Päivän tapahtumat häiritsivät kovin Tom'in unia yöllä. Neljä kertaa
laski hän kätensä aarteelle, ja neljä kertaa hävisi se hänen
käsistänsä, kun uni jätti hänet, ja näytti hänelle taas kovan
todellisuuden. Kun hän virui sängyssänsä, varhain aamuisilla, ja
muisteli edellisen päivän yksityisiä seikkoja, huomasi hän, että ne
olivat kumman himmeät ja kaukaiset, niinkuin olisivat tapahtuneet
toisessa maailmassa, tai ennen muinoin. Silloin pisti hänen päähänsä,
että nuo eiliset tapahtumat mahtoivat olla pelkkää unta! Suuri syy
puolusti myös tätä aatetta, nimittäin, rahan paljous, jonka hän oli
nähnyt, oli kovin suuri todelliseksi. Hän ei ollut ennen nähnyt
viittäkään kymmentä dollaria yhdessä koossa, jonkatähden hän piti,
niinkuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja samassa asemassa olevat
pojat, "satojen" ja "tuhansien" mainitsemista mielikuvituksen
käyttämänä puheen partena, ja että tämmöisiä summia ei löytynyt
maailmassa. Hän ei uskonut sadan dollarin suuruista summaa koskaan
löytyvän yhden miehen takana. Jos olisi tutkisteltu hänen käsityksiänsä
kätketyistä aarteista, niin olisi niitten havaittu sisältävän
kourallisen todellisia hopealanttia, ja kapallisen samallaisia
epäselviä ja kauniita, vaan käsittämättömiä.
Vaan miten hän nyt miettikin, niin selvenivät tapaukset eilisestä aina
selvemmäksi, ja hän tuli siihen päätökseen, ett'ei se ollutkaan unta.
Tämä epätietoisuus oli poistettava. Hän aikoi pikaan syödä aamiaisensa
ja sitten etsiä käsiinsä Huck'in.
Huck istui erään lotjan reunalla, hajamielisesti huilutellen jalkojansa
vedessä, ja näytti muutoin hyvin raskasmieliseltä. Tom päätti Huck'in
antaa alkaa puheen asiasta. Jos hän ei sitä tekisi, niin oli koko
seikka nähtävästi ollut unta.
"Hyvää päivää, Huck!"
"Päivää itsellesi."
Minuutin äänettömyys.
"Tom, jos me olisimme jättäneet ne lemmon työ-aseet sen mädänneen puun
luokse, niin olisi rahat olleet meidän. Voi, eikös se ole harmillista!"
"Se ei ole unta! Se ei ole unta! En tiedä, vaan toivoisimpa sen melkein
olevan sitä. Hitto vieköön, niin, niinpä toivoisin."
"Mikä ei ole unta?"
"Eiliset tapahtumat. Minä puoleksi luulin niin olevan."
"Unta! Jos ei tikkaat olisi särkyneet, niin olisit saanut nähdä,
minkälaista unta se oli! Tuo kirottu, laasteri-silmäinen Espanialainen
perkele on ajellut minua unissani koko yön. Piru hänet korjatkoon!"
"Älkäähän vielä. Meidän pitää saada selvä hänen jälistänsä! Nuuskia
rahat käsiin!"
"Tom, me emme voi saada hänestä selvää. Ihminen ei voi tulla kuin
kerran tuonlaiseen tilaisuuteen, kuin meillä oli eilen, ja se on
menetetty. Kaikissa tapauksissa alkaisi polveni tutista, jos tapaisin
hänet vielä kerran."
"Niin minunkin; vaan kumminkin tahtoisin saada hänestä selvän, ja
seurata häntä -- numero kakkoseensa."
"Numero kaks; niin. Minä olen miettinyt sitä. Vaan en ole tullut hullua
hurskaammaksi. Mitä sinä luulet siitä?"
"En tiedä. Se on kovin syvä salaisuus. Sanos, Huck -- ehkä se on talon
numero."
"Jesus! -- Eihän toki, Tom. Ei varsinkaan tässä
'leikki-kalu-kaupungissa.' Täällä ei ole numeroa taloilla."
"Niin se on totta. Odotahan vähän. Se on varmaan huoneen numero --
jossakin kapakassa ymmärrätkös!"
"Oh, siinä se onkin, Täällä ei ole kuin kaksi kapakkaa. Niistä me kohta
saamme selvän."
"Odota sinä tässä, Huck, kunnes tulen takaisin."
Tom juoksi tiehensä heti. Hän ei juuri pitänyt Huck'in seurasta
yleisissä paikoissa. Oltuansa poissa noin puoli tuntia, oli hän saanut
tietää, että numero kahdessa, paremmassa kapakassa, oli asunut ja
vieläkin asui eräs nuori lakimies. Huonommassa kapakassa oli numero
kaks huone, josta ei saanut selvää. Kapakan isännän nuori poika sanoi
sen olevan aina lukitun, eikä koskaan nähneensä menevän sinne ketään,
tai tulevan sieltä; muulloin kun öisinä aikoina; hän ei tiennyt mitään
erityistä syytä tähän; oli kyllä välistä ollut vähin utelias, vaan kun
pelkäsi kummittelevan siellä, niin hän ei ollut tohtinut ottaa selkoa
asiasta; hän oli kumminkin nähnyt tulta siellä viime yönä.
"Sen olen nyt saanut tietää. Huck. Luullakseni on juuri tämä se numero
kakkonen, jota etsimme."
"Niin minäkin luulen, Tom. Mitä ai'ot nyt tehdä?"
"Annapahan olla."
Tom mietti hetkisen. Sitten sanoi hän:
"Kuules. Taka-ovi tähän numero kakkoseen on siltä pieneltä, kapealta
palokadulta, joka on kapakan ja tuon rapistuneen kivisen huoneen
välillä. Hanki nyt niin paljon oven avaimia kuin mahdollista, minä
näpistän kaikki tätin avaimet, ja ensimäisenä pimeänä yönä menemme
koettelemaan niitä. Ja muista, että pidät silmäsi auki Indiani-Joen
suhteen, sillä hän aikoi tulla kaupunkiin etsimään tilaisuutta
kostoonsa. Jos saat nähdä hänet, niin seuraa häntä, ja jos hän ei mene
tuohon numero kakkoseen, niin se ei ole oikea paikka."
"Rakas Luoja, minulla ei ole ollenkaan halua seurata häntä yksinäni!"
"Oh, yöhän silloin on. Hän ehk'ei näekään sinua -- ja jos näkisikin,
niin tuskin tulee hän ajattelemaankaan koko asiata:"
"Hyvä, jos on oikein pimeä, niin, luulen mä, seuraan hänen jälkiänsä.
En tiedä -- en tiedä. Pitää koetella."
"Ole varma siitä, että minä seuraisin, jos olisi pimeä, Huck!
Ajatteles, jos hän on huomannut ei voivansakaan kostaa, ja tulee vaan
hakemaan rahojansa."
"Se on tosi, Tom, se on tosi. Minä seuraan; seuraanpa saakeli soikoon!"
"Nyt tuo kajahti mieheltä! Vaan, älä vaan tule taas heikoksi, Huck,
niin minäkin pysyn vahvana."