Sillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna
veljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä
välinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi "Mikä on miehiään se
husaari, joka tanssi minun kanssani?" Veli selitti parhaansa mukaan,
miten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli
jäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu
rahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta
se ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle
pari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi
tästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta.
Anna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa.
Tanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota
itse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja
pääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:
-- Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut
onnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa
minulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.
Mutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui.
Kreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.
-- Teidän veljenne on hölmö! -- sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että
jos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta
tiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?
Anna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi
hämillään silmänsä alas eikä vastannut.
-- Naista suudellaan kaikkien nähden -- sanoi kreivi hiljaa hänen
korvaansa. -- Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, -- lisäsi hän
hiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa
hämminki.
-- Voi, ei nyt heti sentään, -- lausui Anna Fedorovna raskaasti
hengittäen.
-- Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain... Mutta
tämän te olette minulle velkaa.
-- No, sitten se kai jää sikseen, -- sanoi Anna Fedorovna hymyillen.
-- Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin
suudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.
-- Kuinka te löytäisitte?
-- Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä... Onko se
siis sovittu?
-- Olkoon sitten.
Tanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki
ihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja
löi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin
että vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja
ratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen
jälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat
lähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä.
Hän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen
tähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko
itsepintainen päähänpisto, -- joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana
kaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota
naista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon
emännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman
turkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.
-- Anna Fedorovna Saitsevan vaunut! -- huusi hän.
Korkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät
liikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.
-- Seis! -- huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli
polveen asti.
-- Mitä te tahdotte? -- kysyi ajaja.
-- Pitää nousta vaunuihin, -- vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan
vaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. -- Seisohan, hiiden hölmö!
-- Vasjka, seis! -- huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.
-- Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna
Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.
-- Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi
kiinni, -- sanoi kreivi.
Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni
niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa
vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui
täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju.
Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi
hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko
ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä
alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa
hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen
hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli
pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta
kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen
koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut
ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.
-- Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, --
sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, -- niin saat selkääsi, mutta jos et
sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.
Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja
pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi
silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko
hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat
kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun
löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia
myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen
hänen viereensä.
Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna
itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan
pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka
tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
-- Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? -- puhui kreivi.
Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun
ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.