Koulu-lupa lähestyi. Opettaja, ankara ainakin, tuli vielä ankarammaksi
ja vaati enemmin kuin ennen, sillä hän tahtoi, että koulu kunnioittaisi
itsensä tutkinto-päivänä. Hänen vitsansa ja rottinkinsa lepäsivät
nyt harvoin -- varsinkin nuorempain oppilasten suhteen. Ainoastaan
vanhimmat pojat ja kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden ikäiset
neidot välttivät läjähdyksiä. Herra Dobbins'in läjähdykset olivat
päälliseksi tuota kovempaa laatua; sillä vaikka hänen peruukinsa alla
oli aivan paljas, kiiltävä päänahka, oli hän kumminkin parhaassa
ijässänsä, ja jänteensä eivät näyttäneet ollenkaan heikontuneen. Kun
tuo suuri päivä läheni, tuli kaikki hänen hirmuvaltaisuutensa näkyviin;
hänellä näytti olevan kostonhimoinen ilo rangaistessansa pienimpiäkin
rikoksia. Seuraus oli, että pienimmät pojat viettivät päivänsä pelvolla
ja vavistuksella, ja yönsä miettien kostoa. He tekivät kaikissa
tilaisuuksissa, missä vähänkin voivat, kepposia opettajallensa. Vaan
hän ei jäänyt mitään heille velkaa. Palkinto, joka seurasi jokaista
onnistunutta koetusta kostoon, oli niin täydellinen ja majesteetillinen,
että pojat aina vetäysivät riitatantereelta pahasti pieksettyinä.
Viimein rupesivat he kaikki yhteen liittoon ja keksivät keinon, joka
lupasi heille loistavan voiton. He juttelivat kyltti-maalarin pojalle,
valan ehdolla, aikeensa ja pyysivät hänen apuansa. Hänellä oli omat
syynsä olla iloinen tästä, sillä opettaja asui hänen isänsä perheessä
ja oli antanut otollisia syitä hänen vihaansa. Opettajan vaimon piti
lähteä maalle joiksikuiksi päiviksi, ja silloin oli kaikki esteet
poistetut vehkeen liikkeelle panemisesta; opettaja valmistausi suuriin
tilaisuuksiin tavallisesti niin, että tirkisti kovin syvään lasiin, ja
kuin herra oli saanut täyden määränsä tutkintopäivä ehtoona ja levähti
nojatuolissaan, silloin oli "putkaus" tehtävä. Sitten pitäisi hänen
herättää hänet oikealla ajalla ja kiiruhtaa hänen koululle menemistänsä.
Ajallansa ilmautui tuo hauska tilaisuus. Kello kahdeksan ehtoolla
oli kouluhuone loistavasti valaistu ja koristeltu kukka- ja
lehti-kiehkuroilla ja köynnöksillä. Opettaja istui juhlallisesti
suurella tuolillansa, joka oli asetettu lavalle, musta taulu takanansa.
Hän oli jokseenkin "sumuisen" näköinen. Kolme penkki-riviä sivulla
ja kuusi edessänsä, oli täytetyt kaupungin ylimyksiltä ja lasten
vanhemmilta. Hänen vasemmalla puolellansa, kirjain takana, oli avara,
satunnainen lava, jolle ne oppilaat olivat asetetut, joiden piti ottaa
osaa tämän iltaisessa "ylösnäytöksessä;" sen päällä oli riveissä pieniä
poikia, jotka olivat pestyt ja puetut oksettavalla tavalla, riveissä
pitkiä, typeröitä poikia, lumikinoksia linoniin ja musliimin puettuja
tyttöjä ja nuoria neitosia, jotka näyttivät hyvin tietävän paljaista
käsivarsistansa, mummoinsa vanhoista koruista, sinisistä ja punasista
sukkanauhoistansa ja kukista tukassansa. Muu osa rakennuksesta oli
täynnä niitä koululapsia, jotka eivät ottaneet osaa näytökseen.
