Tom'in suuri salaisuus oli ollut palata kotia rosvoavien veljiensä
kanssa ja olla omissa hautaisissansa. Lauantai-iltana hämärissä olivat
he hilauneet yli joen eräällä hirrellä ja nousseet maalle viisi tai
kuusi englannin peninkulmaa kauppalan alapuolella, maanneet metsässä,
kaupungin ulkopuolella, päivän koittoon, ja sitten hiipineet taka- ja
palokatuja kaupunkiin ja lopettaneet unensa kirkon parvessa vanhain,
kuluneitten penkkien seassa.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä olivat täti Polly ja Mary hyvin
rakkaita, ja kohteliaita täyttämään Tom'in vaatimuksia. Keskustelu oli
erinomaisen vilkas. Sen aikana sanoi täti Polly:
"Niin, sitä en sano, ett'ei se olisi ollut sukkela keksintä, Tom, pitää
viikkokausi kaikkein mielet ponnistuksessa, jos te, pojat, lystäilitte
hyvin, vaan se oli häpeä, että sinä voit olla niin kovasydäminen ja
antaa minun kärsiä niin kauan. Koska sinä voit tulla hirrellä joen yli
hautaisiisi, niin olisit hyvin voinut antaa minulle jonkinlaisen tiedon
jollakin tavalla siitä, ett'et ollut kuollut, vaan että olit juossut
tiehesi."
"Niin, sen olisit voinut tehdä, Tom", sanoi Mary; "ja sen olisit
tehnytkin, luulen mä, jos olisit tullut ajattelemaan."
"Olisitko, Tom?" sanoi täti Polly, toivosta kirkastetulla naamalla.
"Sano vakaasti olisitko tehnyt sen, jos olisit tullut ajattelemaan?"
"Minä -- niin, en tiedä. Se olisi turmellut kaikki tyyni."
"Tom, minä toivoin, että sinä olisit rakastanut minua kumminkin niin
paljon", sanoi täti Polly, surullisella äänellä, joka pani pojan alle
päin pahoille mielin. "Se olisi kumminkin ollut jotakin, jos olisit
ajatellut sitä, jos et edes olisi sitä tehnytkään."
"Vaan, hyvä täti, ei se ollut niin pahoin ajateltu", sanoi Mary
puolustaen poikaa; "se on vaan Tom'in ajattelemattomuutta -- hän on
aina niin raju, ett'ei hän ajattele mitään."
"Sen pahempi. Sid, hän olisi ajatellut, hän. Ja Sid olisi tullut
takaisin ja tehnyt sen myös. Tom, sinä tulet katsomaan vielä kerran
taaksesi, ja toivomaan, että olisit pitänyt enemmin minusta, kun se ei
olisi kumminkaan maksanut sen enempää."
"Vaan, hyvä täti, tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Tom.
"Minä olisin tiennyt sen paremmin, jos sinun käytöksesi olisi vähääkän
todistanut siitä."
"Toivoisimpa nyt jo ajatelleeni", sanoi Tom, katuvaisella äänellä!
"Vaan minä näin unta sinusta kaikissa tapauksissa. Se on kumminkin
jotakin, eikö niin?"
"Eipä paljo -- kissakin tekee sen -- vaan onhan se parempi kuin ei
mitään. Mitä uneksit sinä?"
"Keskiviikko-yönä näin minä unissani sinun istuvan tuossa sängyn
vieressä, Sid istui laatikkokirstulla ja Mary hänen vieressänsä."
"Niin, niinhän me istutaan aina. Minä olen iloinen siitä, että sinä
edes unissasi vaivasit itseäsi kanssamme."
"Niin, ja minä uneksin, että Joe Harper'in äiti oli täällä."
"Totta tosiaan, hän oli täällä! Uneksitko sinä vielä jotakin muuta?"
"Oh, yhtä ja toista. Vaan se on nyt niin epäselvää."
"Vaan koetapas muistella -- etkös muista?"
"Minä muistelen kumminkin vähän ikäänkuin tuuli -- tuuli -- puhalsi --"
"Muistele paremmin, Tom! Tuuli puhalsi jotakin, annas kuulla!"
