Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan tulivat pojat tuon lahoneen
puun luokse; he aikoivat hakea työ-aseensa. Tom oli hyvin innokas
pääsemään kummitus-huoneesen; Huck'in mieli ei näyttänyt ollenkaan
tekevän sinne ja hän sanoi äkkiarvaamatta:
"Kuules, Tom, tiedätkö sinä mikä päivä nyt on?"
Tom kävi mielessään läpi viikon kaikki päivät, ja katsoi sitten ylös
äimistyneenä:
"Tuotapa en tullut ajatelleeksi, Huck!"
"En minäkään, vaan äkkiä juolahti mieleheni tuo, että nyt oli
Perjantai."
"Perhanan tuhmasti tämä; ei saata olla milloinkaan tarpeeksi varova,
Huck. Me olisimme voineet joutua saakelinmoiseen pulaan, jos olisimme
alkaneet tämänlaisen yrityksen Perjantaina."
"Voineet! Sinä tarkoitat, että olisimme joutuneet! Jos onnen päiviä
lienee olemassa, niin ei Perjantait niitä ole."
"Kukapa sitä ei tietäisi! Ethän vaan luulle olevasi ensimäinen, joka on
keksinyt sen, Huck!"
"Ehkä olen jo siitä puhunut -- mitä? Ja se ei ole vielä sillä hyvä,
että nyt on Perjantai. Minä näin hiiden ilkeätä unta yöllä -- näin
unissani rottia."
"Oho! Se on varma onnettomuuden merkki. Tappelivatko ne?"
"Ei."
"Se nyt oli edes hyvä. Kun ne eivät tappele merkitsee se vaan
onnettomuuden olevan lähellä, niinkuin tiedät. Meidän ei siis ole muuta
tehtävää kuin olla varuilla ja karttaa sitä. Me heitämme yrityksemme
sikseen tänään ja leikittelemme siihen sijaan. Osaatko sinä Robin
Hood'in?"
"En. Kuka on Robin Hood?"
"Oh, hän oli eräs Englandin mainioimmista miehistä -- mainioin ja
parain. Hän oli ryöväri?"
"Hitto! Toivoisimpa olevani samanlainen. Keltä ryösti hän?"
"Tuomareilta, piispoilta, rikkailta, kuninkailta ja senlaisilta
henkilöiltä. Vaan hän ei tehnyt milloinkaan pahaa köyhille. Niitä
rakasti hän ja jakoi aina rehellisesti saaliinsa heidän kanssansa."
"Oho, hän mahtoi olla kunnon mies!"
"Ole vakuutettu siitä, se oli hän, Huck. Hän oli jaloin mies kun on
löytynyt. Semmoisia poikia ei enää löydy, sen voin sanoa sinulle. Hän
voi antaa selkään kelle hyvänsä Englannissa, vaikka toinen käsi olisi
ollut sidottuna selän taakse; ja voi ampua kymmenen pennin kokoiseen
pilkkaan punakataja jousellaan puolentoista peninkulman 'hollilta.'
"Mikä on punakataja jousi?"
"En tiedä. Luonnollisesti jonkunlainen jousi. Ja jos nuoli vaan sattui
pilkan laitaan, niin rupesi hän itkemään -- ja kiroilemaan. Niin
leikitelkäämme Robin Hood'ia -- se on hauskaa, sen saat uskoa. Minä
opetan sinua."
"Olkoon menneeksi!"
He leikittelivät Robin Hood'ia koko ehtoopäivän, vähän väliin heittäen
toivovia silmäyksiä kummitus-huoneesen, ja tehden muistutuksia niistä
mahdollisuuksista, jotka seuraavana päivänä odotti heitä siellä. Kun
aurinko alkoi laskeutua länteen, läksivät he kotimatkalle, poikki
pitkien varjojen, ja katosivat kohta näkymättömiin Cardiff Hill'in
metsiin.
Lauantaina, vähä jälkeen puolisten, olivat pojat taas lahoneen puun
luona. He tupakoivat ja puhelivat vähän aikaa varjossa, ja kaivoivat
sitten vähän entistä kuoppaansa. Ei suurilla toiveilla, vaan sentähden
että moni, Tom'in sanoen oli jo kaivanut kuutta tuumaa likelle
aarretta, kun oli lopettanut, ja että muut olivat sitten tulleet ja
löytäneet sen, kun vaan kerran olivat lapialla kaapaisseet. Yrityksestä
ei tullut kumminkaan mitään tällä kertaa, jonkatähden pojat heittivät
työ-aseet olallensa ja läksivät pois paikalta sillä tiedolla, ett'eivät
olleet leikitelleet onnen kanssa, vaan tehneet kaikki ne tehtävät,
jotka piti tehdä aarteita etsiessä.
