Ilma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui
Morosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä
taaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta
erilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää,
että olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot,
eukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita
tunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa
pölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla
sivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien
hevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi
Turbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.
Kylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin
päästään ja astui upseerien luo.
-- Mihin meille on varattu asunto? -- kysyi kreivi häneltä.
-- Teidän ylhäisyyttänne varten, -- vastasi majoitusmestari vavahtaen,
-- olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä
herrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin
ilkeäluontoinen.
-- No, hyvä on, -- sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja
oikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. -- Entä ovatko vaununi
saapuneet?
-- Kyllä, teidän armonne! -- vastasi majoitusmestari osoittaen
lakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten
edellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta.
Erään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja
väistyessään syrjään kreivin tieltä.
Tupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen
kamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi
kuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.
-- Hyi, miten inhoittava asunto! -- sanoi kreivi suuttuneena. --
Djadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää
paremmin oloani?
-- Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, -- vastasi
Djadenko. -- Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi
tavallista talonpojan mökkiä.
-- Ei nyt enää tarvitse. Mene tiehesi.
Kreivi heittäytyi vuoteelle ja pani kädet päänsä taakse.
-- Juha, -- huudahti hän kamaripalvelijalle, -- olet taas tehnyt
kohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!
Juha tahtoi korjata vuodetta.
-- Ei tarvitse nyt enää... Missä on viitta? -- jatkoi kreivi
tyytymättömällä äänellä.
Palvelija antoi viitan.
Kreivi tarkasti sen lievettä ennen kuin puki viitan ylleen.
-- Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää
sen huonompaa palvelijaa? -- lisäsi hän temmaten viitan palvelijan
käsistä ja pukien sen ylleen. -- Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?...
Onko tee valmis?...
-- Minulla ei ollut aikaa, -- vastasi Juha.
-- Hölmö!
Tämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki
sitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä.
Kreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti
väsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.
-- Juha, -- huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan
käytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?
Kreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia
ostosten kalleuden johdosta.
-- Anna rommia teen kera.
-- Minä en ostanut rommia, -- sanoi Juha.
-- Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on
pidettävä varastossa!
-- Rahaa ei riittänyt!
-- Miksi sitten Polosow ei ostanut? Olisit ottanut hänen
palvelijaltaan.
-- Kornetti Polosowko? En tiedä. He ostivat teetä ja sokeria.
-- Aasi!... Mene tiehesi!... Sinä yksin kykenet tekemään lopun
kärsivällisyydestäni... tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina
teetä rommin kera.
-- Täällä on teille kaksi kirjettä esikunnasta, -- sanoi
kamaripalvelija.
Kreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti,
joka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.
-- No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta
kylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.
-- Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan,
josta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään
tolvana. Olisit edes muistuttanut.
Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen
kokoon ja viskasi lattialle.
-- Miksi sinä et ostanut rommia? -- kysyi tällä välin kornetti
kuiskaten sotamieheltään. -- Olihan sinulla rahaa.
-- Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin
kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee
mitään.
Toinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä
hymysuin.
-- Keneltä se on? -- kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja
laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.
-- Miinalta -- vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. --
Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen... parempi kuin
meikäläiset neidit!... Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä
kirjeessä on!... Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.
-- Niin, se on huono juttu, -- myönsi kornetti.
-- Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki
ja... mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin
hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on
hurmaava!... Eikö totta? -- puheli kreivi hymyillen ja seurasi
silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.
-- Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän
näyttää todellakin rakastavan sinua, -- vastasi kornetti.
-- Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein
todella, kun kerran rakastavat.
-- Entä keneltä tuo toinen kirje on? -- kysyi kornetti antaen lukemansa
kirjeen takaisin.
-- Se on vain semmoista... Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa
korttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran... En minä voi nyt
maksaa... Typerä kirje! -- vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti
kiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.
Kornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti
teetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon
eikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt
ikkunaan.
-- Kaikkihan voi käydä oivallisesti, -- sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen
Polosowiin päin ja keikauttaen päätään. -- Jos meillä tänä vuonna
tapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen
kanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.
Toistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui
vanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.
-- He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor
Ivanovitsh Turbinin poika, -- lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän
oli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan
käynnin K:n kaupungissa. -- Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä
tuttu hänen kanssaan.
-- Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin
kiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan
meille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin
muualla.
-- Miksi te sitä pyysitte? -- kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut.
-- Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille
tulee siitä vaivaa.
-- Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti
rypeneet nokisissa tuvissa... Näkee kaikesta, että sinä olet
epäkäytännöllinen ihminen... Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos
voimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin
hyvin iloisiksi.
-- Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on
tuntenut isäni, -- jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset,
hohtavat hampaansa näkyivät, -- Tunnen aina itseni hieman noloksi
pappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi
jokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata
noita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa -- lisäsi hän
vakavasti.
-- Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, -- sanoi Polosow, -- että
sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin
nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.
-- Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki
nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat
päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia
asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on -- minä en innostu
tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti -- että hän oli liian
tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan
hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin
toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy
tunnustaa.
Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi
tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.