Ulaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli
istuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa
viisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko
joukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin
kolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja
ja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei
uskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen
siitä, mitä hän aavisteli -- nimittäin että valtion rahoissakin jo oli
vajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä
unia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on
menettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi --
samaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui -- ja näki ympärillään
lattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin
hän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen,
joka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin
vielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi
tyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia
seteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja
muisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja
valtion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.
Ulaani oli pelannut neljä yötä yhtä menoa.
Hän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion
varoja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä
tekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena
syynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin
isännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia
yhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut
Moskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa
suorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää
muutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa
siellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut
tilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä
tervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli
tekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään
pahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa,
Luhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut
pelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä
edes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.
Pukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli
lähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen
päässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo
vaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli
lämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille
kaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen
johdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi
loppuansa.
"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin", ajatteli
hän.
"Hukkaan on mennyt nuoruuteni", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, -- ei
siksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä
hän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain
mieleen tuo lause.
"Mitä minä nyt teen?" tuumi hän. "Pitänee lainata joltakin ja lähteä
pois." Muuan neiti kulki ohi. "Siinäpä typerä olento", ajatteli hän
tietämättä itsekään minkä tähden. "Enhän minä saa keneltäkään lainaksi.
Hukkaan on mennyt nuoruuteni." Hän astui kauppahallien luo. Puodin
ovella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia
luokseen. "Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut
nahkani." Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. "En saa
keneltäkään lainaksi." Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi.
Poliisi seisoi paikallaan. "Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin?
Ampuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni.
Kas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan
kolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja
sitten ruvetaan pelaamaan." Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran
rahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla -- valtion
rahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. "Panen ensimäiselle kortille
25, sitten 15, 30, 60... -- 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se
onnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni."
Tämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui
hänen huoneeseensa.
-- Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? --
kysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset
silmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella
silkkinenäliinalla.
-- En, äsken vasta nousin. Olen nukkunut oivallisesti.
-- Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa... Ettekö
ole kuullut?
-- En, en ole kuullut... No eikö muita vielä kuulu?
-- He pistäytyivät luullakseni Prjahinille. Kyllä he kohta tulevat.
Kohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin
seurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli
kaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea
tilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei
suurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä
alkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow
varsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa
tapahtuneesta konnantyöstä.
-- Ajatelkaahan -- puhui hän, -- Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja
kuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä
paholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään
matkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se
juuri on kummallista.
Ulaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen
loppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan
kortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.
-- Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta
ryhtyä toimeen!
-- Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, --
sanoi kreikkalainen.
-- Olisipa tosiaankin aika alottaa, -- lausui linnaväen upseeri.
Iljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin
katsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja
joilla on koukut kynsinä.
-- Rupeatteko pitämään pankkia? -- kysyi ulaani.
-- Eiköhän ole liian aikaista?
-- Bjelow! -- huudahti ulaani punastuen jostakin syystä -- tuo minulle
päivällistä!... Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään... Tuo
samppanjaa ja kortit!
Samassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että
Turbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät
ystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden
minuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän
kreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä
hänen nuoruudestaan.
-- Siinäpä piimäsuu ulaani! -- puheli hän. -- Ja miten uljaat haituvat
ylähuulella!
Iljinillä ei todellakaan ollut viiksen alkuja kuin nimeksi vain.
-- Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, -- sanoi kreivi. -- No, toivon
että voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, -- lisäsi
hän hymyillen.
-- Näkyvät aikovan, -- vastasi Luhnow avaten korttipakan. -- Entä te,
kreivi, ettekö suvaitse?
-- Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun
minä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa.
Ei ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani.
Siellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset
sormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti
puhtaaksi.
-- Viivyitkö kauankin siellä majatalossa? -- kysyi Iljin.
-- Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun
kievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.
-- Kuinka niin?
-- Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, --
täydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän.
Mutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä
menen turkki päällä isännän huoneeseen -- en matkustajahuoneeseen, vaan
isännän omaan, ymmärrätkö, -- ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki
ovet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta
muistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin
parikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä
päin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista,
sieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle...
Minä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni,
muussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!
-- Sepä oiva keino! -- sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. --
Aivan niin kuin russakoita palellutetaan!
-- Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin
pääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi
eukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili
Jumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun
matkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin
Blücherin hänen kimppuunsa, -- Blücher pitelee etevästi kievarin
isäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin
seuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri.
Menimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet
Blücherin?... Blücher!...
Blücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi
näkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.
-- Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää
suinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä,
-- sanoi Turbin.