Tom painoi kättänsä otsaansa vasten tuskallisesti hetken aikaa ja sanoi
sitten:
"Nyt minä muistan! Nyt minä muistan! Tuuli puhalsi kynttilän
sammuksiin!"
"Herran tieten! Jatka, Tom, jatka!"
"Ja minusta oli, niinkuin olisit sanonut: 'Totta tosiaan, eiköhän
ovi' --"
"Jatka, Tom!"
"Antakaas minun ajatella vähän -- ainoastaan silmänräpäys. Oh, niin --
sinä sanoit luulevasi oven olevan auki."
"Niin totta kuin minä istun tässä, niin, niin juuri teinkin. Eikö ole
totta, Mary? Jatka!"
"Ja sitten -- ja sitten -- niin, en ole varma, vaan minusta oli
niinkuin olisit laittanut Sid'in --"
"No? No? Mitä laitoin minä hänet tekemään?"
"Sinä laitoit hänet -- sinä -- kah, sinä laitoit hänet panemaan sitä
kiini!"
"Vaan taivaan nimessä! En kuunaan ole kuullut kummempia! Tulkaathan
vaan tästä lähin sanomaan, ett'ei unia ole uskominen! Serena Harper'in
pitää saada tieto tästä, ennen kuin olen tuntia vanhempi. Tahtoisimpa
mielelläni tietää aikooko hän tämänkin kumota joutavalla puheellaan
taikauskoisuudesta. Jatka, Tom!"
"Oh, nyt minä muistan kaikki selvään kuin päivän. Sitten sanoit sinä,
ett'en minä ollut kelvoton, ainoastaan kurintekiä ja täynnä vehkeitä,
ja ett'en minä voinut sille enemmin kuin -- kuin -- muistaakseni varsa,
tai jokin sellainen."
"Aivan niin kuin se olikin. Voi kuitenkin! Jatka, Tom!"
"Ja sitten aloit sinä itkeä."
"Sen tein, sen tein. Eikäpähän se liene ollut ensikerran. Ja sitten --"
"Sitten alkoi rouva Harper itkeä, ja sanoi, että Joe oli juuri
samanlainen, ja hän katui sitä, että oli pieksänyt Joe'a kermasta,
jonka itse oli heittänyt ulos --"
"Tom, Henki oli sinun ylitsesi! Sinä ennustit -- sitä juuri sinä teit!
Kaikkiakin! Jatka, Tom."
"Sitten sanoi Sid --"
"Muistaakseni en sanonut mitään", sanoi Sid.
"Sanoit kyllä Sid;" sanoi Mary.
"Pitäkää suunne, ja antakaa Tom'in jatkaa! Mitä sanoi hän, Tom?"
"Hän sanoi -- minä luulen hän sanoi, toivovansa minulla olevan paremman
siellä, jossa olin, vaan jos olisin ollut vähän parempi välistä --"
"Niin, kuuletteko nyt? Ne olivat hänen omat sanansa."
"Ja sinä toruit häntä hyväisesti siitä."
"Niin, varmaan! Enkeli on ollut mukanasi. Enkeli on varmaan ollut
mukanasi, jossakin!"
"Ja rouva Harper kertoi, kuinka Joe säikäytti häntä eräällä paukulla,
ja sinä kerroit kissasta ja Kivunkuolettajasta --."
"Niin totta kun minä elän!"
"Ja sitten puhuitte te yhtä ja toista haraamisesta joessa, ja että
hautaiset olivat pidettävät Pyhänä ja sitten syleili ja itki vanha
rouva Harper, ja niin läksi hän pois."
"Aivan niin se tapahtui! Aivan niin se tapahtui, niin totta kuin minä
istun tällä paikalla. Tom sinä et olisi voinut tarkemmin kertoa sitä,
jos olisit nähnytkin! Ja sitten, mitä? Jatka, Tom."
