Jälkeen puolisten läksi koko seurue etsimään kilpikonnan munia
hieta-särkältä. He kuleksivat ympäriinsä, ja kuin löysivät höllön
paikan, heittäysivät he polvillensa ja kaivoivat käsillänsä. Välistä
voivat he poimia viisi- tai kuusi-kymmentä munaa samasta kuopasta.
Munat olivat aivan ympyriäisiä, valkoisia ja hiukan pienempiä kuin
pähkinät. Samana iltana ja seuraavana aamuna pitivät he uhkeat
munakestit. Aamiaisen jälkeen juoksivat he hyppien, huutaen ja
toisiansa ajellen hieta-särkälle, juostessansa syytäen vaatteet yltänsä
kunnes olivat ilkoisen alasti, jatkoivat sitten peliänsä kaukana
vedessä tuolla matalalla rannalla, väkevän virran uhalla, joka vähän
väliin paiskasi heidät kumoon, vaan tämä kiihotti heidän iloansa.
Välistä seisoivat he yhdessä ryhmässä syytäen vettä toistensa silmille
käsillänsä, kasvot poiskäännettyinä, niinmuodoin välttääksensä veden
kuohua silmiltänsä, kävivät viimein kiini toisiinsa ja painivat kunnes
vahvempi sai heikomman veden alle, ja katosivat silloin yhtenä valkeana
keränä veteen, josta kohta nousivat jälleen ylös, nyhkien, sylkien,
nauraen ja syvään hengittäen, jokainen samalla kertaa.
Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat
tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat kokonaan sen sisään
ja pötköttivät jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa, vaan juoksivat kohta
uudelleen jokeen ja tekivät pääasiallisesti samat temput kuin ennenkin.
Viimein havaitsivat he sen, että heidän ruumiinsa oli aivan yhden
karvainen, kuin ihonkarvaiset trikoot, ja niin piirsivät he muutamia
kiehkuroita hiekkaan ja leikittelivät cirkusta -- jossa oli kolme
"pajasia" eli kujeiliata, sillä ei yksikään tahtonut jättää parasta
paikkaa toisellensa.
Sitten ottivat he esille marmoripallonsa ja alkoivat pelata "pari
vai puoli" ja muita samallaisia uhkapeliä kunnes suuttuivat tähänkin
iloon. Tämän perästä uivat Joe ja Huck vielä kerran, vaan Tom ei
uskaltanut, sillä hän oli havainnut, että samalla kuin hän oli potkinut
housut kintuistansa, niin oli hän myös potkaissut kalkkakäärmeen
kalkat nilkastansa, ja hän ihmetteli suuresti, kuinka hän, kun oli
kadottanut näin mahtavan taika-kapineen, ei jo ammoin sitten ollut
saanut suonenvetoa vedessä. Hän ei uskaltanut mennä ennen veteen kuin
oli löytänyt sen, ja siihen olivat ja toiset pojat uupunet ja valmiit
lepäämään. Vähitellen erosivat he, tulivat alakuloisiksi, ja alkoivat
heittää toivon-alaisia silmäyksiä tuon leveän joen toiselle puolen,
sille paikalle jossa pieni kauppala lepäsi unisena auringon helteessä.
Tom havaitsi suureksi hämmästykseksensä kirjoittelevansa hietaan
"Becky" suurella varpaallaan, hän pyhkäsi pois sen ja oli vihoissaan
heikkoudestansa. Yhtä hyvin kirjoitti hän sen uudelleen; hän ei voinut
olla sitä tekemättä. Hän peitti sen taas ja pelastausi kiusauksesta
niin, että kokosi toiset pojat ja lyöttäysi itse heidän seuraansa.
Vaan Joe'n mieli-ala oli vaipunut melkein toivottomaan tilaan.
Hänellä oli niin kova koti-ikävä, että töin tuskin voi kestää sitä.
