Jokaisen oikein järjestetyn pojan elämässä tulee aika, jolloin hän
tuntee polttavan halun päästä kaivamaan salattuja aarteita jostakin.
Eräänä päivänä tuli tämä halu äkillisesti Tom'in päälle. Hän juoksi
ulos etsimään Joe Harper'ia, vaan menestyksettä. Sitten meni hän Ben
Rogers'in luo; hän oli kalassa. Heti tämän jälkeen tapasi hän Huck
Finn'in, Punaisella kädellä. Huck oli se mies, jota hän tarvitsi. Tom
vei hänet yksityiselle paikalle ja esitteli hänelle salaisuudessa
asiansa. Huck myöntyi. Huck oli aina valmis lainaamaan kätensä
semmoisiin yrityksiin, jotka tarjosivat hauskutusta ja eivätkä
vaatineet rahoja: sillä hänellä oli tukalan paljo tuota aikaa, joka
_ei_ ole rahaa.
"Missä me kaivamme?" kysyi Huck.
"Oh, melkein missä hyvänsä."
"Vai niin, niitä on siis kätketty joka paikkaan?"
"Oho, ei toki. Niitä ei ole kätketty kuin vissiin paikoin, Huck --
välistä saarille, välistä lahoneihin arkkuihin, jotka ovat kaivetut
jonkun vanhan, mädänneen puun toisen pään alle, juuri sille paikalle,
johon varjo lankeaa puoli-yön aikana; vaan enin sellaisten huoneitten
laattiain alle, joissa kummittelee."
"Kuka niitä kätkee sinne?"
"No, rosvot, luonnollisesti -- kenenkäs muun sinä luulet?
Pyhäkoulun-johtajainko?"
"En minä tiedä. Jos ne olisivat minun, niin en kuunaan kätkisi niitä;
minä antaisin niiden huilata ja lystäileisin."
"Niin minäkin; vaan ryövärit eivät tee niin, he kätkevät ne aina,
ja heittävät ne sinne. Eivät he ai'o tehdä sitä, vaan he unhottavat
tavallisesti merkit, tai kuolevat he. Kaikissa tapauksissa makaavat ne
pitkät ajat siellä ja ruostuvat; ja aikain kuluttua löytää joku vanhan,
kellastuneen paperin, jossa seisoo miten merkit löydetään -- paperin,
joka kestää tutkia viikko-kauden, sillä siinä on parhaastaan merkkiä ja
hyroglyfiä."
"Hyro -- mitä?"
"Hyroglyfiä -- kuvia ja ukkoja, ymmärrätkös, jotka eivät merkitse niin
mitään."
"Onko sinulla tuollainen paperi?"
"Ei."
"No, mitenkäs sinä sitten ai'ot löytää merkit?"
"Min'en tarvitse mitään merkkiä. He kätkevät aina aarteet semmoisen
huoneen alle, jossa kummittelee, tai jollekulle saarelle, tai jonkun
mädänneen puun alle, joka pistää maasta ylös. Hyvä, me olemme jo
kerran koettaneet Jackson'in saarta, ja me voimme koettaa sitä vielä
kerran, milloin hyvänsä; sitten on meillä vanha kummituslinna tuolla
'koukussa,' ja joukko mädänneitä puita -- sadottain niitä."
"Onko niiden kaikkein alla?"
"Kovin tuhma kysymys! Ei?"
"Mistä sinä sitten tiedät, minkä alta on rupeaminen kaivamaan?"
"Me kaivamme kaikkein alta."
"Vaan, Tom, tuohon menee koko kesä."
"No, mikä sitte? Otaksu, että löydät messinkikannun, jossa on sata
dollaria, kaikki ruosteisia ja hauskoja, tai arkuntäyden timanttia.
Mitäs siitä sanot?"
Huck'in silmät kiilui.
"Se olisi hauskaa, hauskempaa en voi toivoa. Anna minulle vaan sata
dollaria, timantista en ole millänikään."
"Olkoon menneeksi. Vaan ole varma siitä, että _minä_ en ai'o heittää
pois timanttia. Jotkut niistä maksavat kyllä dollarinsa."
"Todellako! Sanotko niin?"
"Varmaan -- kuka hyvänsä voi sinulle sanoa sen. Etkö sinä ole koskaan
nähnyt semmoista, Huck?"
"En, muistaakseni."
"Oh, kuninkailla on ko'ottain niitä."
