SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan tulivat pojat tuon lahoneen

puun luokse; he aikoivat hakea työ-aseensa. Tom oli hyvin innokas

pääsemään kummitus-huoneesen; Huck'in mieli ei näyttänyt ollenkaan

tekevän sinne ja hän sanoi äkkiarvaamatta:

"Kuules, Tom, tiedätkö sinä mikä päivä nyt on?"

Tom kävi mielessään läpi viikon kaikki päivät, ja katsoi sitten ylös

äimistyneenä:

"Tuotapa en tullut ajatelleeksi, Huck!"

"En minäkään, vaan äkkiä juolahti mieleheni tuo, että nyt oli

Perjantai."

"Perhanan tuhmasti tämä; ei saata olla milloinkaan tarpeeksi varova,

Huck. Me olisimme voineet joutua saakelinmoiseen pulaan, jos olisimme

alkaneet tämänlaisen yrityksen Perjantaina."

"Voineet! Sinä tarkoitat, että olisimme joutuneet! Jos onnen päiviä

lienee olemassa, niin ei Perjantait niitä ole."

"Kukapa sitä ei tietäisi! Ethän vaan luulle olevasi ensimäinen, joka on

keksinyt sen, Huck!"

"Ehkä olen jo siitä puhunut -- mitä? Ja se ei ole vielä sillä hyvä,

että nyt on Perjantai. Minä näin hiiden ilkeätä unta yöllä -- näin

unissani rottia."

"Oho! Se on varma onnettomuuden merkki. Tappelivatko ne?"

"Ei."

"Se nyt oli edes hyvä. Kun ne eivät tappele merkitsee se vaan

onnettomuuden olevan lähellä, niinkuin tiedät. Meidän ei siis ole muuta

tehtävää kuin olla varuilla ja karttaa sitä. Me heitämme yrityksemme

sikseen tänään ja leikittelemme siihen sijaan. Osaatko sinä Robin

Hood'in?"

"En. Kuka on Robin Hood?"

"Oh, hän oli eräs Englandin mainioimmista miehistä -- mainioin ja

parain. Hän oli ryöväri?"

"Hitto! Toivoisimpa olevani samanlainen. Keltä ryösti hän?"

"Tuomareilta, piispoilta, rikkailta, kuninkailta ja senlaisilta

henkilöiltä. Vaan hän ei tehnyt milloinkaan pahaa köyhille. Niitä

rakasti hän ja jakoi aina rehellisesti saaliinsa heidän kanssansa."

"Oho, hän mahtoi olla kunnon mies!"

"Ole vakuutettu siitä, se oli hän, Huck. Hän oli jaloin mies kun on

löytynyt. Semmoisia poikia ei enää löydy, sen voin sanoa sinulle. Hän

voi antaa selkään kelle hyvänsä Englannissa, vaikka toinen käsi olisi

ollut sidottuna selän taakse; ja voi ampua kymmenen pennin kokoiseen

pilkkaan punakataja jousellaan puolentoista peninkulman 'hollilta.'

"Mikä on punakataja jousi?"

"En tiedä. Luonnollisesti jonkunlainen jousi. Ja jos nuoli vaan sattui

pilkan laitaan, niin rupesi hän itkemään -- ja kiroilemaan. Niin

leikitelkäämme Robin Hood'ia -- se on hauskaa, sen saat uskoa. Minä

opetan sinua."

"Olkoon menneeksi!"

He leikittelivät Robin Hood'ia koko ehtoopäivän, vähän väliin heittäen

toivovia silmäyksiä kummitus-huoneesen, ja tehden muistutuksia niistä

mahdollisuuksista, jotka seuraavana päivänä odotti heitä siellä. Kun

aurinko alkoi laskeutua länteen, läksivät he kotimatkalle, poikki

pitkien varjojen, ja katosivat kohta näkymättömiin Cardiff Hill'in

metsiin.

Lauantaina, vähä jälkeen puolisten, olivat pojat taas lahoneen puun

luona. He tupakoivat ja puhelivat vähän aikaa varjossa, ja kaivoivat

sitten vähän entistä kuoppaansa. Ei suurilla toiveilla, vaan sentähden

että moni, Tom'in sanoen oli jo kaivanut kuutta tuumaa likelle

aarretta, kun oli lopettanut, ja että muut olivat sitten tulleet ja

löytäneet sen, kun vaan kerran olivat lapialla kaapaisseet. Yrityksestä

ei tullut kumminkaan mitään tällä kertaa, jonkatähden pojat heittivät

työ-aseet olallensa ja läksivät pois paikalta sillä tiedolla, ett'eivät

olleet leikitelleet onnen kanssa, vaan tehneet kaikki ne tehtävät,

jotka piti tehdä aarteita etsiessä.

