Kun Tom heräsi varhain seuraavana aamuna, oudoksui hän oloansa, eikä
tiennyt oikein missä oli. Hän nousi istualleen ja hieroi silmiänsä, nyt
alkoi hän vasta käsittää sen, missä oli. Päivä oli valkeamaisillaan,
ilma kolkko, ja tuo syvä rauha ja hiljaisuus, joka vallitsi metsässä,
saattoi suloisen rauhallisen tunteen. Lehti ei puussa värähtänyt, eikä
niin risausta kuulunut, joka olisi häirinnyt luonnon hiljaisuutta.
Kaste helmet kiiluivat sekä lehdiltä että ruohoilta. Valkoinen
höyty-tuhka kerros peitti tulisijan, josta vielä hieno sinertävä savu
nousta kiehkuroi suoraan ilmaan. Joe ja Huck nukkuivat vielä. Nyt
kuului erään linnun ääni kaukaa metsästä -- toinen lintu vastasi; kohta
kuului tikankin takominen. Mikäli tuo kolkko, sumuinen, harmaja-aamu
valkeni, sikäli alkoi myöskin äänten moninaisuus lisääntyä, ja elo
ilmaantua. Tuo uneksiva poika näki nyt sen kummallisen ilmiön,
kuinka luonto puisti unen päältään ja alotti elämänsä. Pienoinen
viheriäinen mato tuli madellen pitkin erästä kasteella peitettyä
lehteä, vähän väliin nostaen kaksi kolmannesta ruumiistansa ylös
"oikaillen" ympärillensä, ja sitten jatkaen matkaansa; sillä hän
mittasi, sanoi Tom; ja kun mato omasta valtimuksestaan likeni häntä,
istui hän liikkumatonna kuin kanto, ja hänen toiveensa nousivat tai
laskeusivat vuorotellen aina sen mukaan kuin olento likeni tai näytti
taipuvaiselta kääntymään toiselle tielle. Ja kun se viimein ruumis
koukussa, ajateltuaan pitkän piinallisen hetken, astui uskaliaasti
Tom'in jalalle, ja alkoi marria pitkin häntä, tykki hänen sydämensä
ilosta, sillä tämä merkitsi sitä, että hän kohta saisi uudet vaattet
-- epäilemättä uhkean merirosvo-vormun. Nyt tuli näyttämölle joukko
muurahaisia, tietymättömiltä teiltä, ja alkoivat askareitansa: muuan
heistä kulki miehuukkaasti hänen sivuitsensa kantaen hämähäkkiä, joka
oli varsinkin viittä kertaa suurempi kuin hän itse, ja koitti hilata
sitä ylös puuhun. Muuan punainen, täplikäs Leppäterttu kapusi erään
heinän huimaavaan korkeuteen, Tom kuukistui hyvin likellä sitä ja sanoi:
"Leppäterttu, Leppäterttu,
Huonees palaa, lapses poraa;"
se levitti siipensä ja lensi tiehensä, katsomaan miten asian laita
oli -- joka ei yhtään kummastuttanut poikaa, sillä hän tiesi jo
entuudestaan, että tämä hyönteinen oli hyvin herkkä-uskoinen
tulipalojen suhteen, ja hän oli väärinkäyttänyt sen yksinkertaisuutta
useammin kuin kerran. Sitten tuli sontiainen, ihtipintaisesti
kantaen kuormaansa, ja Tom kosketti sitä, nähdäksensä, kuinka se
veti jalat allensa ja heittäytyi ikäänkuin kuoliaaksi. Linnut
pitivät julmaa meteliä tällä hetkellä. Eräs matkia-lintu istui juuri
siinä puussa, jonka alla Tom oli, ja koetti innostuksella matkia
kaikkia naapuriansa; sitten paiskautui, ikäänkuin sinertävä salama,
rähäjävä harakka istumaan eräälle oksalla niin lähelle poikaa, että
hän melkein kädellänsä olisi voinut ottaa sen, ja alkoi uteliaasti
pääkallella katsella outoa vierasta. Yksi harmaja orava ja toinen
tuota suurempaa punasen-ruskeaa lajia tulivat nyt hypellen esiin,
vähän väliin istuutuen katselemaan poikia ja puhuttelemaan heitä,
sillä ne luultavasti eivät olleet ennen nähneet inhimillisiä
olentoja, ja tiesivät tuskin, jos piti peljätä, tai ei. Luonto
oli nyt kokonaisuudessaan hereillä ja liikkeellä, auringon säteet
lävistivät paikka paikoin tuon tuuhean lehdikon, ja valaisivat pitkiä
juovia metsässä kaikkialle, ja joitakuita perhosia lentää leperteli
näyttimölle.
