Kun ensimäinen aamun koitto alkoi koittaa pyhä-aamuna, marri Huck
ylämäkeen, ja naputti hiljaa Wallisarin ovelle. Asukkaat nukkuivat,
vaan he nukkuivat koiran unta, viime yön tapahtumain jälkeen. Ääni
kuului ikkunasta:
"Kuka siellä?"
Huck vastasi peloissansa matalalla äänellä:
"Olkaa hyvä ja laskekaa sisään minua! Se on vaan Huck Finn!"
"Se on nimi, joka avaa tämän oven sekä yöllä että päivällä, poika! --
terve tulemastasi!"
Nämä sanat soivat kummallisesti nuoren löysäIäisen korvissa, sillä ne
olivat ystävällisimmät kuin kuunaan oli kuullut. Hän ei voinut muistaa,
että viimeistä sanaa olisi käytetty hänelle koskaan.
Ovi aukeni nopeasti, ja hän astui sisään.
Huck'ia käskettiin istumaan, kun vanhus ja hänen rotevat poikansa
kiiruusti pukivat päällensä.
"Nyt, poikaseni, luulen mä sinulla olevan hyvän ruokahalun, sillä
niin pian kuin aurinko on ylhäällä saamme eineen, ja vieläpä hyvän
ja lämpimän -- siitä et tarvitse olla huolissasi. Minä ja poikani
toivoimme sinun tulevan takaisin eilen illalla ja olevan täällä yötä."
"Minä olin niin kovin peloissani," sanoi Huck, "ja juoksin tieheni. Kun
kuulin pyssyn laukaukset, otin minä lipettiä, enkä seisottunut ennen
kuin kolmen peninkulman päässä. Minä tulin tänne saadakseni tietää,
miten se kävi, ja tulin ennen päivää, kosk'en tahtonut tavata noita
perkeleitä, en, vaik'olisivat olleet kuolleet."
"Niin, poika parka, sinä oletkin sen näköinen kun sinulla olisi ollut
kova yö -- vaan tuossa on sänky sinulle, kunhan olet saanut einettä.
Ei, he eivät ole kuolleet, poika -- me olemme kyllä suutuksissa siitä.
Sinun kertomuksesi mukaan tiesimme hyvin, missä saavuttaisimme heidät,
me hiivimme siis varpaillamme, kunnes olimme viidentoista jalan päässä
heistä -- polku väripuupensaikossa oli pimeä kuin säkki -- ja juuri
silloin tunsin, että minua rupesi aivastuttamaan. Kova onni! Minä kyllä
koetin pidättää, vaan siin'ei auttanut -- ulos piti sen, ja ulos se
pärskähtikin! Minä kulin etunenässä, ojennettu pistooli kädessä, ja kun
kuulin rapinasta, että aivastus oli säikäyttänyt roistot pakoon, niin
huusin minä: 'Ampukaa pojat!' ja laitoin luotini sinne, josta rapina
kuului. Pojat tekivät samoin. Vaan roistot pakenivat nuolen nopeudella,
ja me seurasimme heidän perästänsä läpi metsän. Luullakseni, emme
saaneet heihin sattumaan. He ampuivat kumpikin latinkinsa, ennen kuin
läksivät pakoon; vaan kuulat vinkui sivutsemme, eikä sattuneet. Kun
emme enää kuulleet heidän askeleitansa, lopetimme jahtimme, ja menimme
herättämään vartia-väkeä. He kokosivat joukon, joka läksi vartioimaan
joen rantaa, ja niin pian kuin täysi päivä on, tulee sheriffi
joukkonensa etsimään metsistä. Poikani menevät nyt heidän joukkoonsa.
Olisi hyvä jos tietäisimme, minkänäköisiä nuo roistot ovat -- siitä
olisi apu. Vaan luullakseni et voinut nähdä heitä pimeässä niin
tarkkaan, minkä näköisiä he olivat?"