Kyyneleet eivät olleet kaukana. Huck oli myös alakuloinen. Tom oli
alakuloinen, vaan ei tahtonut näyttää sitä millään muotoa. Hänellä oli
salaisuus, jota hän ei ollut vielä valmis ilmoittamaan, vaan jos ei tuo
kapinallinen alakuloisuus laimistuisi kohta, niin olisi hän pakoitettu
tekemään sen. Hän sanoi, teeskennellyllä ilolla:
"Pojat, lyönpä veikan, että tällä saarella on ollut ennenkin
merirosvoja. Lähtekäämme keksintö-retkille uudelleen. He ovat
piilottaneet aarteita johonkin. Mitä sanoisitte, jos löytäisimme
mädänneen arkun täynnä kultaa ja hopeaa -- hä?"
Vaan tämä tuotti hyvin vähäisen iloa, joka katosi ilman vastauksetta.
Tom koetti vielä paria innostuskeinoa, vaan nekään eivät lykästäneet.
Se oli aivan turhaa työtä. Joe istui ja kaiveli kepillään hietikkoa
hyvin surullisen näköisenä. Viimein sanoi hän:
"Pojat lopettakaamme. Minä haluan kotia. Täällä on niin kolkko."
"Oh, Joe, sinä tulet paremmalle tuulelle jonkun ajan kuluttua", sanoi
Tom. "Ajatteles vaan, kuinka hyvä kalavesi meillä on tässä."
"Minä en pidä kalastuksesta. Minä tahdon kotia."
"Vaan, Joe, tämänlaista uimapaikkaapa ei löydy missään muualla."
"Uiminen ei ole mistään kotoisin; ja minä näen, ett'en minä missään
tapauksessa pidä siitä suurta lukua, kun ei kukaan estä minua uimaan
menemästä. Minä ai'on mennä kotia."
"Oh, raukka! Lapsi! Sinä ikävöit äitiäsi luulen mä."
"Niin, minä _ikävöin_ äitiä, ja sen tekisit sinäkin, jos sinulla olisi.
Minä en ole lapsi teidän suhteen, en!" Ja Joe alkoi vähän nyhkiä.
"Hyvä, pitänee lapsiraukan antaa mennä kotia äitinsä luo, vai miten,
Huck? Pikkuraukkaa -- tahtooko hän äitin luo kotia? Pitää laskea.
_Sinä_ pidät tästä elämästä, etkös niin Huck? Me jäämme tänne, vai
mitä?"
Huck vastasi: "Jä-ä-ä-dään," vaan vastahakoisesti.
"Minä en kuuna päivänä sinun kanssasi puhu sanaakaan," sanoi Joe,
nousten seisalleen. "Ymmärrätkös sen!" Hän läksi kulkemaan rantaa kohti
suutuksissaan ja alkoi pukeutua.
"Kukahan siitä pitäisi väliä?" sanoi Tom. "Ei kukaan. Mene sinä vaan
kotia kaikkein naurettavaksi. Kyllä sinä olet koko merirosvo. Huck ja
minä emme ole kapalo-lapsia. Me jäämme tänne, vai miten, Huck? Antaa
hänen mennä tiehensä, jos tahtoo. Luullakseni tulemme toimeen hyvin
hänettäkin, raukatta."
Vaan sittenkin oli Tom nyreissään ja levoton, kun näki Joe'n
suutuksissaan jatkavan pukeutumistansa. Paitsi sitä oli se hyvin
huolellista nähdä Huck'in niin suurella tarkkuudella ja äänettömyydellä
seuraavan Joe'n valmistuksia. Samalla alkoi Joe'kin kahlata Illinois'in
rantaa kohden, sanaakaan jää-hyväisiksi sanomatta. Tom'in sydän alkoi
lauhtua. Hän katsoi Huck'ia silmiin. Huck ei voinut katsoa häntä
silmiin, vaan loi alas silmänsä. Sitten sanoi hän:
"Tom, minun mieleni tekee myös pois, tämä alkaa tuntua kaikissa
tapauksissa kovin yksinäiseltä, ja tästä lähin se tulee vielä
pahemmaksi. Lähtekäämme mekin kotia, Tom."
"Sitä en tee; menkää jos tahdotte. Minä ai'on jäädä paikoilleni."
"Tom, kyllä se on parasta, että menemme."
"Niin mene -- kuka sinua estää?"
Huck alkoi keräillä ympäri heitettyjä vaateriekaleitaan. Hän sanoi:
"Tom, minä tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisit mukaan. Mietis nyt
oikein. Me odotamme sinua kun tulemme toiselle puolen."
