Joitakuita minuuttia myöhemmin kahlasi Tom hiekka luodon yli Illinoisin
rantaa kohden. Ennenkuin vesi nousi häntä vyötäisiin oli hän jo
puolivälissä jokea; vaan sitten ei hän enää voinut kovalta virralta
kahlata, jonka tähden hän heittäysi uimaan, varmana siitä, että hänen
voimansa riittäisivät viimeiselle sadalle kyynärälle. Hän ui poikittain
vasta virtaan, vaan virta kantoi häntä enemmän kuin hän luulikaan,
viimein pääsi hän kumminkin rannalle, antoi sitten virran kantaa
itseänsä siksi kuin tuli matalalle paikalle, jossa nousi maalle. Hän
koetti nuttunsa taskua, tunsi tuohi palaisen olevan tallella, pistäysi
sitten, "märkänä kuin kuikka", metsään ja alkoi kulkea pitkin rantaa.
Vähää ennen kello kymmentä tuli hän avonaiselle paikalle joka oli
vasta-päätä kylää, ja näki höyry-lossin olevan rannassa, puitten ja
korkeain ranta-äyräiden varjossa. Kaikki oli hiljaa tuikkavain tähtien
alla. Tom hiipi hiljalleen rantaan, piti tarkasti silmällä kaikkia
epäiltäviä esineitä, heittäysi veteen, vetäsi pari kolme kertaa
miehekkäästi, ja kiipesi venheesen joka oli kipparin asemasta laivan
vieressä. Hän piilottiin tuhtojen alle ja odotti läähättäen. Nyt kuului
haljenneen kellon kalina, ja eräs ääni kuului käskevän "heitä irti."
Paria minuuttia myöhemmin seisoi venheen kokka, höyryn perä-laineita
vasten ja matka oli siis alkanut. Tom oli onnellinen menestyksestänsä,
sillä hän tiesi että tämä oli höyryn viimeinen retki tänä iltana.
Kahden tai viidentoista pitkän minuutin kuluttua seisottuivat rattaat,
Tom syöksiin venheestä jokeen ja ui pimeässä rannalle päin, nousi
sitten noin viisikymmentä kyynärää alempana maalle, ilman että
kukaan myöhästynyt vaeltaja havaitsi häntä. Hän juoksi nyt pitkin
käyttämättömiä katuja ja tulikin kohta tätinsä kartanon lauta-aidan
taakse. Hän kiipesi sen yli, hiipi lähemmä rakennusta, ja pilkisti
sisään vieras-huoneen ikkunasta, sillä sieltä näkyi tuli. Siellä istui
ryhmässä, puhellen, täti Polly, Sid, Mary ja Joe Harper'in äiti. He
olivat likellä sänkyä, ja sänky oli heidän ja oven välillänsä. Tom
meni oven taakse, alkoi hiljalleen nostaa salpaa ja painaa ovea, joka
naristen antoi myöten; hän työnsi aina vähän kerrassaan, vaan säpsähti
joka kerran kuin se kovin kovasti narahti. Viimein oli ovi niin paljon
raollansa, että luuli voivansa ryömiä siitä sisään; hän pisti päänsä
sisään ja alkoi varovasti kontata.
"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.
"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia
tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."
Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt
hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi
koskettaa tätinsä jalkaa.
"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni
_ilkeä_ -- vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin
hullu varsa. _Hän_ ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli
parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" -- tässä alkoi vanhus
itkeä.
"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita -- aina täynnä kuria, ja
mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja
hyvä-luontoinen kuin mahdollista -- ja, varjele minua, ajattelemasta
tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen,
että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä
enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua
poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi
ollut halkeamaisillaan.
"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi
Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa --"
"_Sid!_" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut
nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän
on poissa! Kyllä Jumala _hänestä_ huolen pitää -- ole _sinä_ huoletta
siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en
tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä
oli vaivata sydämen ruumiistani."
"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin
vaikeata -- O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe
viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä,
niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian
-- o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin
häntä siitä."
"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan
hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen
kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin
eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin
hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle
poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja
viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus
siitä --."
Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun.
Tom nyhki myöskin -- enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli
Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä.
Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen.
Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä
silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää
hänet riemulla -- paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian
teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa.
Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää
sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan
sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat
vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala
kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä
teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet
lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa
alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin
rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella,
ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin
olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten
etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti
olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria,
jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä
rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän
tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli
Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.
Rouva Harper sanoi nyhkien hyvää yötä ja kääntäysi lähtemään. Vaan,
ikäänkuin olisivat saaneet korkeudesta kehoituksen, viskausivat
nuo murehtivat vaimot sylitysten, itkivät joitakuita lohdutuksen
kyyneleitä, ja erosivat sitten. Täti Polly toivotti Sid'ille ja
Mary'lle hyvää yötä paljoa lauhkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Sid
itkeä tihutti vähin, ja Mary vetäysi pois huoneesta, itkien täydestä
sydämestään.
