Tavassa, jolla täti Polly suuteli Tom'ia, oli jotakin, joka karkoitti
hänen synkkämielisyytensä ja teki hänet uudelleen onnelliseksi ja
suruttomaksi. Hän meni kouluun ja hänellä oli onni tavata Becky
Thatcher niitty-tien alussa. Mielialansa määräsi aina menetys-tapansa.
Epäilemättä silmänräpäystäkään juoksi hän tytön luokse ja sanoi:
"Minä tein hyvin pahasti tänään, Becky, ja minä olen mielipahoissani
siitä. Minä en kuuna kullan valkeana tee niin enää, en vaikka eläisin
ijankaikkisesti, -- tule niin sovitaan pois kaikki riidat?"
Tyttö seisottui ja katsoi häntä ylenkatseella silmiin:
"Minä olisin teille, Herra Tuomas Sawyer, hyvin kiitollinen jos te
antaisitte minun olla rauhassa. Minä en koskaan tule puhelemaan teidän
kanssanne enää."
Hän viskasi niskojansa ja kulki edelleen. Tom äimistyi niin, ett'ei
ollut edes älyä vastata: "Kukapahan siitä huolinee, neiti älykäs?"
ennenkuin se oli liika myöhäistä. Niinmuodoin oli hän ääneti. Kumminkin
oli hän täydessä vimmassa. Hän kulki koulun kartanolle; toivoen Becky'n
olevan poikana ja ajatteli kuinka hän siinä tapauksessa löylyttäisi
hänet. He sattuivat vastakkain. Tom teki jonkun terävän muistutuksen
sivumennen. Tyttö vastasi äkäisesti, ja eripuraisuus oli täydellinen.
Becky, suutuksissaan kun oli, tahtoi niin mielellään nähdä Tom'in
selkä-saunaa, tuosta rähjätystä kirjasta, ett'ei tahtonut malttaa
odottaa koulun alkamista. Jos hänellä olisi ollutkin joku hämärä aate
antaa Alfred'in vastata teostansa, niin oli Tom'in viimeinen loukkaus
poistanut sen kokonaan.
Tyttöparka, hän ei tiennyt kuinka nopeasti likeni onnettomuuttaan.
Opettajasta, Herra Dobbins'ta, oli tullut keski-ikäinen mies, ilman
että oli nähnyt kunnian himonsa toteutuvan. Hänen paras toiveensa
oli päästä lääkäriksi, vaan köyhyys oli estänyt häntä kohoamasta
korkeammalle kuin kyläkoulu-mestariksi. Joka päivä otti hän esiin
erään salaisen kirjan kirjoitus pöytänsä loudasta ja kiintyi siihen,
jos ei jotakuta läksykuntaa ollut luetettavana. Hän piti tätä kirjaa
linkkujen ja lukkojen takana. Koko koulussa ei ollut yhden ainoata
nulikkata, joka ei olisi antanut vaikka henkensä, kuin vaan olisi
saanut heittää silmäyksenkään siihen, vaan sitä tilaisuutta ei tullut
koskaan. Joka pojalla ja tytöllä oli omat mielipiteensä tämän kirjan
luonnosta; vaan ei kahden mielipiteet olleet yhdenlaiset ja aivan
mahdotointa oli päästä siitä oikein selville. Kun Becky nyt kulki
kirjoitus pöydän sivuitse, joka oli liki ovea, huomasi hän, että avain
oli suulla. Tämä oli kallis silmänräpäys. Hän katsahti ympärillensä,
huomasi olevansa yksinään ja ensi silmänräpäyksessä oli hänellä kirja
käsissänsä. Nimilehti -- professori sen ja sen "anatomia" -- ei antanut
hänelle minkäänlaista selitystä; sentähden alkoi hän selata kirjaa.
Hän tapasi paikalla kauniin maalatun kuvan -- ihmisen kuvan. Samassa
silmänräpäyksessä lankesi varjo paperille. Tom Sawyer astui huoneesen
ja näki vilaukselta kuvan. Becky säikähti ja nyhtäsi kirjaa likemmäksi,
pannaksensa sitä kiini, vaan sattui samassa repäsemään puoli kuvalehteä
halki. Hän heitti kirjan laatikkoon, väänsi avaimen kerran ympäri ja
purskahti itkuun häpeästä ja harmista:
"Se on aivan hävyttömästi tehty sinulta, Tom Sawyer, jotta hiipiä
katsomaan mitä ihmiset katselevat."
"Mistä _minä_ tiesin sinun katselevan jotakin?"