Kun he tulivat kummitushuoneelle, tuntui heistä tuo kuoleman
hiljaisuus, joka vallitsi siellä auringon helteessä, niin jylhältä ja
hirvittävältä, ja paikan yksinäisyys ja kolkkous niin peloittavalta,
että he vähin epäilivät astuessansa sen sisään. He näkivät
laattiattoman huoneen, saveamattomat seinät, täynnä rikkaruohoa, vanhan
uunin, tyhjät ikkunapuut, hajalliset rappuset, siellä täällä ja vähän
jokapaikassa riippuvia rikkirevittyjä hämähäkin verkkoja. He astuivat
nyt varovasti sisään läpättävillä sydämillä, puhelivat kuiskuttaen
korvat pörhöllänsä kuullaksensa vähintäkin risausta, ja lihakset
jännitetyt ollaksensa valmiit paikalla pakenemaan, jos niin olisi
tarvittu.
Vähän ajan kuluttua vähensi tottumus heidän pelkoansa, ja he alkoivat
tutkia paikkaa sekä kriitillisesti että innolla, korkeasti kunnioittaen
omaa rohkeuttansa, samalla kuin olivat ihmeissäänkin siitä. Sitten
tahtoivat he myös heittää silmäyksen yläkertaan. Tämä oli melkein
sama kuin tuketa palaustie itseltänsä, vaan he tahtoivat olla toinen
toistansa urhoollisemmat, jolla luonnollisesti oli sama seuraus -- he
heittivät työaseensa erääseen nurkkaan ja kapusivat ylös. Täällä oli
kaikki yhtä rappiolla kuin alhaallakin. Eräästä nurkasta löysivät he
koppelon, joka oli mystillisen ja lupaavan näköinen, vaan tämä lupaus
oli petollinen -- sillä siinä ei ollut mitään. He olivat nyt saaneet
takaisin rohkeutensa, ja olivat juuri tulemaisillaan alas työhönsä, kun
Tom sanoi -- "Hiljaa!"
"Mitä se on?" kuiskasi Huck, vaalistuen pelosta.
"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"
"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."
Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista,
puoli kuolleina säikäyksestä.
"He ovat seisottuneet -- ei -- tulevat likemmäksi -- tuossa ovat he.
Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana
täältä."
Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen
heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari
kertaa viime aikoina kaupungissa -- toista en ole koskaan ennen nähnyt."
Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään
viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli _serapo_ päällänsä;
hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi
sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään
tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat
laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei
ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt
kuuluikin selvään ylös.
"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se
on vaarallinen vehe."
"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi
kummaksi. "Jäniksen sydän!"
Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken
hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:
"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla -- eikä se sittenkään
kannattanut."
"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut
lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se
onnistunut."
"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä?
Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."
"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin
sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen
olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos
täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla
kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."
"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat
tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat
olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet
odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa
kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja
söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:
"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet
kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä
vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut
edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin
tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme
yhdessä!"
Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani
Joe sanoi:
"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."
Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa
puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi
vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi
kumpikin mies.
Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:
"Nyt on meidän vuoromme -- tule!"
Huck sanoi:
"En voi -- minä kuolisin, jos heräisivät."
Tom houkutteli -- Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja
verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen
kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota
poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat
makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä
tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa;
ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon
laskeutuvan.
Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi
ympärilleen -- hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli
painunut polville -- herätti hänet jalallansa ja sanoi:
"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole
tapahtunut."
"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"
"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me
niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"
"Enpä tiedä -- ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin.
Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle
etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."
"Vai niin -- no hyvä -- voimmehan tulla tänne vielä kerran."
"Niin -- vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin -- se on
parempi."
"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon
yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä --
kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."
"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle,
nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin,
joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä
dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin
viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi
Bowie-veitsellänsä.
Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä.
Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni
-- jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi,
tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita
onnettarien johdannolla -- siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli
kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa -- helposti ymmärrettyjä
nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen
täällä olostamme!"
Joen veitsi kolahti johonkin.
"Päivää!" sanoi hän.
"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.
"Puoleksi lahonut lauta -- ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy
kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo
sain reiän."
Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.
"Mitä, -- täällä on rahoja!"
Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat
parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen
kumppani sanoi:
"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin
takana nurkassa -- minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja
toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä
tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten
käyttää sitä.
Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli
vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät
vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen,
autuaallisella äänettömyydellä.
"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.
"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä
eräänä kesänä", sanoi muukalainen.
"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."
"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."
Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:
"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei
ole varkaus ainoastansa kysymyksessä -- vaan kosto!" ja hänen silmänsä
säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun
se on tehty -- silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja
penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."
"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa -- kaivamme ne
jälleen samalle paikalle?"
"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru
parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta
multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät
pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden
on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne -- ja mihin on
tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se
uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei -- se ei
käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."
"Luonnollisesti. Kun emme ennen tulleet tuota ajattelemaan. Sinä
tarkoitat numero yhtä?"
"En -- numero kahta -- ristin alla. Toinen paikka on huono -- liian
tunnettu."
"Hyvä. Nyt on jo kyllin pimeä lähteäksemme."
Indiani-Joe nousi ylös ja kulki ikkunasta ikkunaan, varovasti katsellen
ulos. Sitten sanoi hän:
"Kukahan se on, joka on tuonut nuo työ-aseet tänne? Luuletko
mahdolliseksi, että olisivat tuolla ylhäällä?"
Pojat olivat tukehtua. Indiani-Joe pani käden veitsellensä, ja seisoi
hetkisen kahdellapäällä, ja lähestyi sitten tikkaita. Pojat ajattelivat
koppelia, vaan heidän voimansa olivat poissa. Askeleet tulivat naristen
ylös tikkaita -- hätä herätti poikain päätösvoiman -- he olivat
juoksemaisillaan koppeliin, kun kuulivat lahoneitten puitten ruskeen
ja lndiani-Joen putoavan maahan tikkaiden jäänöksien sekaan. Hän nousi
ylös, ja kirosi; kumppalinsa sanoi:
"Mitä tuo hyödyttää? Jos joku on, ja hän on tuolla ylhäällä, niin
olkaan siellä -- kukapa hänestä? Jos aikoo hypätä alas nyt, ja alkaa
riitaa, kukapa pelkäisi? Viidentoista minuutin kuluttua on pilkko pimeä
-- ja seuratkoot sitten meitä, jos mieli tekee; kernaasti puolestani.
Ne, jotka ovat viskanneet tänne nuo työ-aseet, näkivät, luullakseni,
vilaukselta meidät, ja pitivät meitä, peikkoina, piruina tai jonakin
semmoisena. Ja panenpa pääni pantiksi, että juoksevat vielä nytkin."
Joe jupisi jotakin; viimein suostui hän kumppaninsa ehdotukseen,
käyttämään viimeistä päivän valoa kapineitten järjestämiseen ja
poislähtöön. Kohta hiipivätkin he ulos huoneesta, ja läksivät kantamaan
kallista arkkuansa joelle päin.
Tom ja Huck nousivat ylös, heikkoina, vaan kevennetyillä sydämillä, ja
katselivat pois menevien jälkeen seinän rakoloista.
Seurata heitä? Oho -- he olivat tyytyväiset kun pääsivät maahan
sorkkiansa katkaisematta ja lähtemään kotia. He eivät jutelleet juuri
mitään keskenänsä, sillä he olivat kovin suutuksissaan omaan itseensä
-- suutuksissaan tuhmuudestaan, jonka olivat tehneet siinä kuin olivat
heittäneet kuokan ja lapian nurkkaan. Sillä jos ei näitä olisi ollut,
niin Indiani-Joe ei olisi epäillyt mitään. Hän olisi kätkenyt hopiat
kullan viereen lepäämään, siksi kuin "kosto" oli täytetty, ja kuin hän
sitten olisi tullut niitä hakemaan, niin olisi rahat olleet poissa ja
hän nähnyt itsensä petetyksi. Katkeran, katkera onnettomuus, kun olivat
ottaneet työ-aseet mukaansa! He päättivät pitää silmällä espanialaista,
kun hän tuli kaupunkiin tiedustelemaan tilaisuutta koston yritykseensä,
ja seurata häntä "numero kahteen," olipa se sitten missä tahansa.
Tom'in päähän pölähti hirvittävä ajatus:
"Kosto!" Ajatteles, jos hän tarkoittaa _meitä_, Huck?"
"Ei suinkaan," sanoi Huck, puolikuoliaana säikähdyksestä.
He keskustelivat asiasta, ja kauppalaan tullessaan olivat he kumpikin
sitä mielipidettä, että hän voi tarkoittaa jotakin muuta -- vaan jos
niin oli, että hän tarkoitti heitä, niin ei hän voinut tarkoittaa
Huck'ia, koska ainoastaan Tom oli ollut vierassa miessä häntä vastaan.
Hyvin vähäinen lohdutus oli tämä Tom'ille, kun itsekseen sai olla
vaarassa! Seura olisi paljonkin parantanut asiaa mielestänsä.