Vaan tuossa pienessä kauppalassa ei vallinnut minkäänlaista iloa tämän
Lauantain ehtoo-puolella. Harper'in ja täti Polly'n perheet pukeutuivat
surupukuun suurella murheella ja itkulla. Erinäinen hiljaisuus vallitsi
kauppalassa, vaikka, jos totta puhutaan, siellä tavallisuudenkin mukaan
oli tarpeeksi hiljaista. Asukkaat hoitivat askareitansa hajamielisen
näköisinä ja puhelivat hyvin vähän; vaan he huokailivat usein.
Pyhä-lupa näytti hyvin raskaalta koululapsille. Heidän leikkilöissään
ei vallinnut minkäänlaista iloa, ja he lopettivat ne vähitellen
kokonaan.
Jälkeen puolen päivän löysi Becky Thatcher itsensä kävelemässä edes
takaisin tuolla tyhjällä koulukartanolla, ja tunsi itsensä hyvin
alakuloiseksi. Kumminkin ei hän löytänyt siellä mitään, joka olisi
lohduttanut häntä. Hän sanoi itsekseen:
"Oi, jos minulla edes olisi hänen messinkinen pellinnuppinsa! Vaan
minulla ei ole mitään muistoksi häneltä", ja hän nielasi vähäisen
nyhkäyksen.
Hän seisottui ja jatkoi:
"Juuri tässä se oli. Voi jos sen voisi tehdä uudelleen, minä en sanoisi
sitä -- en mistään maksusta minä sitä tekisi. Vaan hän on poissa nyt;
ja minä en enää saa nähdä häntä milloinkaan, en milloinkaan."
Tämä ajatus mursi hänen sydämensä kokonaan, ja hän läksi pois kyyneleet
silmissä. Sitten tuli joukko poikia ja tyttöjä -- Tom'in ja Joe'n
leikkikumppania -- seisottuivat katselemaan liista-aidan yli, ja
puhelemaan hartaalla äänellä, kuinka Tom teki sitä ja sitä, silloin
kuin he viimeisen kerran näkivät häntä, ja kuinka Joe sanoi yhtä eli
toista aivan vähäpätöistä (profetallisia ennustuksia, jotka he nyt
selvään ymmärsivät!). Ja itsekukin puhuja näytti tarkoilleen sen
paikan, missä nuo kadonneet nuorukaiset siinä tilaisuudessa olivat
seisoneet, ja lisäsivät sitten jotakin niinkuin: "ja minä seisoin juuri
näin -- juuri niinkuin minä nyt seison, ja niinkuin sinä olisit Tom --
minä olin aivan yhtä likellä -- ja hän hymyili juuri näin -- ja minä
tunsin koko ruumiissani jotakin -- kauheata -- vaan minä en tullut
kuunaan ajattelemaan, mitä se merkitsisi, luonnollisesti, vaan nyt minä
sen ymmärrän!"
Nyt syntyi sanasota siitä kuka viimeisen kerran oli nähnyt heidät
elävin silmin, ja niitä löytyi monta, jotka todistusten nojalla
tahtoivat tätä viimeistä kauheaa kunnioitusta, vaan useampain
vaatimukset kumottiin vieraitten-miesten todistuksilla; ja kun siitä
viimein päästiin selville, kuka se oli, joka viimeisen kerran oli
nähnyt vainajat ja puhellut heidän kanssansa, niin käyttäytyivät nämä
onnelliset jonkinlaisella pyhällä mahtavuudella, jota kaikki muut
kadehtien töllistelivät katsella. Eräs pieni nulikka, jolla ei ollut
muusta suuruudesta kerskaamista, sanoi, nähtävästi hyvin ylpeänä siitä
muistosta:
"Mutta, Tom kuin minut kerran lämmitti!"
Vaan se koetus saada kunniaa ei onnistunut. Useammat pojista voivat
kertoa aivan samaa, jonkatähden kunnia menetti arvonsa. Seurue
mennä tallusteli pois, jatkaen juhlallisella äänellä kertomuksiansa
kadonneista uroista.
Kun pyhäkoulu oli loppunut seuraavana aamuna, alkoivat hautaus-kellot
tavallisen soiton sijaan soida. Ilma oli erinomaisen tyyni ja kellojen
surullinen ääni tuntui olevan yhtäsoinnussa tuon uneksivan hiljaisuuden
kanssa, joka lepäsi koko luonnon yli. Kaupunkilaiset alkoivat
kokoontua, seisahtuivat vähän porstuaan kuiskaen puhelemaan tuosta
surullisesta tapauksesta. Vaan kirkossa ei kuulunut minkäänlaista
kuisketta; sisällä ei häirinnyt hiljaisuutta muu kuin tuo outo kapina
naisten hameista heidän istuutuessaan. Ei kukaan muistanut nähneensä
tuota pientä kirkkoa niin täynnä. Viimein syntyi odottava hiljaisuus,
ja niin astui sisään täti Polly, Sid'in ja Mary'n kanssa, ja sitten
Harper'in perhe, kaikki syvässä murhe-puvussa; koko seurakunta, siihen
luettuna vanha pastorikin, nousivat ylös kunnioituksella, ja seisoivat
kunnes ne joilla oli murhe, olivat istuutuneet ensimäiseen penkkiin.