"Sinun pitäisi hävetä itseäsi, Tom Sawyer; sinä tiedät, että ai'ot
kaivata minun päälleni: voi, mitä pitää minun tekemään, mitä pitää
minun tekemään! Minä tulen saamaan selkääni, ja minä joka en koskaan
ennen ole saanut selkääni koulussa."
Hän polki pienellä jalallansa lattiaan ja sanoi:
"_Ole_ niin hävytöin jos tahdot! Minä tiedän jotakin, joka tulee
tapahtumaan. Odotahan, niin saat nähdä! Kelvoton, kelvoton, kelvoton!"
Hän lensi ulos huoneesta uudelleen pärskähtäen itkuun.
Tom seisoi äänetönnä jokseenkin hämillänsä tuollaisesta käytöksestä.
Sitten sanoi hän itsekseen:
"Kummallisia kappaleita nuo tyttö-repakot. Ei kuunaan saanut selkäänsä
koulussa! Joutavia, -- mit'on selkäsauna! Oikein tyttömäistä -- he
ovat niin hieno hipiöiset ja pelkurit. Luonnollisesti se ei tule
kysymykseenkään, että kaipaisin vanhalle Dobbins'ille pienen raukan
päälle, sillä löytyy niitä toisiakin keinoja päästä kuitiksi tytön
kanssa, jotka eivät ole niin alentavia; vaan mitäpä se auttanee?
Vanha Dobbins kysyy kuka hänen kirjansa on repinyt. Kukaan ei vastaa.
Sitten tekee hän -- niinkuin tapansa on -- kysyy ensin yhdeltä, sitten
toiselta, ja kun hän tulee oikeaan tyttöön, niin tietää hän, ilman
että kukaan tarvitsee sanoa hänelle siitä. Tyttöin kasvot kantelevat
aina heidän päällensä. He eivät uskalla karkaista itseänsä. Hän tulee
saamaan selkäänsä. Tämä on hyvin kelvoiton seikka, johon Becky Thatcher
on joutunut, sillä hän ei voi päästä siitä millään tavalla." Tom
ajatteli asiaa vielä hetkisen ja lisäsi:
"Kaikissa tapauksissa, on se hyvä, niinkuin se on; hän olisi mielellään
nähnyt minut samassa pulassa -- antaa hänen itsensä tuntea miltä se
maistaa!"
Tom meni ulos ja rupesi "hippasille" muitten koulupoikain kanssa.
Joitakuita silmänräpäyksiä myöhemmin tuli opettaja, ja koulu alkoi.
Tom tunsi itsensä hyvin kiinitetyksi lukuihinsa. Joka kerran, kun
hän heitti salaisen silmäyksen tyttöin puolelle salia, kiusasi häntä
Beckyn näkö. Hän ei olisi tahtonut surkutella häntä kaikesta siitä
kuin oli tapahtunut, vaan hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän ei
voinut iloita vaikka kuinkin olisi tahtonut. Nyt tehtiin havainto
lukukirjassa, ja Tom'in mieli oli hyvän aikaa kiinitetty omiin
asioihinsa. Becky heräsi horroksistansa ja näyttäisi hyvin innostuvan
siihen, joka tapahtui ympärillänsä. Hän ei uskonut että Tom pääsisi
pulasta sillä, että kieltäisi itse kaataneensa läkkiä kirjaan: ja
hänellä oli oikein. Kielto näytti tekevän asian ainoastaan pahemmaksi.
Becky otaksui, että hänen pitäisi iloita tästä ja koetti luulotellakin,
että hän olisi iloinen, vaan hän havaitsi, ett'ei hän ollutkaan aivan
varma siitä. Kun kaikki oli muodostunut pahimmalle kannalle, teki hänen
mielensä nousemaan ylös ja ilmoittamaan Alfred Temple syylliseksi, vaan
hän hillitsi itsensä ja istui paikoillansa, koska, sanoi hän itsekseen,
"hän varmaankin sanoo minun repineeni kirjan. Minä en sano sanaakan,
en, vaikka henki olisi kysymyksessä!"
Tom otti rangaistuksensa ja meni paikallensa, vaan ei alakuloisena,
sillä hän luuli mahdollisesti kaataneensa läkkiä kirjalle hippasilla
ollessaan -- hän oli kieltänyt ainoastaan muodon vuoksi, koska tapa oli
semmoinen, ja hän oli pitänyt kieltävän peri-aatteensa.
Kokonainen tunti kului; opettaja istui torkkuen valta-istuimellaan;
läksyjen lukemisen nukuttava surina täytti ilman. Vähitellen oikasi
Herra Dobbins itseänsä, haukotteliin, aukaisi sitten pöytänsä
kannen ja ojensi kätensä ottaaksensa kirjan, vaan näytti epäilevän
ottaisiko hän sen, vai ei. Useammat koululapsista katsoivat ylös
väliä-pitämättömästi, vaan kaksi seurasi hänen liikunnoitaan
huomaavilla silmäyksillä. Herra Dobbins hypisteli hetkisen
hajamielisesti kirjaa, veti sitten esiin sen ja otti soveliaan asennon
tuolillansa ennenkuin rupesi lukemaan.