Tom herätti toiset merirosvot, he hyppäsivät kaikki ylös ilohuudolla,
ja parin minuutin kuluttua olivat he piehtaroimassa ja ajalemassa
toisiansa tuolla kirkkaalla ja matalalla hiekkarannalla. He eivät
ikävöineet ollenkaan vähäistä koti kaupunkiansa, joka vielä nukkui
sikeimmässä unessa tuon tyynen majesteetillisen joen toisella puolen.
Joku satunnainen pyörre, tai vähäinen veden kohoaminen virrassa, oli
irtauttanut heidän lauttansa ja vienyt sen mukanansa, joka keksintö
ainoastaan ilahdutti heitä, sillä nyt oli se silta, joka vielä yhdisti
heidät sivistyksen kanssa, ikäänkuin poltettu.
Kun he palasivat tuli-sijoille, olivat he nälkäiset kuin sudet sekä
ihmeellisesti virkistetyt ja iloiset. Hetkisen kuluttua leimusi heidän
tulensa uudelleen iloisesti. Huck löysi juuri vierestä lähteen, jossa
oli kylmää ja kirkasta vettä; pojat tekivät itsellensä pienet lipit
suurista tammen- ja pähkinä-puun lehdistä ja havaitsivat, että vesi,
joka oli sekoitettu aarniometsän-hempeydellä, voi kyllin palkita
aamu-kahvin. Kun Joe leikkeli läskiä aamiaiseksi, käskivät Tom ja Huck
hänen jatkaa työtänsä vielä hetkisen; itse menivät he erään hyvin
lupaavan metsä-tylvänteen taakse, joka oli likellä joessa olevaa
luotoa, heittivät ulos onkensa, ja saivatkin melkein paikalla vetää
ylös palkinnon vaivoistansa.
Joe'lla ei ollut aikaa pitkästyä odotukseen, kun he jo tulivat
takaisin, ja toivat mukanansa yhden pulskan lahnan, joitakuita ahvenia
ja yhden pienen kattikalan -- ruokaa kyllin kyllä kokonaiselle
perheelle. He paistoivat kalat sian-rasvassa ja kummastuivat; sillä ei
kuunaan ennen ollut mikään kala maistanut heistä niin hyvälle. He eivät
tienneet sitä, että kuta pikemmin järvi kalan, pyydettyä saapi tulelle,
sitä paremmalta se maistaa; ja sitä he tuskin ajattelivat, minkä
vaikutuksen senlainen kastike, jonka uni ja ruumiin-liike raittiissa
ilmassa, uiminen ja kova nälkä, teki.
Aamiaisen jälkeen venyivät he siimeksessä, niin kauan kuin Huck poltti
piipullisen tupakkia, sitten läksivät he keksintö-retkille metsiin. He
kulkivat iloisesti edelleen, murtojen ja pensaikkoen läpi, juhlallisten
metsä-ruhtinasten välitse, jotka seisoivat kuninkaallisessa
juhlapuvussansa ympäröitynä aina latvasta maahan saakka riippuvilla
viinaköynnöksillä. Vähän väliin tulivat he ihanoille ja viehättäville
nurmikoille, jotka olivat koristetut kaiken karvaisilla tuoksuvilla
kukkaisilla.
He löysivät aina uusia ihailtavia esineitä, vaan eivät mitään, joka
olisi kummastuttanut heitä. Saaren he havaitsivat olevan noin kolmen
peninkulman pituisen ja neljänneksen leveisen, ja että kapea, tuskin
kahden sadan kyynärän leveinen salmi, eroitti sen likimmäisestä
rannasta. He uivat melkein joka tunti, joten päivä kului niin, että
ilta-rupeama oli jo melkein puolessa kun tulivat tuli-sijoillensa.
He olivat nyt kovin nälkäiset kalastamaan, vaan söivät mahdottomasti
kylmää sian-lihaa, ja heittäysivät sitten siimekseen puhelemaan. Vaan
puhe alkoi vähitellen vaipua, ja loppui viimein kokonaan. Hiljaisuus,
juhlallisuus, joka vallitsi metsissä, ja yksinäisyyden tunne alkoi
näyttää vaikutustansa poikain mielialassa. He vaipuivat ajatuksiin.