"Sitten oli minusta, kuin olisit rukoillut edestäni -- ja minä voin
nähdä sinut ja kuulla joka sanan kuin sanoit. Ja sinä menit nukkumaan,
ja minä olin niin ikävissäni, että otin erään sykomori-tuohen
kappaleen ja kirjoitin sille, 'me emme ole kuolleet -- me olemme vaan
merirosvoina', ja panin sen pöydälle kynttilän viereen! ja sinä näytit
niin hyvältä nukkuessasi, että minusta oli kuin olisin mennyt ja
kuukistaunut ylitsesi ja suudellut sinua huulille."
"Teitkö sen, Tom, teitkö? Ainoastaan sentähden annan minä sinulle juuri
kaikki anteeksi." Ja hän syleili poikaa voimakkaimmalla syleilyllänsä,
joka vaikutti, että poika tunsi itsensä kaikkein suuremmaksi rakkariksi
koko maailmassa.
"Se oli kauniisti tehty, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin -- unta",
sanoi Sid itsekseen, juuri niin kovalla äänellä, että se kuului.
"Ole ääneti, Sid! Se, jonka tekee unessa, on juuri se, jonka tekisi
valveellakin. Tässä on yksi suuri kulta-omena, jonka olin kätkenyt
sinulle, Tom, jos vielä kerran löytyisit -- mene nyt kouluun. Minä
kiitän Jumalaa, meidän kaikkein Isää, että sain sinut takaisin, joka on
pitkämielinen ja laupias kaikille niille, jotka uskovat Hänen päällensä
ja pitävät hänen käskynsä; vaikka Taivas tietköön, minä en ole
ansainnut sitä, vaan jos ainoastaan ansion-alaiset saisivat osan Hänen
siunauksestansa ja Hänen auttavaisesta kädestänsä, joka taluttaa meidät
ohdakkeisten paikkain läpi, niin ei moni kuunaan hymyileisi täällä maan
päällä, tai menisi Hänen lepoonsa, kun tuo pitkä yö tulee. Menkäät nyt
Sid, Mary ja Tom -- joutukaat -- te olette estäneet minua jo kyllin
kauan."
Lapset läksivät kouluun, ja vanha rouva meni Joe Harper'in äidin
luokse kukistamaan hänen realismiansa eli asianlaisuuttansa Tom'in
merkillisellä unella. Sid oli kovin viisas sanomaan ajatustansa, joka
hänellä oli mielessään kotoa lähteissään, ja joka oli:
"Ei, älä koetakaan -- unta, niin pitkää kuin tämä, ilman erhetyksittä!"
Mikä uros Tom'ista nyt oli tullut! Hänen käyntinsä ei ollut enää
tanssiva ja laukkaava, hän liikkui nyt kerskuvalla arvokkuudella,
niinkuin merirosvo ainakin, joka tiesi että kaikki katselevat häntä.
Ja niin se olikin; hän ei koetellutkaan olla niin kuin ei olisi nähnyt
silmäyksiä ja kuullut muistutuksia, hänen sivukäydessänsä, sillä ne
olivat ruokaa ja juomaa hänelle. Poikia, pienempiä kuin hän, seurasi
häntä pareittain kintuilla, ylpeillen siitä, että saivat näyttäytyä
hänen seurassansa. Hän kulki edellä, ikäänkuin rummunlyöjä juhlasaaton
edellä, tai elehvantti, joka kuljettaa menaseria kaupunkiin. Hänen
kokoisensa pojat eivät olleet tietävinänsä hänen poissa olostansa,
vaan kateus kalvoi heitä kumminkin. He olisivat antaneet vaikka mitä,
jos olisivat saaneet hänen mustanpuhuvan, päivettyneen hipiönsä ja
loistavan maineensa; ja hän taas puolestaan ei olisi myönyt niitä,
vaikka olisi saanut cirkuksen.
Koulussa tekivät lapset hänestä ja Joesta niin suuren asian, ja
ilmoittivat silmäyksillään niin suurta ihmettelemistä, ett'ei kestänyt
kauan, ennenkuin ystävyksistä tuli kärsimättömät "solventajat." He
alkoivat nälkäisille kuulioille kertoa vehkeistään -- vaan he eivät
tehneetkään muuta kuin alkoivat; sillä tätä seikkaa, johon aineet
hankittiin heidän kuvitusvoimastansa, ei voinut toivoa niin pian
loppuvaksi. Ja viimein, kun he ottivat esim. piippunsa, ja kuleksivat
ympäriinsä, iloisesti löyhyttäen, oli kunnian kukkula saavutettu.
