Ensimäinen uutinen, jonka Tom sai kuulla Perjantai aamuna, oli
hänelle iloinen uutinen -- Tuomari Thatcherin perhe oli tullut
kauppalaan edellisenä iltana. Sekä Indiani-Joe että aarre unohtuivat
nyt hetkiseksi, ja Becky valloitti kokonansa hänen ajatuksensa. Tom
tapasi hänet eräässä pienessä kumppaniseurassa, jossa leikittelivät
"sotken savea, kätken kiveä" ja olivat "sokkosilla," josta heille
kummallekin oli ääretön hauskuus. Paitsi sitä, päättyi päivä
erityisesti tyydyttävällä tavalla: Becky kiusasi äitiänsä pyynnöllä,
että huommispäivänä saisi pitää sen jo kauan sitten luvatun, vaan
myöhästyneen huviretken, johon äiti myös myöntyikin. Tytön ilo oli
ääretöin, eikäpä se Tom'inkaan ollut pienempi. Kutsumukset lähetettiin
ympäri kaupunkia ennen päivän laskua, jonkatähden kauppalan nuoriso
tuli valmistuksen ja odotuksen kuume-tilaan. Tässä liikutetussa mielen
tilassa ollessansa oli Tom'in helppo pidättäytyä kauan valveella, ja
hän toivoi suuresti saavansa kuulla Huck'in "naukuvan," jotta hän voisi
seuraavana päivänä kummastuttaa Becky'n ja osanottajat huvimatkassa
aarteellansa, vaan hän näki itsensä petetyksi. Hän ei saanut mitään
merkkiä tänä yönä.
Vihdoin viimein koitti päivä, kymmenen ja yhdentoista välillä saapui
tuomari Thatcher'iin meluava seurue, joka oli valmis lähtemään. Että
vanhemmat ihmiset olisivat häirinneet tämmöisiä huviretkiä läsnä
olollansa, ei ollut tavallista. Lasten luultiin olevan aivan hyvässä
turvassa, jos oli joitakuita kahdeksantoista vuotisia nuoria neitosia,
ja noin kolmenkolmatta vanhoja nuoria herroja mukana. Vanha höyry-lossi
oli hyyrätty täksi tilaisuudeksi, ja kohta marssi tuo iloinen joukko
pitkin pääkatua, kaikki kantaen eväs-vakkojansa. Sid oli kipeä,
jonkatähden hän ei voinut ottaa osaa huvimatkaan; Mary jäi hänen
toveriksensa kotia. Rouva Thatcher'in viimeiset sanat Beckylle olivat:
"Te ette tule takaisin, ennen kuin myöhällä. Ehk'on parasta että jäät
yöksi jonkun tytön luokse, joka asuu lähellä lossi-rykiä, lapsi!"
"Niin jään minä Susu Harper'in luokse, äiti."
"Tee niin. Ja muista, että käyttäyt siivosti, ja ett'et vaivaa heitä
kovin paljo."
Kun he kulkivat edelleen, sanoi Tom Beckylle:
"Minä tiedän mitä teemme. Sen sijaan kuin menisimme Harper'iin, niin
kapuamme kukkulalle tervehtimään Douglaan leskeä. Hän tarjoaa meille
jäälettä! Sitä on hänellä melkein jokapäivä -- suuret ko'ot. Hän tulee
kauhean iloiseksi, kun saa meidät luoksensa."
"Oi kuinka hauska siellä tulee olemaan!"
Becky ajatteli sitten hetkisen ja sanoi:
"Vaan mitäs äiti sanoo?"
"Mistäpä saisi hän sen tietää?"
Tyttö mietiskeli ehdotusta itsekseen ja sanoi vastahakoisesti:
"Minä en luule sen olevan oikein -- vaan --"
"Vaan -- ei ole muu kuin tyhmyys! Äitisi ei saa kuuna kullan valkeana
tietä siitä mitään, ja mitäpä se sitte tekisi, jos saisikin? Hän ei
tahdo muuta kuin sen, että olet turvassa; ja lyönpä veikan siitä,
että hän olisi käskenyt sinun mennä sinne, jos vähänkin olisi tullut
ajattelemaan sitä. Sen olisi hän tehnyt!"
Douglaan lesken loistava vierasvaraisuus oli hyvin houkutteleva. Tämä
ja Tom'in houkutukset voittivat viimein. Sitten päätettiin, ett'ei
illan programmista puhuttaisi kellenkään.
