Kun tee oli juotu, pyysi emäntä vieraita toiseen huoneeseen ja istuutui
tavalliselle paikalleen.
-- Ettekö tahdo levätä, kreivi? - kysyi hän. -- Millä teitä, rakkaat
vieraat, voisi huvittaa? -- jatkoi hän, kun kreivi oli vastannut
kieltävästi. -- Pelaatteko te korttia, kreivi? Te, veliseni, voisitte
pelata vieraitten kanssa jonkun pelin...
-- Tehän pelaatte itsekin preferenssiä, -- vastasi ratsumies. --
Pelataan yhdessä. Tahdotteko, kreivi? Ja te?
Upseerit ilmoittivat mielellään tekevänsä kaikki, mikä olisi mieliksi
heidän herttaiselle isäntäväelleen.
Liisa toi huoneestaan vanhat korttinsa, joista hänellä oli tapana
katsoa, paraneeko Anna Fedorovna pian influenssastaan, tuleeko eno pian
takaisin kaupungista, tuleeko vieraita j.n.e. Vaikka näitä kortteja oli
käytetty pari kuukautta, niin ne olivat puhtaammat kuin Anna Fedorovnan
kortit.
-- Vaan te ette kenties pelaa mitättömistä summista? -- kysyi eno. --
Me Anna Fedorovnan kanssa panemme peliin tavallisesti puoli kopeekkaa,
mutta sittenkin hän nylkee meitä.
-- Ah, pelataan mistä tahansa, minä pelaan hyvin mielelläni, -- vastasi
kreivi.
-- No, kopeekan panoksia sitten! Olkoon menneeksi rakkaitten vieraitten
takia. Nylkekööt minua, vanhaa ämmää, -- sanoi Anna Fedorovna istahtaen
leveästi nojatuoliinsa ja järjestellen vaatteitaan.
"Ehkäpä vielä voitan heiltä ruplan", ajatteli Anna Fedorovna, joka
vanhoilla päivillään oli joutunut pelihimon valtaan.
-- Tahdotteko, että opetan teille uuden pelitavan? -- kysyi kreivi. --
Se on hyvin hauska.
Kaikkia miellytti suuresti uusi pietarilainen pelitapa. Eno muisteli
pelanneensa ennenkin semmoista ja sanoi sen muistuttavan bostonia,
vaikka hän nyt oli unhottanut koko pelin. Anna Fedorovna ei ymmärtänyt
ollenkaan pelin kulkua ja katsoi lopulta olevansa pakoitettu hymysuin
ja hyväksyvästi päätään nyökäten vakuuttamaan, että hän oli kyllä
ymmärtänyt selitykset ja että kaikki oli hänelle nyt aivan selvää.
Suuri naurunremakka syntyi keskellä peliä, kun Anna Fedorovna ässä ja
kuningas kourassa rupesi pelaamaan miseriä ja hävisi siinä kuusi peliä.
Hän alkoi joutua hämilleen, hymyili arasti ja selitteli, ett'ei hän
vielä ollut tottunut uuteen pelitapaan. Mutta hänen tappionsa
merkittiin muistiin ja ne kohosivat melkoisiksi, sillä kreivi, joka oli
tottunut pelaamaan suurista summista, pelasi hyvin varovasti eikä
ollenkaan ymmärtänyt, miksi kornetti polki hänen jalalleen pöydän alla
ja teki kauheita virheitä pelissä.
Liisa toi pöytään marmelaadia, kolmea lajia marjahilloa ja omenia ja
pysähtyi äitinsä selän taakse katselemaan pelin kulkua. Silloin tällöin
hän vilkaisi upseereihin ja varsinkin kreivin valkeisiin käsiin, joiden
hienot puneravat kynnet olivat hyvin hoidetut ja jotka niin taitavasti
ja kauniisti heittelivät kortteja ja kokosivat niitä.
Taaskin kärsi Anna Fedorovna, joka pelasi uhkapeliä, suuren häviön,
merkitsi veljensä kehoituksesta umpimähkään jonkin luvun ja joutui
kokonaan ymmälle.
-- Ei se tee mitään, äiti, kyliä te vielä voitatte takaisin, -- sanoi
Liisa auttaakseen äitiään tämän hämmingissä. -- Tehkää kerran enosta
pietti, niin asia on autettu.