Jonkunlainen epävakainen halu valloitti heidät. Vähitellen sai se
sekavan muodonkin -- se oli alkava koti-ikävä. Itse Finn, Puna-Käsi,
uneksi portti käytävistänsä ja tyhjistä viinitynnyreistänsä. Vaan ei
kukaan ollut heistä kyllin urhea sanomaan ajatustansa.
Jonkun aikaa olivat pojat kuulleet omituisen äänen ulohtaalta, samoin
kuin ihminen usein kuulee esim. kellon nakutuksen, ilman että hän sitä
kumminkaan oikeastaan huomaa. Vaan nyt kuului tämä omituinen ääni
selvemmin ja ikään kuin pakoitti huomion puoleensa. Pojat hyppäsivät
ylös, katsoivat toisiinsa ja seisottuivat kuuntelemaan. Pitkällinen
hiljaisuus seurasi, syvä ja häiritsemätöin; sitten kuului jymäjävä
jysäys ulohtaalta.
"Mikä se on", sanoi Joe, pidättäen henkeä.
"Sitäpä tässä kummastelen", sanoi Tom.
"Ei se ole ukkoinen", sanoi Huckleberry, hätäytyneellä äänellä, "sillä
ukkoinen --"
"Hiljaa!" sanoi Tom; "kuuntele -- äläkä puhu."
He odottivat hetkisen, joka tuntui heistä pitkältä kuin nälkä vuosi,
ja taas kuulivat he saman jymäyksen häiritsevän tuota juhlallista
hiljaisuutta.
"Käykäämme katsomaan."
He juoksivat kauppalan puoleiselle rannalle. He painoivat pois
tieltänsä pensaat ja katsoivat yli veden pinnan. Tuo pieni höyry-lossi
nähtiin kulkevan keskellä jokea noin peninkulman kauppalan alapuolella.
Koko sen leveä kansi näytti olevan täytetty ihmisillä. Joukko veneitä
seurasi sitä, tai soutelivat pitkin jokea sen lähisyydessä, vaan pojat
eivät voineet eroittaa sitä mitä ihmiset tekivät. Nyt tunkeusi lossin
kupeesta pitkä valkea savu-juova, ja kun se levisi ja kohosi pilvenä
ilmaan, niin kuului taas samallainen jyräys kuin se, jonka he jo ennen
olivat kuulleet.
"Nyt minä tiedän!" huudahti Joe; "joku on hukkunut!"
"Niin se on!" sanoi Tom; "samoin tekivät he tässä suvella, kun Bill
Turner hukkui; he ampuivat silloinkin joella, joka kuuluu vaikuttavan
sen, että ruumis nousee veden pinnalle. Niin, ja he ottavat myöskin
suuria leipiä, panevat niihin elo-hopeata, heittävät ne sitten veden
päälle, ja jos vaan järvessä lienee hukkuneita niin leipä vetää ne
luoksensa."
"Olen minäkin kuullut puhuttavan siitä", sanoi Joe. "Sitä vaan
kummastelen, mikä siinä on leivässä, joka niin vaikuttaa."
"Oh, ei se ole oikeastansa leipä", sanoi Tom, "suurimman vaikutuksen
tekevät ne loihtusanat, jotka luetaan juuri sitä viskatessa."
"Vaan ei ne lue mitään loihtu-sanoja sitä viskatessa", sanoi Huck.
"Minä olen nähnyt sen, ett'eivät lue mitään."
"Sepä oli kummallista", sanoi Tom. "Vaan luultavasti lukevat he ne
hiljaa. Niin; _luonnollisesti_ tekevät he sen. Sen nyt ymmärtää kuka
hyvänsä."
Toiset pojat myönsivät, että Tomin puheessa oli järkeä, sillä sitä
ei voinut odottaa, että järjetön leipä, lähetettynä näin tärkeälle
asialle olisi voinut käyttäytyä näin järjekkäästi, jos ei siinä velhous
vaikuttanut.
"Hiisi vieköön, niin toivoisimpa nyt olevani tuolla", sanoi Joe.
"Niinpä minäkin", sanoi Huck. "Maksaisimpa mitä hyvänsä, kun saisin
tietää, kuka se on."