Nyt pölähti se ajatus Tom'in päähän, että Huck ehkä tulisi juuri tänä
yönä antamaan merkkiä. Tämä ajatus masenti korkeassa määrässä hänen
iloisia toiveitansa. Hän ei kumminkaan voinut jättää mielestänsä sitä
iloa, joka odotti häntä Douglaan lesken luona. Ja miksipä hän ei menisi
sinne, sanoi hän itsekseen, -- merkkiä ei ollut kuulunut edellisenä
yönä, ja mikäpä suurempi mahdollisuus olisi tänä yönä? Illan varma ilo
voitti epätietoisen aarteen; ja poikain tavalla, päätti hän seurata
suurempata haluansa, eikä muistella raha-arkkua koko sinä päivänä.
Kolme peninkulmaa kaupungin alapuolella seisottui lossi ja laski,
erään ihanan metsäkkään laakson suun rantaan. Joukko nousi maalle, ja
kohta kaikui ilo ja nauru likeltä ja kaukaa metsistä ja kukkuloilta.
Kaikki ne keinot, jolla voipi väsyttää ja hijostuttaa itsensä oli kohta
koeteltu, ja vähitellen alkoi tuo hajallaan oleva katras kokoontua
sijoitus-paikalle aika nälkäisinä; eväsvakkojen sisällys otettiin
tutkittavaksi, ja kauhea oli se häviö niissä, jonka tämä tutkimus
matkaan sai. Tuuheitten tammien siimeksessä nauttivat he kestittyänsä
virvoittavaa lepoa; puhellen ja naureskellen. Yht'äkkiä huudahti joku:
"Kuka tahtoo tulla luolaan?"
Kaikki tahtoivat. Kynttilä paketit otettiin esiin, ja kohta alkoi
yleinen kapuaminen kukkulalle. Luolan suu oli korkealla mäellä, suu,
joka oli A kirjaimen näköinen. Sen paksu tamminen ovi oli auki.
Yläpuolella oli pieni huone, kylmä kuin jääkellari, ja luonnon
varustama paksuilla kalkki seinillä, jotka aina olivat kosteat kylmästä
hiestä. Oli hyvin romantillista ja mystillistä seista täällä syvässä
pimeydessä ja katsella alas viheriäiseen laaksoon, joka välkkyi
auringon paisteessa. Vaan näkö-alan viehätys kävi kohta vanhaksi ja
melakka alkoi uudelleen. Niin pian kuin joku kynttilä oli sytytetty,
alkoi yleinen ryntäys sen omistajan päälle; riita ja miehuukas
vastustus seurasi, vaan kyntteli oli kohta maassa, tai sammuksissa,
josta aina syntyi aika nauru ja uusi jahti. Vaan kaikella on loppunsa.
Vähän ajan perästä luikerteli koko matkue alas jyrkkää solaa, joka vei
luolan pääluolaan, ja nuo häilyvät kynttelirivit valaisivat himmeästi
korkeita kallio seiniä melkein kuudenkymmenen jalan korkeudelle, jossa
ne yhtyivät. Tämä pääluola ei ollut kuin kahdeksan tai kymmenen jalan
leveinen. Tästä läksi molemmin puolin, aina jonkun askeleen päästä,
toisia korkeita vaan kapeampia solia, sillä Mc. Douglaan luola ei ollut
muuta kuin lavea labyrinti sinne tänne meneviä solia, joista yksi meni
yhteen, toinen toiseen, ja aina takaisin, kokonaisuudessaan ei vieden
minnekään. Sanottiin, että sen sotkuisissa solukoissa ja lokeroissa
voi kulkea yötä päivää pitkät ajat, luolan loppuun tulematta; ja että
siellä oli reikiä, joista voi päästä alemmaksi ja alemmaksi, kuinka
syvään hyvänsä, vaan siellä oli samanlaista -- labyrinti toisensa alla,
jolla ei yhdelläkän ollut loppua. Ei kukaan "tuntenut" luolaa. Se oli
aivan mahdotointa. Useammat pojista tunsivat osan siitä, eikä kukaan
uskaltanut tavallisesti kauemmaksi kuin sen tunnettuun osaan. Tom
Sawyer tunsi yhtä paljon luolasta kuin joku muukin.
