Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon
alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan
pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat
pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä
oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu
tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon
niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista -- miks'eivät tekisi sitä?
Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein
pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei
enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon
viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän
alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan,
saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä -- se oli kovaa, vaan
se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi
hänen kärsiä -- vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja
kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa,
Joe Harper -- synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita
ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli
yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi
jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan
ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa
myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein
sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.
Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli
aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut
etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen
olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä
edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että
äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos
asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta
kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan
tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen
maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.
Kun he nyt suruissaan vaelsivat edelleen, vannoivat he uudelleen
valat vahvat aina olla toisilleen avulliset niinkuin veljekset, eikä
erota toisistansa ennenkuin kuolema eroittaisi heidät ja tekisi lopun
heidän surullisesta elämästänsä. Sitten alkoivat he miettiä mitä oli
tekeminen. Joe puolestaan esitteli erakko-elämää, johon hän ensin oli
hyvin mielistynyt, syystä, että pitäisi elää jossakin yksinäisessä
luolassa ja syödä kuivettuneita leivän-kannikoita, ja kuolla joskus
tulevaisuudessa vilusta, nälästä tai surusta; vaan kun sai kuulla
Tom'in esityksen, myönsi hän, että rikoksilla täytetty elämä oli
kumminkin edukkaampi, ja suostui rupeamaan merirosvoksi.
Kolme englandin peninkulmaa Pietarin alapuolella eräällä paikalla,
josta Mississippijoki oli enemmän kuin peninkulman levyinen, oli eräs
pitkä, kaitainen metsäkäs saari, jonka edustalla oli leveä sala-luoto,
joka soveltui hyvin yhtymyspaikaksi. Tällä ei ollut asukkaita, ja
oli aivan lähellä toista rantaa, vastapäätä tiheätä metsää, joka ei
myöskään ollut kovin asuttu. Siis valittiin Jacksonin saari. Ketä
he aikoivat rosvota, oli kysymys, jota eivät tulleet ajatelleeksi.
Nyt etsivät he Huckleberry Finn'in käsiinsä, ja hän yhtyi heihin
heti, sillä hänestä oli kaikki työ yhtä; hän oli väliäpitämätön. He
erosivat nyt, ja päättivät yhtyä eräällä yksinäisellä paikalla joen
rannalla, kaksi peninkulmaa kauppalasta jokea ylös, kello kahdentoista
aikana yöllä. Siinä oli eräs hirsi lautta jonka he aikoivat ryöstää.
Jokaisella piti olla onget ja siimat mukanansa, ja semmoisia tavaroita,
joita he taisivat varastaa kummallisimmalla ja salaisimmalla tavalla
-- joka soveltui lainrikkojille; ja ennenkuin iltapäivä oli kulunut,
taisivat he kaikki nauttia sitä kunniata että he olivat saaneet
"uutisen kauppalaan." Kaikkia, jotka saivat epä-vakaisen viittauksen
tästä, varoitettiin olemaan "ääneti ja odottamaan."
"Noin puolen yön aikana tuli Tom kantaen keitettyä sian kinkkua
ja eräitä muita pieniä kapineita, ja seisottui pieneen metsikköön
vähäiselle kalliolle, josta näki yhtymys paikalle. Taivas oli tähdessä
ja ilma aivan tyyni. Tuo mahtava virta oli tuossa kuin lepäävä
valtameri. Tom kuunteli hetkisen, vaan ei niin risausta kuulunut. Hän
vihelsi pitkään. Kallion alapuolelta vastattiin. Tom vihelsi vielä
kaksi kertaa; näille merkeille vastattiin samalla tavalla. Sitten kysyi
eräs varova ääni:
"Kuka siellä?"
"Tom Sawyer, Musta-Kostaja Espanian mereltä. Sanokaa nimenne."
"Huck Finn, Puna-Käsi, ja Joe Harper, Merien-kauhu." Tom oli lainannut
nämä nimitykset halu-kirjastaan.
"Hyvä, sanokaat tunnussana."
Kaksi kähisevää ääntä vastasi yön pimeydessä tuolla kauhealla sanalla:
_Vertä._
Nyt laski Tom alas kinkkunsa kalliolta, meni itse perästä, repien
kivutessaan sekä osan vaatteitansa että nahan käsistänsä. Kallion
alapuolella kulki mukava, hauska tie pitkin rantaa, vaan siltä puuttui,
nuo merirosvoilta niin ihaillut edut, nimittäin vaikeukset ja vaarat
sitä kulkiessa.