Näytös alkoi. Eräs pieni poikanulikka nousi ylös ja lausui ujosti:
"Tuskin näkevänne minunlaista
Kansan e'essä odotatte lapsukaista," j.n.e.
samalla kuin säesti itseänsä kiusallisen tarkoilla ja värveellisillä
liikkeillä, jotka masina olisi voinut tehdä -- edellettynä ett'ei
masina ollut oikein hyvässä kunnossa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti
läpi, vaikka kovin hätäytyneenä, ja sai palkinnoksensa juhlallisen
laukauksen käden-taputuksia, kun kumarti opetetulla tavalla ja vetäysi
takaisin.
Eräs pieni ujo tyttö lukea sokersi, "Mary'lla oli pieni vuona," niijasi
kömpelösti, sai osansa suosiosta ja istuutui paikoilleen, punastuen ja
onnellisna.
Tom Sawyer astui esiin itserakkaalla luottamuksella, ja alkoi pitää
erästä noista hävittämättömistä ja päättymättömistä puheista, niin
kuin "Anna minulle vapaus tai kuolema", elävällä innolla ja hulluilla
kujeilla, vaan hämmentyi keskellä puhetta. Kauhea lamppukuume syöksi
hänen päällensä, jalkansa vapisivat ja hän oli tukehtumaisillaan. Se on
tosi, hänellä oli nähtävästi kuuliain suosio -- vaan myöskin kuuliain
hiljaisuus, joka oli paljoa pahempi kuin heidän suosionsa. Opettaja
rypisti otsaansa, ja tämä teki tappion täydelliseksi. Tom kamppaili
vielä hetkisen ja vetäysi sitten takaisin aivan kukistettuna. Heikkoja
koetuksia käsien taputukseen tehtiin, vaan ne masentuivat kohta.
Sitten seurasi, "Poika se seisoi palavalla kannella," "Assyria tuli
voimalla", ja muita arvokkaita puhekappaleita. Niitä seurasi luku- ja
tavaus kilpailut. Tuo laiha Latina-luokka kesti koetuksen kunnialla.
Ehtoon päänumero seurasi nyt järjestyksessä -- nuorten neitosten
kirjoittamat kirjoitukset. Itsekukin astui vuorollansa lavan reunalle,
kakisteliin, nosti ylös käsikirjoituksensa (nidotut kauniisin silkki
niteisin) ja alkoi lukea teeskennellyllä painolla. Aineet olivat samat
kuin jo heidän äitinsä, äitinsä-äidit, ja epäilemättä kaikki heidän
naiselliset esi-isänsä aina ristinretkiin saakka olivat kirjoittaneet.
"Ystävyys" oli muuan, "Muinoisten aikain muistoja," "Uskonto
Historiassa," "Unelmien maa," "Sivistyksen edut," "Alakuloisuus,"
"Lapsellinen rakkaus," "Sydämen toiveet" j.n.e.
Hallitseva muoto näissä kirjoituksissa oli suosittu ja teeskennelty
raskasmielisyys, turhamainen "kauniin kielen" tulva, joidenkuiden
ihanne sanain ja sananparsien myötäänsä käyttäminen, kunnes tulivat
aivan kuluneiksi, ja eräs omituisuus, joka varsinkin merkitsi ja
turmeli ne, oli tuo välttämätön ja kärsimätöin saarna, joka huiskutti
poikkonaista häntäänsä kaikkein lopulla. Oli se sama mitä laatua
aine oli, aivuja vaivaavilla koetuksilla koeteltiin sitä saada aina
sen laiselle kannalle, josta siveellinen ja uskonnollinen mieli-ala voi
saada rakennusta. Silmin nähtävä ulko-kullaisuus näissä saarnoissa
ei ollut kylliksi karkoittamaan näitä turmiollisia tapoja kouluista,
eikä se ole vielä kylliksi nytkään, ja tuskin tulee olemaankan niin
kauan kuin maailma seisoo. Maassamme ei ole niin koulua, jossa ei
nuoret naiset tuntisi itseänsä pakotetuiksi lopettamaan kirjoitustansa
saarnalla; ja sen tulee havaitsemaan, että pintapuolisin ja uskottomin
kaikista koulutytöistä kirjoittaa pisimmän, ja verrannollisesti
voimakkaimman saarnan. Vaan kylliksi nyt. Suora totuus ei maista
hyvältä. Katselkaamme uudelleen tuota "näytöstä." Ensimäisellä
kirjoituksella, joka luettiin oli päällekirjoitus: "Tämä on siis
elämä?" Ehkä lukia kestää otteen tästä:
Kuinka iloisilla tunteilla eikö nuoruudet mieli, elämän
joka-päiväisillä poluilla, odota jotakin tiettyä juhlallisuutta!