Seurue kulki pääluolassa noin kolme neljännestä peninkulmaa; sitten
alkoi eri parvia pistäytyä sivusoliin, juoksennella pitkin noita
kamottavia käytäviä, ja äkki-luulematta tavata toisensa niillä paikoin,
jossa käytävät yhtyivät uudelleen. Osanottajat voivat tällä tavoin
välttää toisiansa puolen tunnin ajan, jättämättä "tunnettua" maata.
Vähitellen tuli parvi toisensa perään takaisin luolan suulle,
läähättäen tyytyväisinä, kiireestä kantapäähän ryvetettynä kynttilöistä
tippuneella talilla, täynnä savi pilkkuja, ja ylen onnelliset hyvin
vietetystä päivästänsä. He hämmästyivät kovin, kuullessansa yön jo
olevan läsnä. Kilisevä laiva-kello oli huutanut heitä jo puolen tunnin
ajan. Vaan lopettaa tällä tavoin päivän tapaukset oli romantillista,
ja sentähden tyydyttävää. Kun höyry-lossi läksi rannasta remuavine
lastineen, niin ei ollut yhden yhtä laivalla, joka olisi vähääkän
surenut kadotettua aikaansa, paitsi laivan katteini.
Huck oli jo paikallansa, kun lossin välkkyvä tuli kulki ryvin
sivutse. Hän ei kuullut minkäänlaista melua laivalta, sillä nuoriso
oli tyynenä ja hiljaa, niinkuin ihmiset tavallisesti ovat, kun ovat
puolikuolleena väsymyksestä. Hän ihmetteli, mikä laiva se voisi
olla, ja minkätähden se ei tullut ryville -- vaan se haihtui hänen
mielestänsä, ja hän kiinitti koko huomionsa työhönsä. Taivas oli
pilvessä ja yö pimeä. Kello löi kymmenen, ja ajokalujen räminä taukosi,
yksi ja toinen kynttilä sammui, kaikki myöhästyneet kulkiat hävisivät,
kauppala antautui unen valtaan ja jätti tuon pienen vartian yksinänsä
hiljaisuuden ja peikkojen kanssa. Kello löi yksitoista, ja kynttilät
kapakassa sammutettiin; nyt oli pimeys kaikkiaalla. Huck odotti pitkän
ajan, joka tuntui ijankaikkisuudelta, vaan mitään ei tapahtunut.
Hänen luottamuksensa väheni. Olikohan tuosta hyötyä? Olikohan tuosta
todellakin jotain hyötyä? Eiköhän olisi parasta jättää koko asia, ja
mennä nukkumaan?
Hän kuuli kolinan. Silmänräpäyksessä oli koko mies paljaana korvana.
Ovi, numero kakkoseen, joka oli palokadun puolella suljettiin hiljaa.
Hän juoksi rapistuneen tiilihuoneen nurkalle. Ensi silmänräpäyksessä
kulki kaksi miestä aivan hänen sivuitsensa, joista toinen näytti
kantavan jotakin kainalossansa. Se mahtaa olla arkku! He muuttavat siis
aarteen. Ei nyt auta lähteä Tom'ia etsimään? Se olisi hulluus -- miehet
menisivät tiehensä sillä ajalla arkun kanssa, ja niitä ei saavuttaisi
sitten enää kuunaan. Ei, hän päätti pysytellä heidän jälillänsä ja
seurata heitä, turvautuen siihen, että pimeys peittäisi hänet niin,
ett'ei häntä keksittäisi. Näin sopi Huck oman itsensä kanssa, ja hiipi
kuin kissa miesten perästä, avojaloin ja päästi heidät niin paljon
edellensä, että olivat aina juuri näkyvissä.