Merien-kauhu oli tuonut muassansa sian-lavan ja oli aivan
nääntymäisillään sen alle. Finn, Puna-Käsi oli varastanut pienen
paistinpannun ja joukon puoleksi valmistettuja tupakin lehtiä, ja
paitsi sitä joitakuita maissin-putkia, joista piti valmistettaman
piippuja. Vaan merirosvoista ei polttanut eikä "purrut" muut kuin Finn
itse. Musta-Kostaja Espanian mereltä sanoi, ett'ei kuunaan voitu tulla
toimeen tuletta. Tämä oli viisas ajatus; tulitikkuja tuskin tunnettiin
tällä ajalla. He näkivät tulta tuikkavan eräällä suurella lautalla
noin sata kyynärää heistä, hiipivät salaa sinne ja ottivat kekäleen.
Tästä tekivät he suuren asian, sanoen vähä väliin "ssi;" seisottuivat
yht'äkkiä sormi huulilla, tavoitellen toisella kädellään olematonta
tikarin päätä, jakelivat käskyjänsä, uhkaavilla kuiskutuksilla,
"työntää tikari päätä myöten viholliseen" jos se liikahti, "sillä
kuollut ei ilmaise mitään." He tiesivät hyvin kyllä että kaikki
lauttamiehet olivat kauppalassa joko huvittelemassaan tai muona varain
ostossa, joka ei kumminkaan ollut kyllin tehokas syy estämään heitä
käyttäymästä merirosvojen tavalla.
Kohta tämän jälkeen työnsivät he lautan vesille: Tom oli päälikkö, Huck
hoiti perä- Joe keula-puolta. Tom seisoi keskellä laivaa, katsellen
altakulmin ja kädet ristissä ryntäillä, ja jakeli siitä käskyjänsä
matalalla ja totisella äänellä.
"Kääntäkäät laiva tuuleen!"
"Tehty, katteini!"
"Suoraan ulos, suoraan u-u-u-los!"
"Suoraan ulos se oli, katteini!"
"Laske laiva aste myötätuuleen!"
"Aste myötätuuleen se oli!"
Koska pojat hiljalleen työntelivät lauttaa keskelle jokea, niin olivat
nämä käskyt ainoastaan näön vuoksi, joilla ei siis ollut minkäänlaista
merkitystä.
"Kuinka paljon on meillä purjeita ylhäällä?"
"Iso-purje, huippu-purje ja tuulen-halkaisia, herra katteini!"
"Prammi-purje ylös! Mastoihin puoli-tusinaa teistä; levittäkää alin
raakapurje etumastossa! Sukkelat liikkeet!"
"Kaikki tehty, katteini!"
"Märsy ylös! Kiinittäkäät ja kääntäkäät purjeet! Noin poikaseni!"
"Kaikki tehty katteini!"
"Peräsin tuulen alle -- purjeet pingalleen vasemmalla puolen! Valmiit
kääntämään! Vasemmalle, vasemmalle! _Nyt_ poikaseni! Ja valmiit olimme!
Suoraan eteenpäin!"
Lautta kulki hiljalleen keskelle virtaa: pojat käänsivät nokan matkan
mukaan ja alkoivat soutaa. Vesi joessa oli jokseenkin alhaalla,
jonkatähden se ei juossutkaan kiivaammin kuin pari penninkulmaa
tunnissa. He puhuivat tuskin sanaakan seuraavan neljännes tunnin
ajalla. Nyt kulki lautta ulohtaalla olevan kauppalan sivuitse. Pari
tai kolme tuikkavaa kynttilää näyttivät missä se oli -- toisella
puolen tuon epä-määräisen, avaran tähdillä valaistun vedenpinnan --
rauhallisesti lepäävänä ja tietämötöinnä tuosta suuresta tapauksesta,
joka nyt tapahtui. Musta-Kostaja seisoi edelleen liikkumatoinna,
kädet ristissä ryntäillä, heittäen "viimeisen silmäyksen" niille
paikoille, joilla hän oli nauttinut ennen paljon iloa, vaan viimeisinä
aikoina paljon suruakin ja toivoi että tyttö nyt näkisi hänet tuolla
myrskyisellä merellä käyvän pelkäämättä, hymyhuulin, vaaroja,
kuolemaa ja kovaa kohtaloansa kohden. Se ei kovin vaivannut hänen
mielikuvitustansa, muuttaa Jackson'in saari kauppalan näkyvistä, ja
niin katsoi hän vielä kauppalaan viimeisen kerran muserretulla vaan
kumminkin tyytyväisellä sydämellä. Toisetkin merirosvot heittivät
sille viimeisen silmäyksen; ja katselivat sitä niin kauan, että olivat
mennä sivu saaren. Vaan he keksivät vaaran ajoissa, ja jouduttautuivat
välttämään sitä. Noin kello kahden aikana aamuisella tarttui lautta
luodolle, parisataa syltä saaren yläpuolella, josta he polkkasin
kantoivat tavaransa maalle. Lautalla oli vanha purje riekale, tämän
ottivat he, ja laativat siitä jonkinlaisen teltan, kalujen suojaksi;
itse tahtoivat he maata paljaan taivaan alla hyvällä säällä, niinkuin
ainakin lainrikkojat.