Nyt seurasi vielä yleinen hiljaisuus, jota väliin häiritsi pidätetyt
nyhkäykset, sitten levitti pappi sylensä ja rukoili. Liikuttava virsi
laulettiin, jota seurasi saarnanteksti: "Minä olen ylösnousemus ja
elämä." Jumalan palveluksen kuluessa maalasi pappi niin ihanan kuvan
kadonneitten poikain suloisista ja puoleensa vetävistä omaisuuksista,
ja niistä erinomaisista toiveista, jotka heistä oli ollut, että kaikki
läsnä-olevat, luullen tuntevansa tämän kuvan, tunsivat omantunnon
vaivoja siitä, että olivat aina ylönkatsoneet näitä avuja, eivätkä
edes olleet tunnustaneet niitä, vaan päin vastoin aina etsineet
virheitä poikaparoissa. Saarnaaja kertoi myös monta liikuttavaa seikkaa
vainajain elämästä, jotka vielä olivat todistuksena heidän lempeästä
ja ylevästä luonteestansa, ja kansa ymmärsi nyt helposti, kuinka
ihanat ja suuret nämä seikat olivat, ja he muistivat murheella, että
he, niinä aikoina kuin ne tapahtuivat, olivat pitäneet niitä törkeinä
kelvottomuuksina, jotka hyvin olisivat sietäneet rangaista remelillä.
Seurakunta tuli yhä enemmin liikutetuksi tuon innollisen puheen
kuluessa, kunnes viimein koko joukkokunta tunsi itsensä muserretuksi,
ja yhtyi itkevien sukulaisten kanssa itkemään yhteen ääneen, jolloin
saarnaajankin tunteet saivat ylivallan hänessä niin, että hänkin itki
saarnastuolilla.
Urkuparvelta kuului rumina, jota ei kukaan huomannut; silmänräpäystä
myöhemmin narisi kirkon ovi, pappi nosti juoksevat silmänsä yli
nenä-liinan ja seisoi ikäänkuin kiveytynyt! Joku toinenkin silmä-pari
seurasi papin silmäyksiä, ja vielä yksi, j.n.e. kunnes ikään kuin
käskystä koko seurakunta yhtaikaa nousi ylös katsoa tuiottamaan, kun
nuo kolme kuollutta poikaa tulivat marssien pitkin pää käytävää,
Tom etunenässä, sitten Joe ja Huck, viimeinen riekaleissa kuin
variksenpelko hiipi häpeissään jälestä. He olivat olleet piilossa
tyhjällä parvella ja sieltä kuunnelleet omaa ruumis-saarnaansa!
Täti Polly, Mary ja Harper'in perhe heittäysivät löydettyjensä yli,
olivat tukahuttaa heidät suuteluilla, ja olivat kokonaan sulaa
kiitollisuudesta kun Huck-parka seisoi pelon-alaisena ja ällistyneenä,
eikä tiennyt, mitä hänen oli edesottaminen, tai mihin piiloutuisi
niin monen epäsuopean silmäyksen edestä. Hän peräytyi ja aikoi hiipiä
tiehensä, vaan Tom otti hänet kiini ja sanoi:
"Täti Polly, täss' ei ole oikeutta ja kohtuutta, jonkun pitää myöskin
iloita siitä, että näkee Huck'in jälleen."
"Sen tekevätkin he! Minä olen iloinen nähdessäni hänet jälleen,
orpo-paran!" Ja täti Pollyn rakkauden osotteet, jotka nyt tuhlattiin
Huck'in päälle, olivat ainoat, jotka mahdollisesti saattoivat tehdä
hänet vielä ujommaksi kuin ennen.
Yhtäkkiä huusi pappi niin kovalla äänellä kuin voi:
"Kiittäkäät Herraa, kaiken hyvän antajaa -- laulakaat, ja kaikesta
sydämestänne!"
Ja niin tekivät he. "Old Hundred" kaikui kaikessa juhlallisuudessansa,
ja kun tämä tärisytti katto-hirsiä, seisoi Tom Sawyer, merirosvo,
ylpeästi katsellen ympärillensä tuota kateellista nuorisoa, ja tunnusti
sydämessänsä, että tämä oli hänen elämänsä juhlallisin hetki.
Kun petetyt seurakuntalaiset tölppivät tiehensä kirkosta, julistivat he
olevansa valmiit vielä kerran tulemaan petetyksi, saadaksensa kuulla
"Old Hundred'ia" laulettavan niin juhlallisesti kuin tänään.
Tom sai useampia pukkauksia ja muiskuja tänäpänä -- aina sen mukaan,
millä tuulella täti Polly oli -- kuin hän ennen oli niittänyt koko
vuoden ajalla; ja hän tiesi tuskin, mitkä niistä osoittivat enimmän
kiitollisuutta Jumalaa, mitkä taas rakkautta häntä itseänsä kohtaan.