He kulkivat kolme korttelia jokikatua ylöspäin, kääntyivät sitten
vasemmalle kädelle eräälle poikkikadulle. Sitten kulkivat he suoraan,
kunnes tulivat sille polulle, joka vei Cardiff Hill'ille; tätä
alkoivat he nyt kulkea. He kulkivat viivyttelemättä vanhan Wallisarin
kartanon sivu, joka oli puoli-tiessä kukkulalle mennessä, ja nousivat
edelleen ylöspäin. Hyvä, ajatteli Huck, he aikovat kaivaa sen vanhaan
kivikaivokseen. Vaan he eivät seisottuneetkan kivikaivannolle. He
nousivat aina harjulle saakka. He pistäysivät sille polulle, joka
kulki väripuu-pensaikon läpi, ja katosivat samalla pimeydessä. Huck
lisäsi vauhtia ja lyhensi väliä, sillä hän tiesi ett'ei kukaan voinut
millääntavalla nähdä häntä nyt. Hän ravasi eteenpäin hetkisen, vähensi
sitten vauhtiansa, pelosta lähestyä heitä kovin suurella vauhdilla,
liikkui vielä hetkisen eteenpäin, ja seisottui viimein kokonaan. Hän
kuunteli -- ei niin risausta; ei muuta kuin oman sydämensä lyönti,
jonka luuli kuulevansa. Huuhkajan huuhutus kuului mäen takaa --
onnettomuutta aavistava ääni! Vaan kenenkään käyntiä ei kuulunut.
Taivas, oliko kaikki kadotettu? Hän oli juuri lentämäisillään
edelleen, kun joku neljän jalan päässä hänestä rykäsi? Huck'in sydän
hyppäsi kurkkuun, vaan hän nielasi sen takaisin alas; ja sitten
seisoi hän tuossa täristen, ikäänkuin olisi saanut tusinan horkkia
päälleensä samalla kertaa, ja tunsi itsensä niin heikoksi, että luuli
pyörtyvänsä. Hän tiesi missä oli. Hän ei ollut kuin viisi jalkaa
niistä porras-puista, jotka veivät Douglaan lesken tiluksille. "Hyvä",
ajatteli hän, "antaa heidän vaan kaivaa se tähän, tästä ei ole vaikea
lyötää."
Nyt kuului matala ääni -- hyvin matala ääni -- Indiani-Joen:
"Saakeli, ehkä hänellä on vieraita -- sieltä näkyy tulia, vaik'on jo
myöhä."
"Sitäpä minä en näe."
Se oli muukalaisen ääni -- muukalaisen kummitushuoneesta. Kuoleman
väristys puisti Huck'in sydäntä -- tämä siis oli "kosto-asia!"
Hän ajatteli paeta. Vaan hän muisti että Douglaan leski oli ollut
ystävällinen häntä kohtaan useampia kertoja, ja nämä miehet aikoivat
ehkä tappaa hänet. Hän toivoi voivansa varoittaa häntä; vaan hän ei
uskaltanut tehdä sitä -- he voisivat tulla ja saada hänet kiini. Tämän
kaikki ja paljon muuta ajatteli hän sen silmänräpäyksen ajalla, joka
kului muukalaisen puheen ja Indiani-Joen ensi muistutuksen välillä:
"Sentähden kuin pehkot ovat tielläsi. Vaan nyt -- katsos tänne -- nyt
näet sen, tai miten?"
"Näen. Kyllä siellä on vieraita, luulen mä. Parasta on asia jättää."
"Jättää, ja minä joka jätän tämän tienoon ikuisesti! Jättää se, ja
tuskin kuunaan enää saada tilaisuutta. Minä sanon sinulle vielä kerran,
että hänen rahoistansa minä en huoli -- ne saat sinä. Vaan hänen
miehensä oli kiukkuinen minua kohtaan -- monta kertaa -- varsinkin
oli hän se rauhan tuomari, joka laittoi minut linnaan löysästä. Eipä
sillä vielä hyvä! Se ei ole vielä miljoonaskaan osa siitä, mitä hän
teki minulle. Hän tuomitsi minut pieksettäväksi! -- pieksettäväksi
vankihuoneen edessä aivan kuin neekerin -- jossa kaikki kaupunkilaiset
oli katsojina! Pieksettäväksi! -- ymmärrätkö sinä? Hän ennätti kuolla.
Vaan leski saa maksaa sen?"
"Oh, älä tapa häntä? Älä tee sitä?"
"Tapa? Kuka tässä on tappamisesta puhunut? Miehen tappaisin, jos
eläisi; vaan en akkaa. Kun naiselle tahtoo kostaa, niin ei häntä
tapa -- tuhmuuksia! Hänen näköänsä on ajatteleminen. Halkaisee hänen
sieramensa -- leikkaa korvat kuin porsaalta!"