He tekivät tulen metsään suuren hirren viereen, noin kaksi tahi
kolmekymmentä askelta rannalta, keittivät sitten paistinpannussansa
vähän sianlihaa illalliseksi, ja käyttivät samalla puolet
maissi-jauhovarastostansa. Tällainen vapaa kestitsiminen,
tutkimattoman ja asumattoman saaren immellisissä metsissä tuntui
heistä hyvin hauskalta, ja he päättivät, ett'eivät enää kuunaan
palajaisi sivistyksen seutuville. Tuo leimuava tuli valaisi heidän
muotonsa, ja heitti punertavan valonsa noille patsaan muotoisille
puunrungoille heidän metsä-tempelissänsä, ja tuolle välkkyvälle
vihannuudelle ja metsissä kasvaville viinaköynnöksille. Kun viimeinen
kimpale murakkaa läskiä oli syöty, ja maissi-puuro kaikki sisään
ahdettu, vetäytyivät pojat nurmikolle tyytyväisinä. He olisivat kyllä
löytäneet viileämmänkin paikan, vaan he eivät tahtoneet menettää niin
romantillista nautintoa, kun paistauminen tulen ääressä oli.
"Eikös tämä ole pulskaa?" sanoi Joe.
"Tämä nyt on _jotakin_," sanoi Tom.
"Mitähän muut pojat sanoisivat, jos näkisivät meidät?"
"Sanoisivat? Oh he antaisivat vaikka päänsä, kun vaan saisivat olla
mukana -- eikö niin Hucky?"
"Niinpä luulen," sanoi Huckleberry; "_minä_ puolestani olen
tyytyväinen. Minä en halua parempaa kuin tämä. Tavallisesti en saa
milloinkaan kyllältä ruokaa -- ja täällä ei voi kukaan tulla potkimaan
ja haukkumaan onnetointa."
"Tämä on juuri minun elämääni tämä," sanoi Tom. "Täällä ei tarvitse
nousta varhain aamuisilla ylös, ei mennä kouluun, ei peseytyä, eikä
muuta semmoista jonkin joutavaa. Merirosvolla, näet sä Joe, ei ole
_niin mitään_ tekemistä, kun hän on maalla, vaan erakon, hänen _täytyy_
rukoilla koko joukko rukouksia, ja toisekseen mitä iloa hänellä on, kun
hän on noin yksinään."
"Niin, niin se on," sanoi Joe, "vaan tuota en tullut tarkemmin
ajatelleeksi. Nyt, kun olen kokenut, tahdon paljoa ennemmin olla
meri-rosvona."
"Nykyaikana, ymmärrätkös," sanoi Tom, "ei kansa juuri enää pidä
erakoista, niinkuin ennen, vaan merirosvo on aina kunnioitettava.
Erakon täytyy aina maata kovimmalla paikalla kuin löytää, ja käydä
puettuna säkissä ja tuhassa, ja seista sateessa, ja -- --"
"Minkätähden hänen täytyy käydä puettuna säkissä ja tuhassa?" kysyi
Huck.
"_Minä_ en tiedä. Vaan niin _täytyy_ heidän tehdä. Erakkojen aina niin.
Sinäkin saisit tehdä samoin, jos olisit erakko."
"Lempo vieköön, vaan sitä en tekisi," sanoi Huck.
"Vai niin, mitäs tekisit?"
"Enpä tiedä. Vaan niin en tekisi."
"Vaan Huck, sinun _täytyisi_. Mitenkäpä siitä pääsisit?"
"Oh, minä en sietäisi sitä. Minä juoksisin tieheni."
"Juoksisit tiehesi! Sinustapa juuri tulisi siro, vanha erakko-retkale.