Tom luuli nyt hyvin voivansa olla Becky Thatcher'in suosiotta.
Kunniaa oli kyllin. Hän eläisi kunnialla. Nyt kun hän oli tehnyt
itsensä kuuluisaksi, ei hän toivonut muuta kuin ehkä "sopia hänen
kanssansa." Hyvä, tulkoon hän vaan -- hän saisi nähdä, että hän voi
olla yhtä välinpitämätöin, kuin joku toinenkin. Nyt tuli hän. Tom
ei ollut näkevinänsä häntä. Hän kääntäysi pois, yhdistyi erääsen
poika- ja tyttö-parveen ja alkoi puhella heidän kanssansa. Kohta
huomasi hän tytön juoksentelevan hehkuvin kasvoin ja tanssivin silmin
edestakaisin kartanolla, hän oli ajelevinansa koulukumppaniansa ja
päästi aina kimakan naurun kuin sai jonkun kiini, vaan poika huomasi,
että hän sai aina kiini vankinsa hänen likisyydessään ja että hän
näissä tilaisuuksissa heitti suloisen silmäyksen häneen. Tämä kutkutti
kaikkea sitä ilkeää ylpeyttä, joka löytyi hänessä; ja siihen sijaan
että olisi koettanut voittaa tytön suosiota, "kiihoitti" se häntä vaan
aina enemmin näyttämään tietämättömyyttänsä hänen läsnä olostansa.
Kohta lopetti tyttö leikkinsä, ja kuleksi epäilevänä edestakaisin,
huokasi yhden tai parikin kertaa, ja heitti salaisen, toivonalaisen
silmäyksen Tom'iin. Sitten huomasi hän sen, että Tom nyt enemmin puheli
Amy Lawrence'n kanssa kuin muiden. Hän tunsi samalla katkeran kivun ja
tuli sekä alakuloiseksi, että rauhattomaksi. Hän koetti mennä pois,
vaan jalkansa olivat petolliset ja veivät hänet aina seurueesen. Hän
sanoi eräälle tytölle, joka seisoi miltei kiinni Tom'in kyynäspäässä --
teeskennellyllä ilolla:
"No, Mary Austin! Sinä kelvotoin tyttö, miks'et ollut pyhäkoulussa?"
"Olinhan minä siellä -- etkös nähnyt minua?"
"En, todellakaan! Olitko sinä siellä? Missä sinä istuit?"
"Minä istuin neiti Peter'in luokassa, jossa aina tavallisesti istun.
Kyllä minä sinut näin."
"Näitkö? Oh, sepä oli kumma, etten minä sinua huomannut. Minun piti
puhella kanssasi huviretkestä."
"Ooh, sepä oli hauskaa. Kuka sen pitää?"
"Äitini pitää sen minua varten?"
"Oh, niin hyvä! Toivon että hän kutsuu minutkin."
"Luonnollisesti. Huvimatka on minua varten. Kaikki ne pääsee mukaan,
jotka minä tahdon, ja minä tahdon sinut."
"Se on oikein erinomaista! Milloin se tulee tapahtumaan?"
"Kohta kyllä. Ehkä luvan alussa."
"Ajatteles, kuinka hauska meillä tulee olemaan! Kutsutko sinä kaikki
pojat ja tytöt?"
"Jok'ikisen, joka on -- tai tahtoo olla ystäväni," ja hän heitti pienen
salaisen silmäyksen Tom'iin, joka aina edelleen puheli Amy Lawrence'n
kanssa tuosta kauheasta myrkystä saarella, ja siitä kuinka salama
pilstoi suuren sykomorin "pilstaksi" juuri silloin kuin hän ei ollut
etenpänä kuin "kolmen jalan päässä siitä."
"Pääsenkö minä mukaan?" sanoi Gracie Miller.