"Vaan minä en tunne yhtään kuningasta, Tom."
"Sen kyllä arvaan, ett'et tunne yhtään. Vaan, jos tulisit Euroopaan,
niin näkisit heitä joukottain juoksentelevan ympäriinsä."
"Juoksentelevatko he ympäriinsä?"
"Juoksentelevat? -- sinä olet hullu! Ei!"
"No, miksi sanot niin?"
"Äh! Minä vaan tarkoitin, että sinä saisit nähdä heitä --
luonnollisesti et juoksentelevan ympäriinsä, -- minkätähden he niin
tekisivät? Vaan minä tarkoitan, että sinä saisit nähdä heitä --
kumminkin, ymmärrätkös, vähän siellä ja vähän täällä. Aivan kuin vanhan
kyyttyselän Richardin."
"Richard'in! Mikä on hänen sukunimensä?"
"Hänellä ei ollut sukunimeä. Kuninkailla ei ole muuta kuin ristimänimi."
"Eikö?"
"Ei, sanon minä sinulle?"
"Hyvä, jos he pitävät siitä, Tom, niin on hyvä; vaan minä en tahtoisi
olla kuningas, ja kantaa ainoastaan yhtä ristimä nimeä, aivan kuin
neekerit. Vaan minä -- missä me ensin kaivamme?"
"Niin, minä en tiedä. Jos me alkaisimme sillä vanhalla mädänneellä
puulla, joka on Hiljaishuone-ojan takana olevalla kukkulalla?"
"Olkoon menneeksi."
He hankkivat itsellensä rikkonaisen kuokan ja muutaman lapian, ja
läksivät pitkälle matkallensa. Kun he tulivat perille, olivat he hiessä
ja tuohuksissa; he heittäysivät lepäämään ja tupakoimaan erään lähellä
seisovan jalavan siimekseen.
"Tästä minä pidän," sanoi Tom.
"Niin minäkin."
"Huck, jos me löydämme aarteen tästä, mitä ai'ot tehdä osuudellasi?"
"Oh, minä ostan joka ikinen päivä itselleni omena-leivoksen ja
lasin vettä mehun kanssa, ja sitten ai'on myös käydä joka ainoalla
cirkuksella, joka tulee kaupunkiin. Ole sinä huoleti siitä, kyllä minä
hankin itselleni lystiä."
"Vai niin; no, etkös ai'o säästää mitään?"
"Säästää? Mitä hyötyä siitä olisi?"
"Eipä muuta kuin se, että olisi jotakin, jolla eläisit eteenkin päin."
"Ei se kannattaisi. Isäni tulisi takaisin kaupunkiin jonakuna päivänä,
ottaisi rahat minulta, jos en olisi ennättänyt hävittää niitä, ja ole
varma siitä, ett'eivät ne kestäisi kauan hänen käsissänsä. Mitäs sinä
ai'ot tehdä osallasi, Tom?"
"Minä ostan itselleni uuden rummun, oikein todellisen miekan, punaisen
huivin, verikoiran pennun, ja sitten aio'n minä naida."
"Naida!"
"Juuri niin."
"Tom, -- sinä et mahda olla oikein viisas."
"Odotahan -- niin saat nähdä."
"Vaan, Tom, se nyt on tyhmin työ kuin kuunaan voit tehdä. Katsos isääni
ja äitiäni. Tappelevat! Eivätkä he muuta tehneetkään. Muistan vielä
hyvin kyllä."
"Mitä sitten? Se tyttö, jonka minä otan vaimokseni, ei tappele."
"Luullakseni ovat he, Tom, kaikki yhdenlaisia. Kaikki repivät he silmät
päästämme. Ajattele sinä vaan vielä kerran pääsi ympäri, ennen kuin sen
teet. Kyllä se on parasta, sen vakuutan. Mikä on repakon nimi?"
"Se ei ole mikään repakko, se on tyttö."
"Luullakseni on se jokseenkin sama; jotkut sanovat repakko, toiset
tyttö -- kummallakin on melkein yhtä oikein. Kaikissa tapauksissa, mikä
hänen on nimensä, Tom?"
"Minä sanon sen sinulle vasta -- en nyt."
"Vai niin -- no, sama se. Se on vaan se, että sinun tultuasi naimisiin,
minä tulen olemaan vielä enemmän yksinäni kuin ennen."