Sinusta tulisi koko erakkosuvun häväistys."
Puna-Käsi ei vastannut tähän mitään, ikäänkuin hänellä olisi ollut
tärkeämpiä toimia. Hän herkesi juuri kovertamasta erästä maissi-putkea,
johon hän nyt pisti oljen varreksi, täytti sen tupakilla, pisti hiilen
sen nenään ja alkoi puhallella hajahtavia haikuja; hän oli runsaan
tyytyväisyyden täydellä kukalla. Toiset merirosvot kadehtivat hänen
vaikutuksen tekevää pahettansa ja päättivät hiljaisuudessa niin pian
kuin mahdollista saavuttaa sen. Huck sanoi nyt:
"Mitä on merirosvoilla tekemistä?"
"Oh, heillä on hupainen pitkin matkaa -- ryöstävät ja polttavat
laivoja, ottavat rahat ja kaivavat ne semmoisille kamaloille paikoille
saarellansa, joissa metsä-peikot ja muut kummitukset varjelevat niitä,
ja tappavat kaikki laivoilla -- antavat heidän juosta yli lankun."
"Ja naiset kulettavat he saarelle", sanoi Joe; "naisia he eivät tapa."
"Niin", myönsi Tom, "naisia he eivät tapa -- siihen ovat he kovin
jalomielisiä. Ja naiset ovat myös aina kauniita."
"Ja niin pulskat vaatteet kun niillä sitten on! Ajatteles! Paljasta
kultaa, hopeaa ja timantia", sanoi Joe innoissaan.
"Kellä?" kysyi Huck.
"Merirosvoilla."
Huck heitti surullisen silmäyksen vaatteillensa.
"Minä pelkään, ett'en ole oikein sopivasti puettu merirosvoksi", sanoi
hän, surullisesti juhlallisella äänellä; "vaan minulla ei ole muita
vaatteita kuin nämä."
Vaan toiset pojat kertoivat hänelle, että nuo hienot vaatteet
saataisiin kyllä pian, kunhan vaan kerran pääsisivät alkuun. He
selittivät myöskin hänelle, että hänen riekaleensa kyllä kelpasivat
aluksi, vaikka se oli tavallista, että rikkaat merirosvot jo alusta
pitäin olivat varustetut sopivilla vaatteilla.
Vähitellen alkoi heidän puheensa vaieta, ja uni salaisesti painaa
noiden pienten löysäläisten silmäluomia. Piippu putosi Puna-Käden
kädestä, ja hän nukkui uupuneen ja hurskaan unta. Merien-kauhulla ja
Mustalla-Kostajalla Espanian mereltä oli vaikeampikin päästä uneen. He
lukivat pitkällään ehtoorukouksen sydämessään, kosk'ei siellä ollut
ketään, joka olisi voinut heidät pakoittaa lukemaan sitä kovasti
ja polvillaan: mielellään olisivat he jättäneet koko rukoilemisen
sillensä, vaan he pelkäsivät menevänsä kovin pitkälle ja saattavansa
päällensä äkillisen, juuri heitä varten lähetetyn, ukon-nuolen
taivaasta. Samalla tulivatkin he unien laitumille, ja liitelivät
niiden yli -- vaan nyt tuli kutsumaton vieras, joka ei tahtonut
rauhottua. Se oli omatunto. He alkoivat vähin pelätä, että olivat
tehneet väärin siinä, kun karkasivat kotoansa; sitten juohtui tuo
varastettu liha mieleen, ja nyt ne vasta alkoivat oikeat tunnonvaivat.
He koettivat poistaa niitä sillä, että muistuttivat omaatuntoansa
siitä, että he monta monituista kertaa olivat näpistelleet leivoksia
ja omenoita; vaan omatunto ei tullut tyydytetyksi näin vähäpätöisistä
vastaväitteistä. Viimein havaitsivat he sen aivan mahdottomaksi kiertää
tätä jäykkää teko-asiaa, nimittäin että leivosten ottaminen oli
ainoastaan "kaappaamista", kun taas läskin ja muun kalliimman tavaran
anastaminen oli selvää varkautta -- joka muutamassa Raamatun käskyssä
oli kielletty. Niin päättivät he nyt sydämessään, että niin kauan kuin
he pysyivät tässä virassa, he eivät toista kertaa halventaisi sitä
varkaudella. Omatunto myönsi nyt välirauhan, ja nämä erin-omaisen
johdon-vastaiset merirosvot vaipuivat rauhalliseen uneen.