IX.

Oli kulunut parikymmentä vuotta. Paljon oli siinä ajassa tapahtunut,

paljon ihmisiä kuollut ja syntynyt, kasvanut ja vanhentunut, vielä

enemmän ajatuksia syntynyt ja kuollut; paljon kaunista ja paljon huonoa

vanhaa oli kadonnut, paljon kaunista nuorta kasvanut sijalle ja vielä

enemmän kypsymätöntä ja epäonnistunutta ilmestynyt maailmaan.

Kreivi Fedor Turbin oli jo aikoja sitten saanut surmansa

kaksintaistelussa jonkin muukalaisen kanssa, jota hän oli pieksäynyt

ratsupiiskalla keskellä katua. Hänen poikansa, joka oli aivan

isänsä näköinen niinkuin vesipisarat ovat toistensa näköisiä,

oli jo kolmenkolmatta ikäinen kaunis nuorukainen ja palveli

kavaljeerikaartissa. Moraalisessa suhteessa ei nuori Turbin ollenkaan

ollut isänsä kaltainen. Hänessä ei ollut vähääkään edellisen vuosisadan

taipumuksia hurjuuteen, intohimoisuuteen ja -- sanottakoon suoraan --

irstailuun. Hänen pääominaisuuksiaan olivat älykkyys, sivistys ja

luontainen lahjakkuus, sopiva käytös ja taipumus nauttimaan elämän

mukavuuksista, käytännöllinen suhtautuminen ihmisiin ja oloihin,

järkevyys ja varovaisuus. Virkauralla nuori kreivi edistyi mainiosti,

jo kolmenkolmatta ikäisenä hän oli luutnantti... Kun sota alkoi, niin

hän nopeammin yletäkseen katsoi parhaaksi siirtyä toimivaan armeijaan

ja tuli ratsumestariksi husaarirykmenttiin saaden pian eskadroonan

komennettavakseen.

Toukokuussa 1848 oli hänen rykmenttinsä kuljettava K:n kuvernementin

läpi ja nuoren kreivi Turbinin eskadroonan oli määrä yöpyä Morosovkan

kylään, jonka omisti Anna Fedorovna. Anna Fedorovna oli elossa, mutta

jo niin vanha, että ei itsekään enää pitänyt itseään nuorena, mikä

todellakin jo merkitsee paljon kun naisesta on kysymys. Hän oli tullut

hyvin paksuksi, mikä kuuluu nuorentavan naista, mutta hänen valkoisella

ihollaan näkyi pulleudesta huolimatta isoja ryppyjä. Ei koskaan hän

enää käynyt kaupungeissa ja vaivoin hän pääsi vaunuihin, mutta yhtä

hyväntahtoinen ja tyhmä hän oli kuin ennenkin -- tunnustettakoon tämä

tosiasia nyt, kun hän ei enää lumoa kauneudellaan. Yhdessä hänen

kanssaan asui hänen tyttärensä Liisa, kaksikymmentäkolme vuotias

venäläinen maalaiskaunotar, sekä hänen veljensä, vanha tuttumme

ratsumies, joka hyväsydämisyydessään oli juonut oman tilansa ja nyt

vanhana ukkona asusti Anna Fedorovnan luona. Hänen hiuksensa olivat

aivan harmaat. Ylähuuli oli lerpallaan, mutta viikset olivat

huolellisesti värjätyt mustiksi. Ryppyjä ei ollut ainoastaan otsalla ja

poskilla, vaan nenällä ja kaulallakin, selkä oli köyryssä, mutta heikot

väärät sääret ilmaisivat, että siinä oli vanha ratsumies.

Vanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista

ja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha

lehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna

Fedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui

sohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi

eteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset

housut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille

valkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen

sisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut

muutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen

oli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan -- sanomalehtien lukemisesta.

Pimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään

Liisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa

enolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten

tavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen

ikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli

niin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli

nopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi

tahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.

-- Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista,

-- sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.

Liisa astui työ käsissä äidin luo ja sanoi katsahtaen kortteihin:

-- Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava.

Kyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte -- lisäsi hän ottaen

salaa pois yhden kortin.

-- Niin, sinä narraat aina minua! Sanot että meni tasan.

-- Ei, ei, ihan totta, kyllä se käy hyvin. Kyllä se meni.

-- No, hyvä on, hyvä on, senkin veitikka! Eikö ole jo aika juoda teetä?

-- Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan.

Tuonko teille tänne?... No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään

juoksemaan.

Ja Liisa meni ulos ovesta.

-- Liisa kulta, hoi Liisa! -- huusi ukko katsellen tarkasti työtään. --

Taisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!

-- Heti paikalla, kunhan ensin annan sokerin hakattavaksi.

Ja kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon

luo ja otti häntä kiinni korvasta.

-- Tuosta saatte, kun aina hävitätte silmukan! -- sanoi hän nauraen.

-- No, no, annahan olla, korjaa nyt vaan vahinko. Taisi ollakin siinä

solmu.

Liisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin

koko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta,

vetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.

-- No, suudelkaa minua palkaksi, -- sanoi hän kääntäen enolle punaisen

poskensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. -- Nyt te saatte rommia

teen kera, sillä nythän on perjantai.

Ja hän riensi taas teetä puuhaamaan.

-- Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! -- kuului

hetken kuluttua hänen sointuva äänensä.

Anna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat

olivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan

nähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.

-- Onpa vahinko, siskoseni, -- sanoi eno Anna Fedorovnalle, -- että

täällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi

voinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit -- nehän ovat reipasta,

uljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.

-- Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni,

ett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä

teidän kamarinne -- siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei

heitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille

kylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.

-- Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein

uljaan husaarin! -- sanoi eno.

-- Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän

palvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?... Näistä minä en piittaa

mitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.

Liisa punastui hiukan, mutta alkoi kohta taas nauraa heläjävää

nauruaan.

-- Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on

nähnyt, -- sanoi Liisa.

Anna Fedorovna lähetti kutsumaan Ustjushkaa.

-- Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä

katsomassa, -- sanoi Anna Fedorovna. -- No, mihin upseerit ovat

asettuneet asumaan?

-- Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita,

toinen kuuluu olevan kreivi.

-- Ja minkä nimisiä ne ovat?

-- Kasarovko vaiko Turbinow, en muista oikein, suokaa anteeksi.

-- Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut

selvän nimistä.

-- No, kyllä minä käyn kysymässä.

-- Niin, kyllähän sinä juosta osaat -- ei, anna Danilon mennä. Sanokaa,

veljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit

jotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski

tiedustamaan.

Vanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön

viemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä

husaareista.

-- Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, -- puheli hän, -- aivan

kuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin

siitäpä vasta kaunis pari tulisi.

Muut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui

sukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin

rukouksen.

-- Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, -- sanoi Liisa. -- Mutta

sinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa

husaareille hapanta juomaa.

Ja Liisa poistui nauraen sokeriastia kädessä.

"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, -- ajatteli hän, --

tumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa

tutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut

täällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut

ohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa

tukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat

tahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, -- ajatteli hän ja katseli

huoaten valkoista, pyöreää kättään. -- Hän on varmaankin kookas ja

hänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta

vuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi

rokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi.

Niin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua

onnetonta maalaistyttöä!"

Äidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön

näistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.

Parhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin,

niin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja

juuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän

kasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei

ymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle

minkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes

ranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen

terveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren

huostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja

pukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja

keräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja

laskentoa -- ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua

Liisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan

emännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina

kasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden

vanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella

näitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja

hillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas,

hyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja

talonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen

ja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja

kamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen.

Lemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena

luontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen,

iloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan

hänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän

näki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut

hatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha,

kiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä

hurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja

välttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä

kahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti

puhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen

mieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät

olivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma

varjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan

heiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään

erityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään

näytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää

maailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas.

Silloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti

väkisinkin hänen kyyneltensä läpi -- huolimatta vasemman kulman

rypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista -- hänen poskiensa

kuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton,

hyvä, rehellinen sydän.