Kuvitusvoima vaikuttaa ja kuvaa ruusunkarvaisia ilon-kuvia. Hengessä
näkee muodin la'ilta hallittu kaunotar itsensä keskellä juhlajoukkoa
tarkasteltuna kaikilta, niiltä jotka tarkastelevat. Hänen
viehättävä vartalonsa, puettuna lumi-valkoiseen pukuun, pyörii
vilisevässä tanssissa: hänen silmänsä ovat kirkkaimmat ja askeleensa
keveimmät koko joukossa. Näitä suloisia unia uneksiessa kuluu aika
pian, ja tuo odotettu tunti on tullut, jolloin hän saa astua tuohon
Elyselliseen maailmaan, josta hän on uneksinut niin loistavia unia.
Kuinka sadun tapaista eikö ole kaikki hänen silmistänsä! Joka uusi
näkymä on viehättävämpi kuin edellinen. Vaan jonkun ajan kuluttua
huomaa hän, että kaikki, joka piilee tämän kauniin kuoren alla, on
turhuutta; imarrus, joka kerran ilahutti häntä, rämisee nyt pahalta
hänen korvissansa; paali-sali on menettänyt lumous voimansa;
menetetyllä terveydellä ja katkeralla sydämellä kääntää hän sille
selkänsä, sillä vakuutuksella, ett'ei maalliset ilot voi tyydyttää
toivovaa sielua.
Ja niin edespäin. Tyytyväisyys oli yleinen, sen kuuli lu'un aikana
sellaisista huudoista kun:
"Niin suloista!" "Kuinka totta!" j.n.e. ja kuin se viimein loppui
erityisellä surullisella saarnalla, niin oli mieltymys täydellinen.
Sitten nousi ylös eräs hieno, raskasmielinen tyttö, jonka muodolla
lepäsi tuo miellyttävä kalpeus, joka tulee pilleristä ja huonosta
ruo'ansulatuksesta. Hän luki runoelman, jonka päällekirjoituksena oli:
"Missourin tytön jäähyväiset. Alabamalle." Runoelmassa oli käytetty
vieraita sanoja, joita ei puoletkaan ymmärtäneet, vaan kumminkin oli
runo mainio.
Tämän jälkeen astui esiin eräs musta hipiöinen, musta silmäinen
ja mustatukkainen nuori neito, joka ensin oli ääneti mahdikkaan
silmänräpäyksen, otti päälleensä surullisen näön ja alkoi
pitkäveteisellä äänellä lukea:
_Eräs näkö._
Yö oli pimeä ja myrskyinen. Korkean taivaallisen valtaistuimen
ympärillä ei pilkkunut pienintäkän tähteä, vaan tuon jylhän ukkoisen
syvä sointu värisi lakkaamata korvissa, samalla kuin nuo vihaiset
salamat hulmusivat pilvisellä taivaalla, ja näyttivät ivaavan sitä
voimaa, jota tuo mainio Franklin vallitsi. Tuuletkin tulivat vinkuen
esiin salaisista piiloistansa ja huppuroivat ympäriinsä, ikäänkuin
olisivat tahtoneet avullansa lisätä näkymän julmuutta.
Näin pimeällä ja kauhealla hetkellä toivoi minun sieluni
inhimillistä osanottavaisuutta; vaan sen sijaan,
Tul' ystävän, holhoojan, lohtuni ja onni,
Ilo kaikess, surussa, ja otti käteni.
