vastustamaan. "Kyllä minä arvaan, -- ajatteli hän
itsekseen kohdistaen ajatuksensa Turbiniin, -- mitä tuumia sileäksi
kammatussa päässäsi nyt liikkuu! Huomasin kyllä, että hän miellytti
sinua. Mutta sinä et kykene ymmärtämään tätä vilpitöntä, rehellistä
olentoa. Sinä tahdot Miinan ja everstinarvon. Kysäsenpä, mitä hän piti
tytöstä."
Polosow kääntyi jo häneen päin, mutta muutti sitten mieltään. Hän tunsi
ett'ei hän kykenisi väittämään vastaan, jos kreivin käsitys Liisasta
olisi semmoinen kuin hän luuli, tunsipa vielä senkin, että hän ei voisi
olla yhtymättä kreivin mielipiteeseen; -- niin suuressa määrässä hän jo
oli kreivin vaikutusvallan alainen, joka vaikutusvalta hänestä tuntui
päivä päivältä yhä raskaammalta ja epäoikeutetummalta.
-- Minne sinä menet? -- kysyi hän, kun kreivi otti lakin päähänsä ja
lähestyi ovea.
-- Menen talliin katsomaan onko kaikki järjestyksessä.
"Omituista!" ajatteli kornetti, mutta sammutti kynttilän ja kääntyi
toiselle kylelle koettaen karkoittaa päästään järjettömät,
mustasukkaiset ja entistä ystävää kohtaan vihamieliset ajatukset, jotka
pyrkivät hänen mieleensä.
Tällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja
suudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt
huoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä
kokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut
rauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka
liittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin
säälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän
riisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota
oli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi
hiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä
kuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.
"Kissa estää nukkumasta", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin
putosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja
hyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi
samassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani
tulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna
ei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa.
Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät
huoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin
katseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa
riippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta
untuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti
pöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti
tytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja
preferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki
itsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat,
valkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki
tyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.
"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin
ennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani.
Ja kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on
iloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia
lähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä
tahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä
vaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin
käskenyt."
Yht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa
juoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja
milt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen...
Sanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen
huoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun,
pitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän,
avannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella
lammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.
Kaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt
yht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei
tuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno,
palvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja
vasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa
kuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana
ja rakastettuna, -- kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui
ikävältä, merkityksettömältä.
Oli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: "sinä typerä tyttö!
Kaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä
suotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!"
Tämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli
valoisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon
voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan
yht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi
voinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä.
Kornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli
ruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja
harmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.
"Ei, ei hän ole oikea mies", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen
ihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi
rakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut
sovittaa raakaan todellisuuteen.
Yksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi
voinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima,
jonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä
säilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian
kauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän
tuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia
sopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis
ajattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi
suonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa
tietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se
yksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.
"Voi, hyvä Jumala, -- ajatteli hän, -- olenko todellakin heittänyt
hukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule... ei koskaan tule...?
Onko se totta?" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun
lähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon
ja kulkivat kuuta kohti.
"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se
on totta", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän
alaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa
ja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää
yhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle
alkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen
peittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.
"Ei, se ei ole totta, -- lohdutteli hän itseään, -- mutta jos satakieli
laulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä
eikä ole syytä olla epätoivossa." Ja pitkän aikaa hän vielä istui
ääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen,
mutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai
taas vallan.
Hän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen
liverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä.
Liisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja
nauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin
rauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien
käsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa
ja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton
lemmen kaipuu oli pusertanut esiin -- hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä.
Hän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten.
Hänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti
kyyneleet silmissä.
Hän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo
kosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen
kättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta,
kirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella
itselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun
kirkkaassa valossa...