"Et suinkaan, sinun pitää muuttaa luokseni asumaan. Nouskaamme nyt ylös
ja alkakaamme työmme."
He työskentelivät ja hikoilivat puolituntia. Ei löytynyt mitään. He
kaivoivat vielä puolen tuntia; eikä nytkän paremmalla onnella. Huck
sanoi:
"Kaivaavatko he aina näin syvään kuin tässä?"
"Välistä -- ei aina. Tavallisesti ei. Luullakseni emme ole sattuneet
oikealle paikalle."
He valitsivat uuden paikan ja alkoivat uudelleen. Työ kävi hiukan
hitaammin, vaan he edistyivät kumminkin. He kaivoivat hetkisen ääneti.
Viimein nojautui Huck lapionsa vartta vasten, pyhkäsi nuttunsa hihalla
hikikarpalot otsaltansa ja sanoi:
"Missä ai'ot sinä kaivaa sitten, kuin olemme valmiit tämän kanssa?"
"Mielestäni pitäisi meidän koetella vanhan puun alta, joka on Cardiff
Hill'illä, lesken talon takana."
"Niin, se pitäisi olla hyvä paikka. Vaan jos leski ottaa meiltä pois
löytömme, Tom? Se on hänen maallansa."
"Hän ottaisi! Niin, ehkä koettaa. Vaan se, joka löytää kätketyn
aarteen, on myös sen omistaja. Olipa se kenen maalla hyvänsä."
Tämä oli tyydyttävä vastaus. Työ jatkui. Vähän ajan kuluttua sanoi Huck:
"Lempo, me olemme varmaan taaskin väärällä paikalla. Mitä sinä luulet?"
"Tämä on kovin konstikasta, Huck. Minä en ymmärrä sitä. Välistä
paneutuvat noita akat väliin. Pahoin pelkään siinä olevan koko
sairauden nytkin."
"Ei! Noidilla ei ole valtaa päivällä."
"Se on tosi se. Sitä en tullut ajatelleeksi. Oh, nyt minä tiedän!
Mimmoisia puupäitä me kumminkin olemme! Meidän pitää saada selvä siitä,
mihin puun varjo lankeaa sydän-yön aikana, ja siltä, kohdalta kaivaa."
"No, hitto vieköön, siis olemme me kuhnaneet tässä koko ajan tyhjän
tautta. Ja, saakeli soikoon, meidän pitää tulla tänne takaisin yöllä.
Matka on niin lemmon pitkä. Voitko sinä päästä ulos?"
"Minun täytyy päästä ulos. Meidän pitääkin tehdä se jo ensi yönä, sillä
jos joku keksii kuopat tässä, niin arvaa hän heti mikä on kysymyksessä
ja alkaa etsiä."
"Hyvä, siis tulen minä naukumaan luoksesi ensi yönä."
"Niin. Kätkekäämme nyt aseet johonkin pehkoon."
Pojat tulivat takaisin yöllä, määrätyllä ajalla. He istuivat odottaen
pimeässä. Paikka oli yksinäinen ja tunti, jonka vanhat tarut olivat
tehneet juhlalliseksi. Henkiä kuiski rapisevissa lehdissä, peikot
piilivät pimeissä piiloissansa, erään koiran jylhä haukunta kuului
kaukaa, johon huuhkaja ruumista karsivalla huuhutuksellansa vastasi.
Nämä hirvittävät seikat tekivät pojat raskasmielisiksi ja harva
puheisiksi. Vähitellen otaksuivat he kellon olevan kaksitoista; he
katsoivat mihin varjo lankesi ja alkoivat kaivaa. Heidän toivonsa
nousi. Heidän halunsa kasvoi ja samalla heidän ahkeruutensakin. Kuoppa
syveni syvenemistänsä, vaan he pettyivät aina uudelleen, kuin kuokka
kalahti johonkin kovaan esineesen ja pani heidän sydämensä läpättämään.
Se oli aina kivi tai juuri. Viimein sanoi Tom:
"Ei tämä maksa vaivaa. Huck, me olemme taaskin väärällä paikalla."
"Vaan se ei ole mahdollista. Me kaivamme juuri sillä paikalla, johon
varjo lankesi."
"Sen tiedän, vaan tässä on toinen temppu."
"Mikä?"
"Se, että me arvailimme aikaa, luultavasti oli se liian varhain tai
myöhään." Huck'ilta putosi lapio kädestä.