"Näin kyllä, minä jo näin heidät kauppalassa ja seurasin heitä sieltä."
"Oivallista! Selitä -- selitä, poikani!"
"Toinen heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen, joka on ollut täällä
näkyvissä pari kertaa, ja toinen on ilkeän näköinen rehjana --"
"Se on kyllin, poikaseni, me tiedämme ketä he ovat! Minä tapasin heidät
eräänä päivänä lesken talon takana metsässä, jolloin läksivät pötkimään
pakoon. Tielle, pojat, ja kertokaa tämä sheriffille; eineenne voitte
syödä huomen aamunakin!"
Wallisarin pojat läksivät paikalla matkalle. Kun he olivat jättäneet
huoneen, juoksi Huck heidän perästänsä ja huusi:
"Olkaa hyvät, älkääkä sanoko kellenkään, että minä olen ilmaissut
heidät! Olkaa niin hyvät!"
"Niin kuin tahdot, Huck, vaan sinulla pitäisi olla kunnia työstäsi."
"Ei, ei! Älkää virkkako kellenkään mitään!" Kun nuorukaiset olivat
menneet tiehensä, sanoi vanha Wallisari:
"Sinä et kieli -- enkä minäkään. Vaan miks'et tahdo sinä sitä
tiettäväksi?"
Huck ei selittänyt muuta, kuin sen, että hän tiesi kovin paljon
toisesta näistä miehistä, ja että hän ei tahtonut millään tavalla sitä,
että tämä saisi tietää sen -- sillä tämä tulisi varmaankin maksamaan
hänen henkensä.
Vanhus lupasi vielä kerran olla ääneti asiasta, ja sanoi:
"Mitenkä tulit sinä seuraamaan näitä miehiä, poika? Näyttivätkö he
epäiltäviltä?"
Huck oli ensiksi ääneti, kun valmistihe varovasti vastaamaan. Sitten
sanoi hän:
"Niin, katsokaas, minä olen tuommoinen onnen heitto -- ainaki sanovat
kaikki niin, ja minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista -- välistä
minä en saa unta, tuota ajatellessani, ja miettiessäni miten alkaisin
uutta elämää. Juuri niin tapahtui eilen illallakin. Minä en saanut
unta, ja senpätähden kuleksin pitkin katuja puoli yön aikana, aina
samat ajatukset mielessäni, ja kun minä tulin tuon vanhan, rapistuneen
kivisen huoneen luo, joka on raittiudenkapakan vieressä, niin nojaudun
sen seinää vasten vielä kerran miettimään. Hyvä, juuri näin seistessäni
kulkivat nuo roistot sivuitseni, kantaen jotakin kainalossansa, jonka
luulin heidän varastaneen. Toisella heistä oli palava sikari hampaissa,
ja toinen pyysi tulta, jonkatähden he seisottuivat aivan nokkani eteen,
sikarit valaisivat heidän naamansa; silloin näin tuosta valkoisesta
poskiparrasta ja lapusta silmällä, että suurempi heistä oli tuo
kuuromykkä Espanialainen ja toinen ilkeän näköinen riekale."
"Näitkö sinä riekaleet sikarin valossa?"
Tämä kysymys tukkesi Huck'in suun hetkiseksi. Sitten sanoi hän:
"Näin, en tiedä oikein -- vaan mitenhän lienee ollutkin, niin olin
varsinkin näkevinäni ne."
"Sitten kulkivat he edelleen, ja sinä --"
"Seurasin heitä -- aivan niin. Niin se oli. Tahdoin katsoa mitä heillä
oli esissä -- he näyttivät epäiltäviltä. Minä seuraisin heitä melkein
kantapäillä aina lesken porras-puille saakka, ja siellä kuulin rehvanan
pyytävän armoa lesken edestä, vaan Espanialainen vannoi tahtovansa
turmella hänet aivan, niin kuin kerroin jo teille ja pojillenne --"
"Mitä! Kuuro-mykkä jutteli kaikkea tuota!"