Täti Polly lankesi polvillensa ja rukoili Tom'in edestä niin
liikuttavasti, niin sydämmellisesti, ja osottaen niin ääretöntä
rakkautta sekä sanoissaan että vanhassa vapisevassa äänessään, että Tom
ui kyyneleissään jo aikaa ennen kun rukous oli loppunutkaan.
Tom'in täytyi olla vielä hyvän aikaa hiljaa sen perästä kuin vanha
rouva oli mennyt sänkyynsä, sillä hän huokaili ja voihki vähän väliin
yhä edelleen, ryki levottomasti ja heitteliin edestakaisin sängyssänsä.
Viimein rauhottui hän, puhkihan vielä vähän unissansa. Nyt vetäysi
poika esiin sängyn alta, nousi varovasti seisalleen sängyn vieressä,
varjosi kynttilää kädellänsä ja katseli tätiänsä. Hänen sydämensä
oli täynnä sääliä. Hän otti taskustansa sykomorikäärynsä ja asetti
sen kynttilän viereen. Vaan jotakin juohtui hänelle mieleen, hän
pysähtyi ajattelemaan. Tämän ajatuksen onnellinen päätös kirkasti hänen
muotonsa; hän pisti sukkelasti tuohi-kappaleen takaisin taskuunsa,
kuukistui yli kuivettuneitten huulien ja suuteli niitä, hiipi tämän
tehtyänsä heti paikalla tiehensä ja veti oven kiini perästänsä. Hän
palasi takaisin lossille, löysi paikan tyhjänä, ja nousi epäilemättä
laivan kannelle, sillä hän tiesi ett'ei laivalla ollut muita asukkaita
kuin eräs vartia, joka aina vetäysi kannen alle, ja nukkui siellä kuin
kivi. Hän päästi kipparin irti laivan perästä, hyppäsi siihen ja alkoi
urhakasti soutaa vasta virtaan. Kun hän oli soutanut noin peninkulman
kauppalan ylä-puolelle, alkoi hän hankkiutua virran toiselle puolelle
ja olikin aika upera toimessaan. Hän tuli tismalleen valkamaan
toisella puolen; sillä tämä työ oli hänelle jo entuudestaan tuttua.
Kernaasti olisi hän pitänyt venheen saaliinansa sillä perustuksella
että sitä voitiin pitää laivana, jonkatähden se olisi merirosvon
laillinen omaisuus, vaan hän tiesi että sitä etsittäisiin tarkkaan
joki-rannoilta, ja voisi olla syynä siihen että heidät löydettäisiin.
Hän nousi siis maalle ja meni metsään. Hetkisen kulettuaan istuutui hän
kotvaseksi aikaa levähtämään, vaan sai kamppailla kovasti unta vastaan,
läksi sitten väsyksissä vaeltamaan kotia. Yö oli jo osapuilleen
kulunut. Suuri päivä oli ennenkuin hän ennätti luodon kohdalle saaren
luona. Hän levähti uudelleen kunnes aurinko jo korkealta taivaalta
kultasi säteillänsä joen välkkyvän pinnan; ja heittäysi viimein
jokeen ja ui sen yli. Vähän myöhemmin oli hän, jos niin saamme sanoa,
tulisijan kynnyksellä, ja kuuli Joe'n sanovan:
"Ei, Huck, Tom'iin voi luottaa, hän tulee takaisin. Hän ei karkaa. Hän
tietää, että se on häpeällistä merirosvolle, ja Tom on kovin ylpeä
tekemään jotakin senlaista. Hänellä on jotakin esissä. Mitähän sitten
lieneekin?"
"Vaan kapineet ovat meidän kaikissa tapauksissa, vai miten?"
"Kylläpä melkein, vaan ei vielä, Huck. Kirjeessä on, että kapineet ovat
meidän, ell'ei hän ole takaisin aamiaisille.
"Jonka hän onkin!" huudahti Tom, ja astua koikahutti leiriin
teaterimaisilla askeleilla.
Uhkea aamiainen oli kohta valmistettu läskistä ja kaloista, ja
kun pojat askaroivat tämän kanssa, niin kertoi Tom matkastansa,
luonnollisesti lisän kanssa. Kertomuksen lopetettua oli nyt tuossa
kolme kerskuvaa ja ylpeätä urosta. Tom vetäysi vähän ajan perästä
siimekseen nukkumaan, väsyksissä kun oli, toiset merirosvot
valmistausivat kalastus- ja keksintä-retkelle.