"Niin se on," sanoi hän. "Siinä se on koko onnettomuus. Meidän täytyy
lopettaa koko työ. Me emme voi koskaan tietää aikaa tismallensa, ja
paitsi sitä ovat tämmöiset yritykset kovin hirvittäviä keskellä yötä,
kun peikot ja kummitukset keikkuvat ympärillä. Tuntuu kuin joku olisi
takanani koko ajan; enkä tohdi kääntäytäkään; sillä toisia saattaa olla
edessäni, jotka vaan odottavat tilaisuutta. On karsinut ruumistani
siitä saakka kuin tulin tänne."
"Niin, jokseenkin samallaiset tunteet on minullakin ollut, Huck. Kun he
kätkevät aarteen jonkun puun alle, niin panevat he melkein aina jonkun
miehen ruumiin varjelemaan sitä."
"Jesus siunatkoon!"
"Niin, sen tekevät he. Niin olen aina kuullut sanottavan."
"Tom, minä en ollenkaan mielelläni kuleksi siinä, jossa kuolleita on.
Ennemmin tai myöhemmin saa heidän kanssansa tekemistä."
"En minäkän tahdo mielelläni heitä häiritä, Huck. Ajatteles, jos joku
heistä pistäisi kallonsa maasta ja sanoisi jotakin."
"Ole nyt ääneti, Tom! Tuo on kauheata!"
"Niin se onkin, Huck! Minä en ole ollenkaan uskaliaalla päällä."
"Tom jättäkäämme tämä paikka, ja koettakaamme muualla."
"Olkoon menneeksi! Taitaa olla kumminkin parasta."
"Vaan missä?"
Tom arveli vähän aikaa, ja sanoi sitten:
"Kummitushuoneessa. Se on hyvä paikka."
"Eikö helvetissä. Minä en rakasta kummitushuoneita, Tom. Uhuu, ne ovat
kymmentä kertaa pahemmat kuin ruumiit. Ruumiit puhuvat ehkä, vaan he
eivät hiivi päällemme kääreliinoissa, juuri silloin kuin ei ajattele
mitään, eivätkä pilkistä yks-kaks olkamme yli, hammasta purren,
niinkuin kummitukset ja peikot tekevät. Minä en voi kestää sitä, Tom --
eikä kukaan muukaan."
"Niin, vaan, Huck, peikot ja kummitukset liikkuvat ainoastaan öisinä
aikoina -- he eivät voi estää meitä kaivamasta siellä päiväseen aikaan."
"Se on tosi. Vaan sinä tiedät hyvin kyllä, ett'ei kukaan likentele
kummitushuoneita, ei yöllä eikä päivällä."
"Niin se on oikeastaan sentähden, ett'ei kukaan tahdo lähestyä sitä
paikkaa, jossa joku on tapettu. Vaan sen huoneen ympärillä ei ole
nähty mitään öisinä aikoina -- ainoastaan sinertäviä tulia häilyvän
ikkunoissa -- ei oikeita kummituksia."
"Vaan jossa näet tämmöisiä sinisiä tulia häilyvän, niin saat olla
varsin vakuutettu, että siinä peikkoja piilee takanasi. Se on selvä
kuin päivä. Sillä ei muut kuin peikot käytä niitä."
"Siinä sinulla on oikein. Vaan kun he kaikissa tapauksissa ei tule
sinne päivällä, niin en ymmärrä, mitä siinä on pelättävää."
"No niin, anna olla. Koetellaan kummitushuonetta, jos niin tahdot; vaan
me saamme vastatakin tekomme."
Näin puhellessansa olivat pojat tulleet mäen alle. Tuolla, kuun
valkaiseman laakson keskellä seisoi heidän edessänsä huone, "jossa
kummitteli", aivan yksinään; aita sen ympäriltä oli hävinnyt ammon
sitten; ruohoa kasvoi kynnyksellä, lakeistorvet olivat kappaleina,
ikkunapuut olivat tyhjät, muuan nurkka katosta oli painunut alas.
Pojat katsoivat sinne hetkisen, vähin odottaen näkevänsä sinisiä
tulia häilyvän ikkunoissa, sitten kääntyivät he oikealle, vähitellen
jättäen kummitushuoneen kauas taaksensa; ja puhellen matalalla äänellä,
niinkuin aika ja asian haarat vaativat, kulkivat he kotiansa päin
niiden metsäin läpi, jotka kaunistivat Cardiff Hill'in toista puolta.