Huck oli taaskin hassusti hairahtunut! Hän koki niin paljon kuin
mahdollista vanhukselta salata sitä, kuka tuo Espanialainen oikeastaan
oli ja kumminkin, vaikka hän kuinkin koetteli, näytti hänen kielensä
olevan se, joka saattaisi hänet kiini. Hän teki useampia koetuksia
päästäksensä pulasta, vaan vanhuksen silmät olivat isketyt häneen, ja
hän ampui aina sivu maalin. Hetkisen kuluttua sanoi Wallisari:
"Poikaseni, älä pelkää minua, minä en tahtoisi millään tavalla
koukistaa hivuskarvaa päässäsi. En, minä suojeleisin sinua -- minä
suojeleisin sinua. Tämä Espanialainen ei ole kuuromykkä, sen olet
sanonut vasten tahtoasi, ja nyt sinun ei auta sitä enää salata. Sinä
tiedät jotakin tästä Espanialaisesta, jota et tahtoisi sanoa. Luota
minuun nyt, kerro mitä se on, ja luota minuun -- minä en ilmaise sinua."
Huck katsoi hetkisen vanhuksen kunniallisiin silmiin, sitten kuiskasi
hän hänen korvaansa:
"Ei se ole Espanialainen -- se on Indiani-Joe!"
Wallisari milt'ei hypännyt ylös tuoliltansa. Hetkisen kuluttua sanoi
hän:
"Nyt on kaikki selvillä. Kun sinä puhuit korvain poikki leikkaamisesta
ja sieramien halkaisemisesta, niin luulin niiden olevan omia
keksinnöltäsi, sillä valkoiset ei koskaan kosta sillä tavalla. Vaan
Indiani! Se on kokonaan toinen asia."
Einettä syödessänsä jatkoivat he puhettansa, jonka aikana vanhus sanoi,
että viimeinen teko, kuin hän ja poikansa tekivät ennen kuin menivät
levolle, oli se, että olivat lyhdyn kanssa etsineet veri jälkiä aholta
ja sen ympäristöltä. He eivät löytäneet muuta kuin suuren nyytin --"
"_Minkä nyytin?_"
Jos nämä sanat olisivat olleet salamoita, niin eivät ne nopeammin olisi
päässeet Huck'in vaalistuneilta huulilta. Hänen silmänsä seisoivat
selällänsä päässä, ja hän tuskin hengitti -- odottaen vastausta.
Wallisari rupesi -- tuiotti vuorostansa -- kolme sekuntia -- viisi
sekuntia -- kymmenen -- vastasi viimein:
"Tiirikka-nyytin -- vaan, mikä sinulla on?"
Huck vaipui paikallensa, hiljaa läähättäen, vaan syvään, sanomattoman
kiitollisna. Wallisari katseli häntä totisesti ja uteliaasti -- ja
sanoi:
"Niin, tiirikka-nyytin. Se näyttää huojentavan sydäntäsi melkoisesti.
Vaan miksi tulit sinä niin levottomaksi? Mitä luulit sinä meidän
löytäneen?"
Huck oli taas pahassa pintehessä; tutkivat silmät olivat häneen
kiinitetyt -- hän olisi antanut vaikka mitä, kun olisi keksinyt aineen
uskottavaan vastaukseen. Hän ei keksinyt mitään! Nuo tutkivat silmät
tunkeutuivat aina syvemmälle häneen -- hullu vastaus oli tarjona
-- hänellä ei ollut aikaa arvella, ja niin vastasi hän huolimatta,
matalalla äänellä:
"Ehkä pyhäkoulukirjoja."