Tom loi silmänsä Becky'yn. Hän oli nähnyt ajetun, avuttoman kaniinin,
jonka päätä vasten pyssyn piippu oli ojettu, aivan saman näköisenä
kun Becky nyt oli. Hän unhotti heti riitansa hänen kanssansa. Pian --
jotakin oli tehtävä! ja tehtävä silmänräpäyksessä! Vaan uhkaavan vaaran
likeisyys masenti hänen keksintä voimansa. Hyvä! Eräs ajatus pölähti
päähänsä! Hän aikoi juosta ja siepata kirjan opettajan kädestä ja
kiitää sen kanssa tiehensä. Vaan hänen päätöksensä häilyi hetkisen, ja
tilaisuus oli menetetty -- opettaja oli avannut kirjan. Jos Tom'illa
vaan olisi tuo menetetty tilaisuus jälellä! Liian myöhä; Becky'ä
ei enää voinut pelastaa, sanoi hän. Ensi silmänräpäyksessä katseli
opettaja jo koulua. Ei yhdenkään silmät kärsineet tätä silmäystä;
siinä oli jotakin, joka alkoi vavistuttaa syytöntäkin. Hiljaisuus
seurasi, jonka ajalla olisi ennättänyt lukea kymmeneen; opettaja kokosi
vihaansa. Sitten sanoi hän:
"Kuka on repinyt kirjan?"
Ei niin hiiskausta. Olisipa kuullut nuppineulan putoavan. Äänettömyyttä
kesti edelleen; opettaja tutki jokaisen naamaa, nähdäksensä niissä
jotakin merkkiä rikokseen.
"Benjamin Rogers, oletko sinä repinyt kirjan?"
Kieltävä vastaus. Taas äänettömyys.
"Jooseppi Harper, oletko sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Tom'in levottomuus kohosi kohoamistansa tämän
pitkällisen menettelyn alla. Opettaja tarkasteli poikien rivijä,
ajatteli hetkisen ja kääntyi sitten tyttöin puolelle:
"Amy Lawrence?"
Pään puistaminen vastaukseksi.
"Grade Miller?"
Sama vastaus.
"Susanna Harper, oletkos sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Seuraava tyttö järjestyksessä oli Becky
Thatcher. Tom vapisi kiireestä kantapäähän mielen-ponnistuksesta ja
siitä tiedosta, että tila oli aivan auttamatoin.
"Rebecka Thatcher!" -- (Tom katsahti hänen näköänsä; hän oli aivan
valkea kauhistuksesta) "oletko sinä repinyt -- ei, katso minua silmiin"
-- (tytön kädet kohosivat ikäänkuin rukoukseen) -- "oletko sinä repinyt
kirjan?"
Eräs ajatus lensi salaman kaltaisena Tom'in aivujen läpi. Hän hyppäsi
ylös ja kiljasi:
"Minä sen tein!"
Koulu katseli kummanaan tätä suurta hulluutta. Tom seisoi hetkisen
hiljaa, kootaksensa tasapainosta joutuneita sielunsa voimia; ja
kuin hän meni esille ottamaan rangastustansa, tuntui tuo ihastus,
kiitollisuus ja ihmetteleminen, joka loisti Becky'n silmistä häntä
vastaan, kyllin palkitsevan satakin selkäsaunaa. Innostunut loistavasta
menetystavastansa, otti hän sanaakaan sanomatta ankarimman selkäsaunan
kun Herra Dobbins kuunaan oli antanut ja kuuli myöskin väliä pitämättä
tuon lisätyn julmuuden, että hän saisi jäädä kahdeksi tunniksi toisten
jälestä kouluun -- sillä hän tiesi kuka tulisi odottamaan häntä
ulko-puolella, kunnes vankeutensa oli lopussa, ja eikä sittenkään
pitäisi pitkällistä odotus-aikaa kadotettuna.
Tom meni vuoteelleen tänä ehtoona, miettien kostoa Alfred Temple'a
kohtaan; sillä häpeällä ja katumuksella oli Becky kertonut hänelle
kaikki, ei edes unhottaen omaa kavaluuttansa. Vaan koston himonkin
piti poistua suloisimmilta tunteilta, ja hän vaipui uneen, Becky'n
viimeiset sanat vielä korvissansa:
"Tom, kuinka _voit_ sinä olla niin jalo!"