-- Jospa sinä edes auttaisit minua, Liisa! -- sanoi äiti katsoen
pelästyneenä tyttäreensä. -- Minä en tiedä, kuinka tässä...
-- En minäkään osaa tätä peliä, -- vastasi Liisa laskien itsekseen
äidin tappioita, -- Mutta tehän menetätte sangen paljon, äiti! Ette voi
enää ostaa Pimotshkalle pukukangasta, -- lisäsi hän leikillään.
-- Niin, tuolla tavoin voi helposti menettää kymmenkunta ruplaa
hopeassa, -- sanoi kornetti katsoen Liisaan ja koettaen päästä
puheisiin hänen kanssaan.
-- Emmekö me sitten pelaakaan paperiruplasta? -- kysyi Anna Fedorovna
katsellen ympärilleen.
-- En tiedä, minä vaan en osaa laskea paperiruplissa, -- sanoi kreivi.
-- Kuinka se oikein on? Mitä on paperirupla?
-- Eihän nykyjään enää kukaan laske paperiruplissa, -- sanoi eno, joka
oli voiton puolella.
Emäntä käski tuomaan samppanjaa, joi itse kaksi lasia, tuli punaiseksi
eikä näyttänyt enää olevan millänsäkään mistään. Harmaa hiussuortuvakin
valui ulos myssyn sisältä, mutta hän ei korjannut sitä. Hänestä tuntui
varmaankin siltä että hän oli hävinnyt miljoonia ja oli tehnyt lopun
omaisuudestaan. Kornetti alkoi yhä enemmän potkia kreiviä, mutta kreivi
merkitsi muistiin kaikki emännän pietit.
Vihdoin peli loppui. Vaikka Anna Fedorovna koettikin suurentaa
voittojaan eikä ollut osaavinaan oikein laskea yhteen, niin hänen
täytyi kauhukseen lopulta kuitenkin päästä selvyyteen häviönsä
suuruudesta. Laskut osoittivat, että hän oli hävinnyt 920 pistettä.
"Tekeekö se yhdeksän paperiruplaa?" hoki Anna Fedorovna eikä ymmärtänyt
tappionsa suuruutta ennen kuin hänen veljensä hänen kauhukseen selitti
hänen tapanneen kolmekymmentäkaksi ja puoli paperiruplaa, mikä summa
oli ehdottomasti maksettava.
Kreivi ei ruvennut laskemaan voittojaan vaan nousi heti pelin päätyttyä
pöydästä ja astui ikkunan luo, jonka ääressä Liisa järjesteli ruokia ja
pani pullosta lautaselle sieniä. Aivan tyynesti ja yksinkertaisesti hän
teki sen, mitä kornetti koko illan oli turhaan koettanut saada toimeen:
rupesi Liisan kanssa pakinoimaan ilmasta.
Kornetti oli tällä välin sangen ikävässä asemassa. Kun kreivi ja
varsinkin Liisa, joka oli pitänyt Anna Fedorovnaa hyvällä tuulella, ei
ollut lähiseutuvilla, niin ämmä suuttui oikein todella.
-- Onpa kovin ikävä, että me voitimme teiltä, sanoi Polosow jotakin
sanoakseen. -- Se on suorastaan hävytöntä.
-- Niin, kun teillä oli kaikki uudet konstinne! En minä niitä osaa.
Paljonko se siis oli setelirahassa? -- kysyi Anna Fedorovna.
-- Kolmekymmentä kaksi ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa, -- vakuutteli
ratsumies, joka oli innoissaan voitosta ja sen vuoksi leikillisellä
päällä. -- Lyökääpä vain rahat pöytään, siskoseni... antaa tulla!
-- Kyllä minä maksan kaikki. Mutta toiste ette enää saa minua ansaan,
ei! Tätä summaa en saa koko elämäni aikana voittaneeksi takaisin.
Ja Anna Fedorovna meni huoneeseensa ja toi sieltä yhdeksän ruplaa
seteleissä. Vasta ukon ankarien vaatimusten jälkeen hän maksoi koko
velan.
Polosow alkoi pelätä, että Anna Fedorovna rupeaa haukkumaan häntä, jos
hän puhuttelee häntä. Sen vuoksi hän hiipi hiljaa etemmäksi ja
lyöttäytyi kreivin ja Liisan seuraan, jotka keskustelivat avoimen
ikkunan ääressä.
Illallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön
raitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin
lepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli
myöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein
täysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi
yli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita
pilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka
pinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi
lehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa
syreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja
pyrähtelivät pikku linnut.
-- Kuinka ihana ilma! -- sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen
matalalle ikkunalle. -- Te kävelette varmaankin paljon ulkona?
-- Niin, -- lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä
keskustellessaan kreivin kanssa, -- minä liikun aamuisin kello
seitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa
Pimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.
-- Hauskaa on asua maalla! -- sanoi kreivi asettaen monokkelin
silmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. -- Entä
ettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?
-- En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina
kuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti -- unettomuus.
Täysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on
puutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan
häntä kohti.
-- Kummallista, -- huomautti kreivi. -- Mutta tämähän on luullakseni
teidän huoneenne?
-- Ei, minä olen vaan nyt yötä tässä. Minun huoneeni on teillä.
-- Todellakin?... Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni
anteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, -- sanoi kreivi ja
antoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota
silmältään. -- Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä...
-- Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen
tästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla,
minä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan
ja kävelen vielä yötä odottaessa.
"Siinäpä kelpo tyttö! -- ajatteli kreivi, pani taas monokkelin
silmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa
jalallaan koskettaa Liisan jalkaa. -- Ja kuinka taitavasti hän antoi
minun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos
haluan." Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään.
Voitto tuntui hänestä liian helpolta.
-- Kuinka suuri nautinto mahtaakaan olla, -- sanoi hän katsellen
miettiväisenä tummiin lehtikujiin, -- viettää tämmöinen yö puutarhassa
olennon kanssa, jota rakastaa.
Liisa joutui hieman hämilleen kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan
että kreivin jalka toistamiseen aivan kuin vahingossa hipasi häntä.
Mitään ajattelematta hän sanoi vain sanoakseen jotakin: "niin,
kuutamoöinä on ihanaa kävellä." Hänet valtasi epämiellyttävä tunne ja
hän sulki pullon, josta hän oli ottanut sieniä sekä aikoi poistua
ikkunan luota, kun kornetti astui heidän luokseen ja hänen mielensä
alkoi tehdä tutustua tuohon mieheen.
-- Miten ihana yö! -- sanoi kornetti.
"Ei ne osaa puhua muusta kuin ilmasta." ajatteli Liisa.
-- Kuinka ihastuttava näköala! -- jatkoi kornetti. Mutta te olette jo
varmaankin kyllästynyt siihen, -- lisäsi hän. Hänellä oli kummallinen
taipumus puhua epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka häntä
miellyttivät.
-- Miksi te luulette niin? Samaan ruokaan ja samoihin vaatteisiin voi
kyllästyä, mutta ei kauniiseen puutarhaan, ei ainakaan se, joka
rakastaa kävellä, etenkin kun kuu nousee vielä korkeammalle. Enon
huoneesta voi nähdä koko lammen. Sitä aion katsella.
-- Entä eikö teillä ole satakieliä? -- kysyi kreivi, joka oli
tyytymätön siihen että Polosow oli estänyt häntä tiedustamasta
tarkemmin, miten hän saisi tavata Liisaa.
-- Ei. Meillä on niitä kyllä aina ollut, mutta metsämiehet saivat viime
vuonna yhden kiinni ja viime viikolla, kun yksi taas alkoi ihanasti
laulaa, saapui poliisipäällikkö tänne ja hänen aisakellonsa pelotti
satakielen pois. Toissa vuonna me istuimme enon kanssa usein
lehtimajassa ja kuuntelimme tuntikausia.
-- Mitä se lörpöttelijä teille kertoo? -- sanoi eno astuen samaan
joukkoon. -- Ettekö suvaitse hiukan haukata jotakin?
Illallisen jälkeen, jonka aikana kreivi sai ruokia kehumalla ja
vahvasti syömällä emännän pahan tuulen jossakin määrin haihtumaan,
heittivät upseerit hyvästit ja poistuivat omaan huoneeseensa. Kreivi
puristi Anna Fedorovnan ihmeeksi enon kättä ja myöskin hänen kättään
suutelematta sitä. Hän puristi myöskin Liisan kättä katsoen häntä
samalla suoraan silmiin ja hiukan hymyillen miellyttävää hymyään. Tämä
katse sai tytön uudelleen hämille.
"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, -- ajatteli Liisa, -- mutta
ajattelee aivan liikoja itsestään."