"Jumalan tähden, se on --"
"Pidä sisässäsi nuo ajatuksesi! Se on varmin sinulle. Minä sidon hänet
sänkyyn kiini. Jos veri hänestä siinä vuotaa kuiviin, niin onko se
minun syyni? Jos niin tapahtuisi, en kai minä sitä itkisi. Ystäväni,
sinun pitää auttaa minua tässä -- minun tähteni -- sentähden olet sinä
tullut tänne -- voisi tapahtua, ett'en voisi tehdä sitä yksinäni. Jos
epäilet niin tapan minä sinut! Ymmärrätkös yskän? Ja jos minun täytyy
tappaa sinut, niin tapan minä hänetkin -- ja niin luulen, ett'ei kukaan
kuuna kullan valkeana saa tietää mitään tekiästä."
"Hyvä, jos niin on tapahtuva, käykäämme asiaan kiini. Kuta pikemmin
sitä parempi -- koko ruumiini vapisee."
"Nyt? sanot sinä. Kun on ihmisiä sisässä? Kuules -- minä rupean
epäilemään sinua jos et varo itseäsi. Ei -- me odotamme kunnes
kynttilät ovat sammutetut -- ei ole kiiru."
Huck tunsi, että pitkällinen äänettömyys tulisi seuraamaan --
äänettömyys, joka olisi paljoa kauheampi kuin tuo edellinen
vertahimoava keskustelu; sentähden vetäytyi hän hiljalleen, pidättäen
henkeänsä, takaperin. Hän laski jalkansa varovasti ja varmasti
maahan, kun ensin oli hoippunut sinne tänne yhdellä jalalla, ja oli
kaatumaisillaan milloin yhdelle, milloin toisella puolen. Hän otti
vielä askeleen taakse päin, samalla varovaisuudella ja vaaralla; vielä
yhden, ja vieläkin yhden, kun yhtäkkiä oksa katketa räpsähti hänen
jalkansa alla! Hän oli tukehtua, ja kuunteli. Ei niin risausta kuulunut
-- äänettömyys oli täydellinen. Hänen kiitollisuutensa oli ääretöin.
Nyt kääntäysi hän väripuupehkojen välissä -- kääntäysi varovasti, ikään
kuin olisi ollut laiva -- kulki edelleen vilppaasti vaan varovasti.
Kun hän astui aholle, kaivannon luona, tiesi hän olevansa turvassa, ja
läksi käpälä-mäkeen. Hän, hän juoksi, mi' sorkasta läksi, kunnes tuli
Wallisarin asunnolle. Hän jyskytti ovelle, vanha ukko ja hänen kaksi
hartiakasta poikaansa pistivät päänsä ulos ikkunasta.
"Mikä melakka täällä on? Kuka se on joka jyskyttää? Mitä etsitte?"
"Päästäkää sisään -- kiiruusti! Minä kerron kaikkityyni?"
"Vai niin -- kukas olette?"
"Huckleberry Finn -- sukkelaan, päästäkää sisään minut!"
"Huckleberry Finn, vai niin! Se on nimi, joka ei monta ovea avaa,
luulen mä! Vaan päästäkää sisään hänet, pojat, ja katsokaamme, mikä on
kysymyksessä."
"Olkaa hyvät, älkääkä puhuko milloinkaan mitään siitä, mitä olen
sanonut," olivat Huck'in ensimäiset sanat, sisään tultuansa. Olkaa
hyvät, älkääkä tehkö sitä -- se olisi varmaan minun kuolemani -- vaan
leski on ollut ystävällinen minua kohtaan välistä ja minä tahdon sanoa
sen -- minä sanon sen, jos lupaatte, ett'ette koskaan sano, että se
olin minä, joka sanoin."
"Hitto vieköön, pojalla on jotakin omalla tunnolla, koska hän noin
käyttäytyy!" sanoi vanhus. "Sano ulos, mitä sinulla on sanottavaa,
täällä ei ole ketään, joka ilmottaisi salaisuuttasi."
Kolme minuuttia tämän jälkeen läksi vanhus poikinensa, jokainen
hyvin varustettuna, kulkemaan kukkulalle; he hiipivät varpaillansa
väripuupensaikkoon, aseet käsissä. Huck ei seurannut heitä kauemmaksi.
Hän pistäytyi piiloon erään suuren kiven taakse ja kuunteli.
Pitkällinen, peloittava hiljaisuus vallitsi, sitten kuului yhtäkkiä
useampia pyssyn laukauksia ja huuto. Huck ei odottanut likempiä
tietoja. Hän juoksi tiehensä ja pakeni alamäkeen, niin sukkelaan kuin
mahdollista.