"Vai niin, siinä tapauksessa saatte odottaa hiiden kauan, siinä on
perä."
Huck meni pois surullisena, ja Tom seurasi häntä silmäyksillänsä,
samalla kuin hänen sydämensä kamppaili suuren mieliteon kanssa heittää
ylpeytensä ja lähteä mukaan. Hän toivoi, että pojat seisottuisivat,
vaan he kahlasivat hiljalleen edellensä. Yhtäkkiä keksi Tom tuon
kumman, että kaikki hänen ympärillänsä oli muuttunut jokseenkin
hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Hän taisteli viimeisen kamppailun
ylpeytensä kanssa, läksi sitten juoksemaan perästä, huutaen:
"Odottakaa! Odottakaa! Minulla on jotakin sanomista teille!"
He seisottuivat ja kääntyivät ympäri. Kun hän oli saavuttanut heidät,
alkoi hän ilmoittaa salaisuuttansa, ja he kuuntelivat jurosti, kunnes
he näkivät "terän," ja silloin nostivat he suuren ilohuudon, ja
sanoivat, että se oli aivan "mainiota!" että jos hän olisi sanonut
sen paikalla, niin he eivät olisi heittäneet häntä kuuna päivänä. Hän
koki näennäisesti puolustaa itseänsä; vaan hänen todellinen syynsä oli
ollut pelko, ett'ei tämä salaisuus olisi voinut pidättää heitä hänen
luonansa kovin pitkää aikaa, ja hän oli siis aikonut pitää tämän varana
viimeiseksi houkutukseksi.
Pojat tulivat iloissaan takaisin ja alkoivat viettää aikaansa samoin
kuin ennenkin, niin kuin yksi mies, koko ajan puhellen Tom'in
hämmästyttävästä tuumasta, ja ihmetellen hänen älyänsä siinä.
Herkullisen puolisen syötyänsä, jonka he olivat keittäneet munista ja
kaloista, sanoi Tom tahtovansa opetella tupakoimaan. Joe'sta oli ajatus
hyvä, ja hän sanoi myös tahtovansa koettaa sitä. Huck teki piippuja ja
täytti ne. Nämä alkulaiset eivät olleet ennen polttaneet muuta kuin
sikaria, tehtyjä viiniköynnöksen lehdistä, jotka polttelivat kieltä ja
joiden polttamista sitä paitsi ei pidetty miehekkäänä.
Nyt heittäysivät he kyljellensä, nojautuen kyynäspäilleen, ja alkoivat
varovasti polttaa öyhkyyttää, vaan heikolla luottamuksella. Savulla oli
inhoittava maku ja alkoi vähän ryvittää, vaan Tom sanoi:
"Oh, tämähän on aivan huokeata! Jos sen olisin tiennyt, että _tässä_
oli koko konsti, niin olisin jo ammoin sitten opetellut tupakoimaan."
"Niin minäkin," sanoi Joe. "Tämähän nyt ei ole mitään."
"Oh, monta kertaa olen katsellut miehiä, jotka tupakoivat ja ajatellut,
'voi, jos kumminkin minäkin voisin tehdä noin,' vaan minä en uskonut
kuunaan voivani tehdä sitä," sanoi Tom. "Juuri niin se on ollut minun
laitani, eikö niin, Huck? Sinä olet minun kuullut niin juttelevan,
etkös ole, Huck? Sanokoon Huck, jos en ole niin tehnyt."
"Oih, satojakin kertoja," sanoi Huck.
"Niin olenkin," sanoi Tom: "aivan satojakin kertoja. Kerrankin
teurastushuoneen luona. Etkös muista Huck? Bob Tanner oli siellä, ja
Johnny Miller ja Jeff Thatcher, kun minä sanoin. Etkö sinä Huck muista
sitä seikkaa, kun minä sanoin?"
"Kyllä, kyllä se on oikein," sanoi Huck. "Se oli päivä sen jälkeen
kuin minä olin kadottanut erään valkoisen marmori-pallon -- ei, se oli
päivää ennen!"
"Katsokaas, johan minä teille sanoin sen," sanoi Tom. "Huck muistaa
sen."
"Minä luulen, että voisin polttaa tätä piippua vaikka koko päivän,"
sanoi Joe. "_Minä_ en voi pahasti."