Pojat kuuntelivat ja pitivät joella liikkujia aina edelleen silmällä.
Yhtäkkiä lensi Tom'in aivujen läpi asian selvittävä ajutus ja hän
huudahti:
"Pojat, nyt tiedän kuka on hukkunut; me sitä ollaan!"
Nyt he tunsivat itsensä kokomiehiksi. Tämä oli loistava voitto; heitä
kaivattiin, heitä surettiin. Sydämet musertuivat heidän tähtensä,
kyyneleitä vuodatettiin; soimaavia muistoja tylyydestä näitä nyt
kadonneita poikaparkoja vastaan syntyi itsekussakin, vaan katumus ja
omantunnon vaivat olivat nyt turhat. Paras kaikista oli kumminkin se,
että koko kauppala puhui heistä, jota loistavaa kuuluisuutta kaikki
muut pojat kadehtivat. Tämä oli erinomaista. Kuinka kaikki kävikin,
niin oli merirosvona olemisesta kumminkin etua.
Illan tullen palasi lossi tavallisille töillensä, ja venheet hävisivät.
Merirosvot palasivat tulisijoillensa. He ylpeilivät uuden suuruutensa
yli ja siitä ihanasta rauhattomuudesta, jonka he olivat saaneet
matkaan. He onkivat kaloja, keittivät illallisen, söivät ja alkoivat
sitten miettiä mitä kauppalassa ajateltiin ja puhuttiin heistä; ja
ne kuvat, jotka heidän mielikuvituksensa kuvaili siitä yleisestä
surusta joka kauppalassa vallitsi heidän tähtensä, olivat, heidän
kannaltansa katsoen, aivan hauskat katsella. Vaan kuin yön varjot
alkoivat jylhistyä heidän ympärillänsä, taukosi heidän puheensakin
vähitellen, ja he istuivat nyt ääneti katsoa tuiottaen tuleen, vaan
ajatukset olivat nähtävästi muualla. Ilo oli nyt kadonnut, ja Tom ja
Joe eivät voineet poistaa ajatuksiansa joistakuista kotona olijoista,
jotka luultavasti eivät nauttineet yhtä paljon tästä hankkeesta kuin
he. Epäilys alkoi valloittaa heitä. He tulivat alakuloisiksi ja
rauhattomiksi; yksi tai parikin syvää huokausta kohosi tietämättänsä
heidän rinnastansa. Viimein alkoi Joe varovasti tunnustella, mitä muut
pitäsivät palajamisesta sivistyksen helmoihin -- ei juuri nyt vaan. --
Tom kukisti hänet ivallaan! Huck, jota ei ikävä ollut vielä
valloittanut, kävi Tom'in liittolaiseksi, ja kahdella-päällä oleva
"selittäysiin" paikalla, ja oli iloinen kuin pääsi pintehestä niin
vähällä häväistyksellä. Kapina oli hetkeksi voimakkaasti kukistettu.
Kun yö tuli pimeämmäksi, alkoi Huck "onkia kiiskiä" ja viimein
korsnata; kohta seurasi Joe'kin hänen esimerkkiänsä. Tom pötkötti
vähän aikaa liikkumatoinna, nojautuen kyynäsvarsiansa vasten,
pitäen tarkasti silmällä kumppaniansa. Viimein nousi hän varovasti
polvillensa ja alkoi etsiä jotakin heinikosta leimuavan tulen
valossa. Hän poimi ja tarkasteli joitakuita suuria, ja valkoisia
puoleksi käyristyneitä sykomorin-tuohen kappaleita, ja valitsi niistä
viimein kaksi, jotka näyttivät tyydyttävän häntä. Sitten ryömi hän
likemmä tulta ja kirjoittaa töherti vaivaloisesti jotakin niille
punaliitu-kappaleellaan; kääri toisen niistä kokoon ja pisti sen
nuttunsa lakkariin, toisen pani hän Joen hattuun, jonka hän muutti
vähän matkan päähän omistajasta. Hattuun pani hän sitten eräitä koulu
poika-rikkauksia verrattoman arvoisia, joiden joukossa oli muun muassa
liitupalainen, kimmo-pihka palli, kolme onkea ja muuan pallo, joka oli
"miltei oikeata kristallia." Sitten hiipi hän varovasti varpaillaan
metsään, ja kun luuli olevansa kuuluvista, alkoi ravakasti jousta sille
kolkalle, jossa hiekka luoto oli.