Huck-paran ei tehnyt mieli nauramaan, vaan vanhus nauroi, ja nauroi
niin, että koko hänen ruuminsa tytisi kiireestä kantapäähän saakka,
sitten sanoi hän, että tämmöinen nauru oli samaa kuin rahaa taskussa,
siinä että se lyhenti paljon lääkärien rätinkiä. Sitten jatkoi hän:
"Poika parka, sinä olet kalvean ja riutuneen näköinen; sinä et
voi ollenkaan hyvin. Ei siis kumma, jos olet vähän höperö ja pois
tasapainosta. Vaan sä kostut kohta kyllä. Lepo ja uni tekevät sinut
taas mieheksi, luulen mä."
Huck oli suutuksissaan siitä, että tyhmyydessään oli ilmaissut niin
epäiltävän mielenpingoituksen, sillä niin pian kuin hän oli kuullut
keskustelun lesken porras-puilla, oli hän heittänyt sen luulon, että
tuo kapakasta kuletettu nyytti oli aarre. Kumminkin oli hän ainoastaan
luullut, ett'ei se olisi aarre, eikä siis varmaan tiennyt sitä;
sentähden oli ilmoittaminen löydetystä nyytistä liika suuri liikutus,
jotta hän olisi voinut hillitä mielensä. Vaan kumminkin oli hän iloinen
tästä pienestä sivu-seikasta, joka oli tapahtunut, sillä nyt oli hän
aivan varma siitä, että nyytti ei ollut _se_ nyytti, jonkatähden hänen
levottomuutensa hävisikin, ja hän tunsi olevansa hyvin rauhallisella
mielellä. Todellakin, kaikki näytti käyvän nyt toivon mukaan; aarre
oli varmaankin vielä numero kahdessa, miehet saataisiin kiini ja
vangittaisiin samana päivänä; hän ja Tom voivat nyt ensi yönä hakea
aarteen ilman pelotta.
Juuri kun he olivat lopettaneet eineensä, niin naputti joku ovelle.
Huck hyppäsi ylös ja etsei piilopaikkaa, sillä hänellä ei ollut
ollenkaan halua edes kaukaisemmallakaan tavalla tulla sekoitetuksi
viimeksi tapahtuneihin asioihin. Wallisari laski sisään useampia
naisia ja herroja, heidän joukossansa myös Douglaan lesken, ja hän
huomasi, että eri joukkoja kaupunkilaisia tuli mäkeä ylös, katselemaan
porras-puuta tiellä.
Wallisarin täytyi kertoa yölliset tapaukset vieraille. Leski osoitti
kiitollisuutensa hänelle pelastuksestansa.
"Ei sanaakan siitä, rouvani. Toinen löytyy, jolle te ehkä olette paljon
enemmin kiitollisuuden velassa kuin minulle ja minun pojilleni, vaan
hän ei anna ilmaista itseänsä. Hänettä me emme koskaan olisi olleet
siellä."
Tämä herätti luonnollisesti heidän uteliaisuutensa, niin suuressa
määrässä, että pää-asia melkein jäi sivu-asiaksi; vaan hän antoi sen
kaluta vieraittensa sisuksia, ja heidän kauttansa tulla levitetyksi
kaupunkiin, sillä hän ei eronnut millään mahdilla salaisuudestansa. Kun
nyt kaikki oli kerrottu mitä kertomista oli, sanoi leski:
"Minä nukuin sängyssä lukiessani, ja nukuin koko tämän nujakan aikana.
Miks'ette tulleet herättämään minua?"
"Se ei maksanut meistä vaivaa. Roistot eivät voineet enää kernaasti
tulla takaisin, heillä ei ollut työ-aseita; miksi olisimme turhaan
säikäyttäneet teitä. Minun kolme neekeriäni vahtivat loppu yön
kartanoanne. He ovat juuri tulleet sieltä takaisin."
Uusia vieraita tuli, ja tapaukset piti kertoa heille aina uudelleen,
noin parin tunnin aikaa.