"Pääset."
"Ja minä?" sanoi Sally Rogers.
"Pääset."
"Ja minä kanssa?" sanoi Susy Harper. "Ja Joe?"
"Pääsette."
Ja niin edespäin, kunnes koko joukko oli pyytänyt tulla kutsutuksi,
paitsi Amy. Sitten meni Tom tyynesti tiehensä, ottaen Amy'n mukaansa.
Becky'n huulet vapisivat, ja kyynelet tulivat hänelle silmiin; hän
salasi nämä merkit teeskennellyllä ilolla ja jatkoi puhettaan edelleen,
vaan nyt ei huvimatka enää innostuttanut, eikä muukaan. Hän vetäysi
pois seurasta, niin pian kuin mahdollista, meni piiloon ja "itki
ulos," niinkuin naiset sanovat. Sitten istua mökötti hän, loukatulla
itserakkaudella, kunnes kellon ääni kuului. Silloin hyppäsi hän ylös,
kostosta välkkyvillä silmillä, puisti suoraksi rutistuneen hameensa, ja
sanoi tietävänsä, mitä hänen oli tehtävä.
Lukutuntien välillä jatkoi Tom, riemuten itsetyytyväisyydestä,
liehakoimistansa Amy'n edessä. Ja hän kulki ympäriinsä etsien Becky'a,
tällä tavoin kiusataksensa häntä. Viimein löysi hän tytön, vaan silloin
laskeusi yhtäkkiä elävä-hopea hänessä. Tyttö istui tuttavasti Alfred
Templen kanssa pienoisella penkillä kouluhuoneen takana, katsellen
erästä kuvakirjaa; ja he istuivat pää päässä niin kiintyneenä tähän
työhön, ett'eivät näyttäneet tietävän mistään muusta koko maailmassa.
Mustasukkaisuus lensi, polttaen Tom'in hermojen läpi. Hän alkoi vihata
itseänsä siitä kuin ei ollut käyttänyt sitä tilaisuutta sovintoon,
jonka Becky oli tarjonnut. Hän kutsui itseänsä tyhmeliiniksi, ja antoi
itsellensä kaikki ne pahat nimet, jotka löysi. Hän oli valmis itkemään
vihasta. Amy lörpötteli yhä edelleen iloisesti, sillä hänen sydämensä
riemuitsi, vaan Tom'in kieli oli menettänyt liikunta-voimansa. Hän ei
kuullut, mitä Amy sanoi, ja kuin tyttö odotti vastausta, niin ei hän
voinut muuta kuin typerästi myöntää, joka ei puoleksikan soveltunut
kappaleesen. Askeleensa veivät hänet aina uudelleen kouluhuoneen
taakse, katselemaan tuota harmillista näkyä. Hän ei voinut olla
sitä tekemättä. Ja se pani hänet aivan raivoon kun näki, niinkuin
hän oli näkevinänsä, ett'ei Becky Thatcher edes kertaakan näyttänyt
epäilevänkään, että hän vielä olisi elävitten joukossa. Vaan se, joka
näki, se oli juuri Becky se; ja hän tiesi myöskin voittavansa riidan,
ja oli iloinen siitä, kun näki Tom'in kärsivän yhtä paljon kuin itse
oli kärsinyt. Amy'n onnellinen lörpötys kävi kärsimättömäksi. Tom
sanoi olevan itsellään asioita, jotka olisi hoidettavat, asioita jotka
pitäisi toimittaa, aika kului. Vaan turhaan -- tyttö vaan lörpötteli
edelleen. Tom ajatteli "Siunattu sirkkunen, enkö minä kuunaan pääse
sinusta?" Viimein täytyi hänen lähteä toimittamaan noita asioita; tyttö
aikoi teeskentelemättömästi "pitää varuilla" kuin koulu loppui.
"Mikä toinen poika hyvänsä!" ajatteli Tom hammasta purren. "Mikä poika
hyvänsä koko tässä kauppalassa, paitsi tuota lurjusta Saint-Louis'ta,
joka luulee pukeutuvansa niin hienosti ja on olevinansa hienoa väkeä!