Hän tuli, niinkuin joku noista olennoista, joita nuoret ja
romantilliset ihmiset mielessänsä kuvailevat kuleksivan
mielikuvituksen Edenin auringolta valaistuilla poluilla, niinkuin
ihanuuden haltiatar, kaiketta koreudetta paitsi omaa taivaallista
herttaisuuttansa. Hänen käyntinsä oli niin pehmeä, ett'ei sitä edes
kuulunut, ja ell'ei hänen myötätuntoinen kosketuksensa olisi
magillisesti värähdyttänyt ruumistani, olisi hän luikahtanut
sivuitseni niinkuin muutkin ujot kaunottaret hoksaamatta --
etsimättä. Omituinen alakuloisuus näkyi hänen muodollansa, ikäänkuin
jähmettyneitä kyyneleitä talvi-kuukausien peitteellä, kun hän näytti
noita kamppailevia elementtiä ulkopuolella ja käski minun katsomaan
noita kahta esiteltyä olentoa.
Tämä kauhea uni oli kirjoitettu kymmenen sivun pituiselle
käsikirjoitukselle, ja loppui saarnalla, joka niin täydellisesti
poisti kaikki toiveet niiltä, jotka eivät olleet -- presbyteriaaneja,
että se sai ensimäisen palkinnon. Tätä kirjoitusta pidettiin illan
parhaimpana kirjoituksena. Kauppalan pormestari, joka antoi palkinnon
kirjoittajalle, piti kauniin puheen, jossa hän sanoi: "että tämä
kaunopuheliaisuudessa oli paljoa etevämpi kuin kaikki ne puheet, joita
hän ennen oli kuullut, ja että itse Daniel Webster olisi voinut olla
ylpeä siitä."
Sivumennen lienee tässä muistutettava, että niitten kirjoitusten luku,
joissa sanaa "herttainen" oli käytetty hyvin suurella rakkaudella, ja
joissa inhimillistä kokemusta kutsuttiin "elämän ohjeeksi," oli melkein
yhtä suuri kuin tavallisesti.
Opettaja, joka oli niin "sumuinen," että tahtoi käydä liian
kova-ääniseksi, asetti tuolinsa sivulle, käänsi selkänsä kansalle
ja alkoi mustalle taululle piirtää Amerikan karttaa, alkaaksensa
maantieteellistä tutkintoa. Vaan hän ei tahtonut onnistua vapisevalla
kädellänsä, jonkatähden pidätettyä naurua kuului salista. Hän tiesi
miten asian laita oli ja tahtoi korjata työtänsä. Hän pyyhkäsi pois
entisen työnsä ja piirsi uudelleen; vaan se onnistui vielä huonommin,
ja tirskuminen kuului selvemmin. Hän kiinnitti nyt kaikki huomionsa
työhönsä, ikäänkuin hän olisi päättänyt ei antaa itseänsä kukistaa
ivalta. Hän tunsi, että kaikkein silmät olivat kiinitetyt häneen; hän
luuli lykästävänsä, ja kumminkin ei tirskuminen loppunut. Se kasvoi
aivan julkisesti. Ja eikä syyttä. Kouluhuoneen päällä oli vinnikammari,
ja sen lattiassa luukku aivan opettajan pään kohdalla; siitä laskeusi
kissa, joka oli sidottu nivusistaan nuoraan. Pään ja leukain ympärille
oli sidottu rätti, joka esti sen naukumasta: kissan näin hitaasti
laskeudessa, koukistui se ylöspäin, repien nuoraa, putosi sitten alas,
ja haparoi kapaloillaan tyhjää ilmaa. Tirskutus tuli kovemmaksi ja
kovemmaksi, kissa ei ollut enää kuin kuusi tuumaa opettajan päästä;
alemma, alemma, vielä vähän, ja eläin iski terävät kyntensä hänen
peruukiinsa, sieppasi sen irti, ja vetäistiin samassa silmänräpäyksessä
luukusta ylös, vieden voiton mukanansa. Ja kuinka ihanasti eikö valo
heijastanut opettajan paljaasta päästä, sillä kyltti-maalarin poika oli
_kullannut_ sen!
Tämä oli tutkinnon loppu. Pojat olivat kostaneet. Koulu-lupa alkoi.
_Muistutus_. Edellä luetut "kirjoitukset" ovat sanasta sanaan
kirjoitetut eräästä kirjasta, jonka nimi on "Prosaa ja Runoilmaa,
eräältä naiselta Lännessä," vaan ne ovat tarkoin ja kaikin puolin
koulutyttö mallin mukaan, ja siis paremmat kuin jos niitä olisi
ruvennut jälittelemään.