Koulu-luvan aikana ei ollut pyhäkoulua, niin että kaikki oli aikaiseen
kirkossa. Tämä hirvittävä tapaus oli nopeasti levitetty. Nyt tuli se
sanoma, ett'ei vielä minkäänlaisia jälkiä roistoista oltu löydetty. Kun
saarna oli loppunut, meni tuomari Thatcher'in vaimo rouva Harper'in
luo, joka seurasi kirkkoväkeä pääkäytävällä ja sanoi hänelle:
"Aikookos minun Becky'ni nukkua koko päivän? Minä tiesin kyllä sen,
että hän väsyttäisi itsensä kuoliaaksi."
"Teidän Becky'nne?"
"Niin" -- hämmästyneellä katsannolla: "Eikös hän ole ollut teillä yötä?"
"Ei olekaan."
Rouva Thatcher vaaleni ja vaipui eräälle penkille, juuri kuin täti
Polly kulki sivuitse, innokkaasti puhellen erään ystävänsä kanssa. Täti
Polly sanoi:
"Hyvää huommenta, rouva Thatcheri. Hyvää huommenta rouva Harper: Minä
olen kaivannut poikaani, ja luulen, että hän on ollut yötä teillä --
toisen tai toisen luona. Nyt pelkää hän tulla kirkkoon. Minulla on
hanhi höyhentämättä hänen kanssansa."
Rouva Thatcher puisti heikosti päätänsä ja vaaleni vielä enemmän.
"Hän ei ole ollut meillä," sanoi rouva Harper, joka alkoi näyttää
levottoman näköiseltä. Selvä hätä näkyi nyt täti Pollyn muodolla:
"Joe Harper, oletko nähnyt Tom'iani tänään?"
"En ole nähnyt."
"Milloin näit hänet viimeksi?"
Joe koetteli muistutella, vaan hän ei ollut varma. Kansa seisottui
kirkkoon. Yleinen kuiskutus alkoi, ja itsekukin alkoi näyttää
levottomalta. Lapsilta ja noilta nuorilta opettajilta kyseltiin.
Heistä ei ollut yksikään nähnyt, jos Tom ja Becky olivat laivalla
kotimatkalla; silloin oli jo pimeä eikä kukaan tullut katsoneeksi, jos
kaikki olivat mukana. Viimein sanoi eräs nuori mies luulevansa heidän
olevan luolassa! Rouva Thatcher pyörtyi; täti Polly alkoi itkeä ja
väännellä käsiänsä.
Tämä kauhistava uutinen kulki suusta suuhun, seurasta seuraan,
kadulta kadulle; viiden minuutin kuluttua soivat kellot hurjasti, ja
koko kaupunki oli liikkeellä! Tapaukset Cardiff Hill'illä menettivät
silmänräpäyksessä painavuutensa, roistot olivat unhotetut, hevoisia
satuloittiin, venheitä miehitettiin, höyrylossi laitettiin ulos,
ja ennen kuin tuo kauhistava uutinen oli puolen tunnin vanha, niin
lähestyi jo kaksisataa miestä luolaa sekä venheellä että maitse.
Koko ehtoopuolen näytti kauppala autiolta ja tyhjältä. Useampia naisia
kävi täti Pollyn ja rouva Thatcherin luona, koetellen lohduttaa heitä.
He itkivätkin heidän kanssansa, ja tämä lohdutti enemmin kuin sanat.
Koko pitkän yön odotti kauppala uutisia; vaan kun viimein aamu koitti,
niin ei tullut muuta sanomaa, kuin "lähettäkää lisää kynttilöitä ja
ruokaa." Rouva Thatcher oli kuin mieletöin, ja täti Polly samoin.
Tuomari Thatcher laittoi luolasta kehoituksia toivoon ja luottamukseen,
vaan ne eivät saaneet nostetuksi todellista iloa.