Kun he tulivat kummitushuoneelle, tuntui heistä tuo kuoleman

hiljaisuus, joka vallitsi siellä auringon helteessä, niin jylhältä ja

hirvittävältä, ja paikan yksinäisyys ja kolkkous niin peloittavalta,

että he vähin epäilivät astuessansa sen sisään. He näkivät

laattiattoman huoneen, saveamattomat seinät, täynnä rikkaruohoa, vanhan

uunin, tyhjät ikkunapuut, hajalliset rappuset, siellä täällä ja vähän

jokapaikassa riippuvia rikkirevittyjä hämähäkin verkkoja. He astuivat

nyt varovasti sisään läpättävillä sydämillä, puhelivat kuiskuttaen

korvat pörhöllänsä kuullaksensa vähintäkin risausta, ja lihakset

jännitetyt ollaksensa valmiit paikalla pakenemaan, jos niin olisi

tarvittu.

Vähän ajan kuluttua vähensi tottumus heidän pelkoansa, ja he alkoivat

tutkia paikkaa sekä kriitillisesti että innolla, korkeasti kunnioittaen

omaa rohkeuttansa, samalla kuin olivat ihmeissäänkin siitä. Sitten

tahtoivat he myös heittää silmäyksen yläkertaan. Tämä oli melkein

sama kuin tuketa palaustie itseltänsä, vaan he tahtoivat olla toinen

toistansa urhoollisemmat, jolla luonnollisesti oli sama seuraus -- he

heittivät työaseensa erääseen nurkkaan ja kapusivat ylös. Täällä oli

kaikki yhtä rappiolla kuin alhaallakin. Eräästä nurkasta löysivät he

koppelon, joka oli mystillisen ja lupaavan näköinen, vaan tämä lupaus

oli petollinen -- sillä siinä ei ollut mitään. He olivat nyt saaneet

takaisin rohkeutensa, ja olivat juuri tulemaisillaan alas työhönsä, kun

Tom sanoi -- "Hiljaa!"

"Mitä se on?" kuiskasi Huck, vaalistuen pelosta.

"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"

"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."

Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista,

puoli kuolleina säikäyksestä.

"He ovat seisottuneet -- ei -- tulevat likemmäksi -- tuossa ovat he.

Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana

täältä."

Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen

heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari

kertaa viime aikoina kaupungissa -- toista en ole koskaan ennen nähnyt."

Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään

viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli _serapo_ päällänsä;

hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi

sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään

tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat

laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei

ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt

kuuluikin selvään ylös.

"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se

on vaarallinen vehe."

"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi

kummaksi. "Jäniksen sydän!"

Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken

hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:

"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla -- eikä se sittenkään

kannattanut."

"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut

lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se

onnistunut."

"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä?

Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."

"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin

sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen

olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos

täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla

kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."

"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat

tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat

olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet

odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa

kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja

söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:

"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet

kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä

vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut

edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin

tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme

yhdessä!"

Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani

Joe sanoi:

"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."

Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa

puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi

vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi

kumpikin mies.

Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:

"Nyt on meidän vuoromme -- tule!"

Huck sanoi:

"En voi -- minä kuolisin, jos heräisivät."

Tom houkutteli -- Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja

verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen

kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota

poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat

makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä

tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa;

ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon

laskeutuvan.

Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi

ympärilleen -- hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli

painunut polville -- herätti hänet jalallansa ja sanoi:

"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole

tapahtunut."

"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"

"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me

niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"

"Enpä tiedä -- ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin.

Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle

etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."

"Vai niin -- no hyvä -- voimmehan tulla tänne vielä kerran."

"Niin -- vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin -- se on

parempi."

"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon

yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä --

kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."

"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle,

nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin,

joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä

dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin

viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi

Bowie-veitsellänsä.

Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä.

Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni

-- jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi,

tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita

onnettarien johdannolla -- siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli

kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa -- helposti ymmärrettyjä

nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen

täällä olostamme!"

Joen veitsi kolahti johonkin.

"Päivää!" sanoi hän.

"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.

"Puoleksi lahonut lauta -- ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy

kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo

sain reiän."

Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.

"Mitä, -- täällä on rahoja!"

Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat

parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen

kumppani sanoi:

"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin

takana nurkassa -- minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja

toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä

tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten

käyttää sitä.

Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli

vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät

vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen,

autuaallisella äänettömyydellä.

"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.

"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä

eräänä kesänä", sanoi muukalainen.

"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."

"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."

Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:

"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei

ole varkaus ainoastansa kysymyksessä -- vaan kosto!" ja hänen silmänsä

säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun

se on tehty -- silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja

penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."

"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa -- kaivamme ne

jälleen samalle paikalle?"

"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru

parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta

multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät

pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden

on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne -- ja mihin on

tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se

uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei -- se ei

käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."

"Luonnollisesti. Kun emme ennen tulleet tuota ajattelemaan. Sinä

tarkoitat numero yhtä?"

"En -- numero kahta -- ristin alla. Toinen paikka on huono -- liian

tunnettu."

"Hyvä. Nyt on jo kyllin pimeä lähteäksemme."

Indiani-Joe nousi ylös ja kulki ikkunasta ikkunaan, varovasti katsellen

ulos. Sitten sanoi hän:

"Kukahan se on, joka on tuonut nuo työ-aseet tänne? Luuletko

mahdolliseksi, että olisivat tuolla ylhäällä?"

Pojat olivat tukehtua. Indiani-Joe pani käden veitsellensä, ja seisoi

hetkisen kahdellapäällä, ja lähestyi sitten tikkaita. Pojat ajattelivat

koppelia, vaan heidän voimansa olivat poissa. Askeleet tulivat naristen

ylös tikkaita -- hätä herätti poikain päätösvoiman -- he olivat

juoksemaisillaan koppeliin, kun kuulivat lahoneitten puitten ruskeen

ja lndiani-Joen putoavan maahan tikkaiden jäänöksien sekaan. Hän nousi

ylös, ja kirosi; kumppalinsa sanoi:

"Mitä tuo hyödyttää? Jos joku on, ja hän on tuolla ylhäällä, niin

olkaan siellä -- kukapa hänestä? Jos aikoo hypätä alas nyt, ja alkaa

riitaa, kukapa pelkäisi? Viidentoista minuutin kuluttua on pilkko pimeä

-- ja seuratkoot sitten meitä, jos mieli tekee; kernaasti puolestani.

Ne, jotka ovat viskanneet tänne nuo työ-aseet, näkivät, luullakseni,

vilaukselta meidät, ja pitivät meitä, peikkoina, piruina tai jonakin

semmoisena. Ja panenpa pääni pantiksi, että juoksevat vielä nytkin."

Joe jupisi jotakin; viimein suostui hän kumppaninsa ehdotukseen,

käyttämään viimeistä päivän valoa kapineitten järjestämiseen ja

poislähtöön. Kohta hiipivätkin he ulos huoneesta, ja läksivät kantamaan

kallista arkkuansa joelle päin.

Tom ja Huck nousivat ylös, heikkoina, vaan kevennetyillä sydämillä, ja

katselivat pois menevien jälkeen seinän rakoloista.

Seurata heitä? Oho -- he olivat tyytyväiset kun pääsivät maahan

sorkkiansa katkaisematta ja lähtemään kotia. He eivät jutelleet juuri

mitään keskenänsä, sillä he olivat kovin suutuksissaan omaan itseensä

-- suutuksissaan tuhmuudestaan, jonka olivat tehneet siinä kuin olivat

heittäneet kuokan ja lapian nurkkaan. Sillä jos ei näitä olisi ollut,

niin Indiani-Joe ei olisi epäillyt mitään. Hän olisi kätkenyt hopiat

kullan viereen lepäämään, siksi kuin "kosto" oli täytetty, ja kuin hän

sitten olisi tullut niitä hakemaan, niin olisi rahat olleet poissa ja

hän nähnyt itsensä petetyksi. Katkeran, katkera onnettomuus, kun olivat

ottaneet työ-aseet mukaansa! He päättivät pitää silmällä espanialaista,

kun hän tuli kaupunkiin tiedustelemaan tilaisuutta koston yritykseensä,

ja seurata häntä "numero kahteen," olipa se sitten missä tahansa.

Tom'in päähän pölähti hirvittävä ajatus:

"Kosto!" Ajatteles, jos hän tarkoittaa _meitä_, Huck?"

"Ei suinkaan," sanoi Huck, puolikuoliaana säikähdyksestä.

He keskustelivat asiasta, ja kauppalaan tullessaan olivat he kumpikin

sitä mielipidettä, että hän voi tarkoittaa jotakin muuta -- vaan jos

niin oli, että hän tarkoitti heitä, niin ei hän voinut tarkoittaa

Huck'ia, koska ainoastaan Tom oli ollut vierassa miessä häntä vastaan.

Hyvin vähäinen lohdutus oli tämä Tom'ille, kun itsekseen sai olla

vaarassa! Seura olisi paljonkin parantanut asiaa mielestänsä.

Tom Sawyer: Koulupojan historia · 第 31 / 40 题