Olkoon menneeksi! Minä löylytin sinut paikalla kuin näit tämän
kaupungin, sinä lurjus, ja sen teen vielä kerran! Odotahan kunnes saan
sinut käsiini. Minä juuri tahdon -- --"
Ja hän kertoi selkäänanto-temput kuvitellun pojan päälle -- hosuen,
potkien ja lyöden ilmaa. "Vai niin, sinä teet sen, mitä sanot?
Sinä ulvot, tarpeeksi, mitä? Olkoon tämä siis sinulle opiksi ja
kuritukseksi!"
Näin loppui tämä kuviteltu rangaistus hänen tyytyväisyydeksensä.
Tom pakeni kotia puolipäivä tunniksi. Hänen omatuntonsa ei enää
kestänyt Amy'n kiitollista onnea, eikä hänen mustasukkaisuutensa voinut
kärsiä toista onnettomuutta. Becky alkoi taas katsella kuvia Alfred'in
kanssa, vaan kun minuutit kuluivat, eikä Tom'ia näkynytkään tulevaksi
kärsimään, alkoi hänen ilonsa pilveytyä, ja hänen intonsa laimeni,
totisuus ja hajamielisyys seurasi ja viimeksi synkkä-mielisyys. Pari
tai kolme kertaa pörhisti hän korviansa, kun kuuli askeleita; vaan se
oli turha toivo; Tom'ia ei tullut. Viimein tuli hän aivan onnettomaksi
ja katui, kun oli antanut mennä niin kauaksi. Kun Alfred parka näki
kadottavansa tytön, syytä siihen tietämättä, ja hän huusi vähän väliin:
"Oh, tässä on pulska tässä! Katsos tätä!" menetti Becky viimein
kärsivällisyytensä ja sanoi: "Voi, anna minun olla! Minä en ole heistä
millänikään!" purskahti itkuun, nousi ylös ja meni tiehensä.
Alfred kulki hänen vierellänsä ja koetti lohduttaa häntä, vaan hän
sanoi:
"Etkö sinä voi mennä matkojasi ja antaa minun olla rauhassa. Minä en
kärsi sinua!"
Poika seisottui, ja alkoi ihmetellä, mitä hän olisi voinut tehdä
hänelle -- sillä hän oli sanonut, että he katseleisivat kuvia koko
puolipäivä-luvan -- vaan tyttö kulki edelleen itkien. Sitten meni
Alfred, miettien, tyhjään koulu-huoneesen. Hän oli kukistettu ja
suutuksissaan. Hän arvasi kohta totuuden -- tyttö oli vaan pitänyt
häntä välikappaleena, harmittaaksensa Tom'ia. Kun tämä ajatus sai hänen
päähänsä, ei se suinkaan vähentänyt hänen vihaansa Tom'ia kohden.
Hän toivoi voivansa saattaa jollakin tavalla Tom'ille mieliharmia
ilman että itse joutuisi kovin pahasti kiini. Hänen silmänsä
sattuivat Tom'in lukukirjaan. Tässä oli tilaisuus. Hän selasi esiin
ehtoo-puolisen läksyn ja kaatoi läkkiä sille sivulle. Becky, joka
samassa silmänräpäyksessä katsoi hänen takanansa olevasta ikkunasta
sisään, näki kolttosen ja meni tiehensä Alfred'in huomaamatta. Hän
läksi nyt kulkemaan kotia päin, tarkoituksessa tavata Tom'ia, ja kertoa
hänelle asian. Tom olisi tästä kiitollinen ja heidän riitaisuutensa
niinmuodoin sovitettu. Vaan ennenkuin oli puolivälissäkään kotitiellä,
muutti hän päätöksensä. Ajatus, kuinka Tom oli kohdellut häntä silloin
kuin hän puhui huviretkestä, tuli tulen polttavana hänen päällensä ja
täytti hänet häpeällä. Hän päätti annattaa Tom'ille selkään turmellusta
lukukirjasta, ja vieläpä päälliseksi lahjoittaa hänelle ikuisen vihansa
ja ylenkatseensa.