Vanha Wallisari tuli kotia päivän valetessa, vaatteet talissa ja
savessa ja muutoin aivan väsyksissä. Hän tapasi Huck'in vielä samassa
sängyssä, johon oli jättänyt hänet, ja kovassa kuumeessa. Kaikki
lääkärit olivat luolalla, jonkatähden Douglaan leski tuli hoitamaan
sairasta. Hän sanoi tahtovansa hoitaa häntä paraansa mukaan, sillä,
olipa poika hyvä tai huono, tai ei kumpikaan, niin oli hän Herran,
ja ei niin mitään, joka kerran oli Herran, saanut jättää hoidotta.
Wallisari sanoi Huck'issa olevan hyvän alun, ja leski sanoi:
"Se on varma se. Herran merkki! Sitä hän ei jätä panematta. Sitä hän
ei tee koskaan. Hän panee sen johonkiin, kaikkiin olennoihin, jotka
lähtevät hänen kädestänsä."
Varhain aamusilla alkoi väsyneitä mies-parvia tulla kaupunkiin, vaan
vanhimmat jatkoivat vielä etsintäänsä. Muita uutisia ei voitu saada
kuin se, että luolan kaukaisimmat ja ennen käymättömät paikat olivat
etsityt läpeisin. Eräässä paikassa, kaukana siitä osasta, joka oli
tunnettu, oli löydetty "Becky" ja "Tom" piirrettynä talikynttelin-noella
kallio seinään, ja kohta sen vierestä rähjäytynyt nauhan kappale. Rouva
Thatcher tunsi nauhan ja itki. Hän sanoi, että tämä olisi viimeinen
muisto, kuin hänellä kuunaan tulisi olemaan lapsestansa, ja että tämä
olisi kaikista kaikkein kalliin, sentähden kun lapsensa oli kantanut
sitä juuri ennen kauheata kuolemaansa. Jotkut kertoivat, että silloin
tällöin näkyi kaukaa tuikkava tuli, jolloin aina ilohuuto nousi
luolassa, ja miehet juoksivat sitä kohti -- vaan he havaitsivat aina
pettyneensä. Lapset eivät olleet siinä; se oli aina jonkun etsijän
kynttilä.
Kolme surullista päivää kului, ja kauppala vaipui toivottomaan tilaan.
Kellään ei ollut halua mihinkään. Tuo satunnainen, juuri tehty
keksintö, että isännällä raittiuden kapakassa oli viinaa talossa,
vaikka hirvittävä seikka, sai tuskin yleisön pulsia nopeammin lyömään.
Eräällä selvällä hetkellä otti Huck varovasti puheeksi kapakoista, ja
kysyi viimein, himmeästi aavistaen pahinta, jos jotakin oli löydetty
raittiudenkapakasta sen jälkeen, kuin hän oli kääntynyt tauti-vuoteelle?
"On", vastasi leski.
Huck hyppäsi istuilleen sängyssänsä, tuimasti tuiottaen:
"Mitä! Mitä se oli?"
"Viinaa! --. paikka on nyt suljettu. Rupea nyt maata, lapsi -- sinä
oikein säikäytit minua?"
"Sanokaa minulle vaan yksi seikka -- yksi seikka -- olkaa niin hyvä!
Oliko se Tom Sawyer, joka löysi sen?"
Leski purskahti itkuun.
"Ääneti, ääneti lapsi, ääneti! Olenhan sanonut sinulle, ett'et saa
puhua. Sinä olet hyvin, hyvin heikko!"
Muuta ei ollut siis löytynyt kuin viinaa; koko kauppala olisi ollut
liikkeessä, jos kultaa olisi löytynyt. Ja aarre se oli poissa -- poissa
ikuisesti. Vaan mitähän leski itki? Kummallista tuo itku.
Nämä ajatukset liikkuivat himmeästi Huck'in aivuissa, ja siitä
väsymyksestä, jotka ne matkaan saattoivat, vaipui hän uneen. Leski
sanoi itseksensä:
"Niin -- hän nukkuu, poika-parka! Tom Sawyer löytänyt sen! Hyvä Jumala,
kumpahan hän itsekin löytyisi! Ah, harvat ovat ne, joilla enään on
toivoa, tai voimia etsiä."