"En minäkään," sanoi Tom. "_Minä_ voisin polttaa koko päivän, vaan
panetteko veikan, niin Jeff Thatcher ei tekisi sitä!"
"Jeff Thatcher! Hän! Hän nyt kaatuisi jo toisesta luihauksesta. Antakaa
hänen vaan koettaa; niin saisipahan nähdä!"
"Minä pidän veikkaa siitä, ett'ei hän voisi sitä, ja Johnny Miller --
toivoisinpa saada nähdä Johnny Miller'in uskaltavan kerrankaan koettaa
tätä."
"Niinkö luulet, ett'en minä toivoisi sitä samaa!" sanoi Joe. Eipä lempo
vieköön hän kestäisi kuin kerta puuhkauksen, kun jo olisi pyllyllään."
"No, se on varma se, Joe. Kuulkaas -- toivoisinpa toisten poikain
näkevän nyt meidät."
"Niin minäkin!"
"Kuulkaas pojat, jonkun kerran, kun he ovat mukanamme, niin olkaa te
niinkuin ette tietäisi mitään, niin minä tulen sinun luoksesi Joe ja
sanon: 'Haluaisinpa minä panna tupakan; sattuuko sinulla olemaan piippua
mukanasi?' Ja sinä vastaat väliä pitämättömästi, niinkuin se ei olisi
niin mitään: 'Onhan minulla vanha _piippuni_ ja vielä toinenkin; vaan
minun tupakkani on huononlaista.' Ja minä vastaan siihen: 'Oh se ei tee
mitään kunhan se on kylliksi väkevää.' Ja sinä vedät esiin piiput, ja
me sytytämme ne niin tyynesti kun sateella, arvaas, kuinka he katsoa
töllöttää meihin!"
"Entäpäs kuinka pulskalta se sitten näyttää; toivoisinpa, että se olisi
nyt jo!"
"Niin minäkin! Ja kun me kerromme, että me opimme sen silloin kuin
olimme merirosvoina, niin se, se vasta suututtaa heitä, kun eivät
saaneet olla mukana!"
"Ja vieläpä niin _hiiden tavalla!_"
Tällaista oli heidän keskustelunsa; vaan kohta alkoi se laimistua ja
äänettömyyden hetkiä syntyi. Äänettömyyden hetket piteni pitenemistään;
sylettäminen kiihtyi kummallisesti. Poikain suu näytti muuttuneen
lähteeksi; he tuskin voivat tyhjentää sitä, semmoinen tulva oli siellä.
Vähempiä tulvauksia juoksi sittenkin pitkin kaulaa, vaikka kuinkin
koettivat estää, ja vähän väliin seurasi äkillisiä röyhtäyksiä.
Kumpikin poika näytti nyt hyvin kalpean ja onnettoman näköiseltä. Joen
piippu putosi hänen voimattomista sormistansa. Tom'in teki samoin.
Lähteet pulppusivat vettä armottomasti, pumput koettivat tyhjentää
niitä kaikin voimin. Joe sanoi heikolla äänellä:
"Minä olen kadottanut veitseni. Taitaa olla parasta, jos lähden ajoissa
etsimään sitä."
Tom sanoi vapisevilla huulilla ja läähättäen:
"Minä lähden auttamaan sinua. Mene sinä sitä tietä, niin minä lähden
etsimään lähteen ympäriltä. Ei, sinun ei tarvitse tulla mukana Huck --
me kyllä löydämme sinne sinuttakin."
Huck istuutui paikoilleen ja odotti yhden tunnin. Sitten pitkästyi
hän ja läksi etsimään kumppaniansa. He makasivat kaukana toisistaan
metsässä, kumpikin hyvin kalvakkana ja syvässä unessa. Kumminkin
ilmoitti hänelle jokin sen, että jos jokin oli vaivannut heitä, niin
olivat he nyt vapaat siitä.
He eivät olleet juuri puheliaat sinä ehtoona illallista syödessä; ja
kun Huck valmisti piippunsa syötyänsä ja aikoi tehdä heillekin, eivät
he sanoneet huolivansa, kosk'eivät voineet oikein hyvin -- jokin, jota
he olivat syöneet puoliseksi, oli saattanut heille tämän pahan elämän.