-- Valjastakaa hevoset! -- huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin
saliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. -- Sashka! Ei
mustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa
selkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä!
Savalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä
Iljin tekee -- lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin
huoneeseen.
Iljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki
rahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla,
joka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen
siitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi
talikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi
korttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta
sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään
ajatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut
sisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan.
Kerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän
pääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän
maksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo
rykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit,
-- mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että
hän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa
koettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän
alkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän
kuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa
yhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle
tulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas -- ja kaikki on
hukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle
ruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän
olisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta
selvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen
lisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä?
Oi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!
Hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi pureksia jouhia.
-- Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? -- ajatteli hän. --
Varmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja
joisin itseni juovuksiin.
Samassa astui kreivi sisälle.
-- No, veliseni, oletko menettänyt kaikki, vai? -- huudahti hän.
"Olen nukkuvinani", -- ajatteli Iljin -- "niin ei tarvitse puhella
hänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo."
Mutta Turbin astui hänen luokseen ja silitti hänen päätään.
-- No, rakas ystäväiseni, oletko pahasti hävinnyt? Sano!
Iljin ei vastannut.
Kreivi nykäsi häntä kädestä.
-- Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? -- mutisi Iljin unisella,
välinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen
asentoonsa.
-- Kaikkiko?
-- Kaikki. Mitäpä siitä? Kaikki kerrassaan. Mitä se sinuun kuuluu?
-- Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin,
-- sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja
silitti edelleen hänen tukkaansa. -- Minä olen todellakin mielistynyt
sinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä
autan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä... Oliko mukana
valtion varoja?
Iljin hyppäsi ylös sohvalta.
-- Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään,
sillä... äläkä puhukaan kanssani... kuula otsaan -- siinä on ainoa
neuvo, joka minulla on jälellä! -- sanoi hän todellisen epätoivon
valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten
oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.
-- Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei
ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.
Kreivi lähti huoneesta.
-- Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? -- kysyi hän hotellin
palvelijalta.
Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan
selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui,
kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja
laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli
pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa
kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti
kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi
tuntenut häntä.
-- Te ette näy tuntevan minua, -- sanoi kreivi astuen päättävästi
pöydän luo.
Luhnow tunsi kreivin ja kysyi:
-- Mitä tahdotte?
-- Tahdon pelata kanssanne, -- sanoi Turbin istuutuen sohvaan.
-- Nytkö?
-- Niin.
-- Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja
makaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.
-- Minä tahdon nyt hiukan pelata.
-- En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta
minä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.
-- Te ette siis rupea?
Luhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi
tehdä kreiville mieliksi.
-- Ettekö rupea millään ehdolla?
Taas sama liike olkapäillä.
-- Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä... No, rupeatteko
pelaamaan?
Äänettömyys.
-- Rupeatteko pelaamaan? -- kysyi kreivi toistamiseen. -- Varokaa!
Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin,
jotka jo alkoivat synkistyä.
-- Rupeatteko pelaamaan? -- huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski
nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. --
Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn
kolmannen kerran.
-- Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, -- huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.
Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot
kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun
päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin
vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut
lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin
kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi
herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.
-- Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn
huoneessani vielä puoli tuntia, -- lisäsi kreivi palaten takaisin
Luhnowin ovelle.
-- Roisto! Rosvo!... kuului huoneesta. -- Vedän sinut oikeuteen.
Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että
tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli
tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa
todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle
paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja
muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja
ystävyyden haaveet -- kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet
alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja
itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä
useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.
Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä
vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja
tyytyväisyys.
-- Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! -- sanoi hän heittäen
pöydälle muutamia setelitukkuja. -- Laske, onko siinä kaikki. Ja tule
sitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, -- lisäsi hän eikä
ollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja
kiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin
mustalaislaulua.