Muuan niistä syistä, jonka tähden Tom unhotti salaiset murheensa,
oli, että hän oli saanut uuden ja tärkeän seikan ajatellaksensa.
Becky Thatcher oli lopettanut koulun käymisen. Tom oli pari päivää
kamppaillut ylpeytensä kanssa ja koettanut saada häntä pois
mielestänsä, vaan hän ei onnistunut siinä. Hän löysi useinkin itsensä
iltaisilla kuleskelemassa tytön isän kartanon ympäristöllä, ja tunsi
itsensä hyvin onnettomaksi. Tyttö oli sairasna. Entä jos hän kuolisi!
Tuo ajatus taisi tehdä hänet hulluksi. Hän ei enää pitänyt väliä
leikki-sodista, eikä edes merirosvoamisesta. Elämän lumousvoima
oli kokonaan lakannut, ja epäilys oli ainoastaan jälellä. Vanne ja
koppikeppi jäivät unohduksiin, sillä näistä ei ollut enää hauskutusta.
Tätiä alkoi huolettaa; hän alkoi tukkia Tom'ille kaikenlaisia
lääkkeitä. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka tahtovat koettaa kaikkia
uusia patenteerattuja lääkkeitä, jotka olivat keksityt joko terveyden
ylläpitämiseksi tai menetetyn takaisinsaamiseksi, ja hän oli aina hyvin
harras näissä koetuksissaan. Kun jotakin uutta tuli näkyviin, kulki hän
ikäänkuin kuumeessa kunnes sai koettaa sitä; ei itsessään, sillä hän ei
ollut kuunaan kipeänä, vaan kenessä muussa hyvänsä, joka sattui hänen
käsiinsä. Hän tilasi kaikki "Terveyttä" koskevat kuukauslehdet ja muita
frenologillisia hullutuksia; ja tuo korkealle karkaava tuhmuus, jolla
ne olivat täytetyt, oli kuin balsamia hänen sydämellensä. Kaikki lorut,
jotka nämä sisältivät ilmanpuhdistuksesta huoneissa, miten ja milloin
piti ruveta maata ja nousta ylös, mitä piti syödä ja juoda, miten
paljon itsekunkin piti olla liikkeellä, minkälaisella tuulella ihmisen
piti pysytellä, ja miten pukeutua, kaikki tämä oli kuin evankeliumia
hänelle, eikä hän havainnut milloinkaan, että hänen terveyslehtensä
seuraavana kuukautena puhuivat aivan päinvastoin, mitä olivat puhuneet
edellisenä. Hänen sydämensä oli yhtä yksinkertainen ja rehellinen
kuin päivän valo, ja senpätähden olikin se niin helposti petetty. Hän
pani kokoon puoskarointi-kirjansa ja lääkkeensä, ja näin varustettuna
kuolemaa vastaan, ratsasti hän, niin sanoaksemme, ympäriinsä "kalpealla
hevoisellansa helvetti jälessänsä". Vaan hän ei aavistanut kuunaan
sitä, että hän ei ollut terveyden enkeli, ja kituville naapurillensa
Gileadin balsami valhepuvussa.
Parantaminen kylmällä vedellä oli uusi tänä aikana, ja Tom'in
alakuloisuus tuli siis kuin pilvistä parannettavaksi tällä uudella
keinolla. Hän ajoi Tom'in joka aamu päivän valetessa sängystä, vei
hänet halko-liiteriin ja holvasi kylmää vettä hänen päällensä niin,
ett'ei loppua tahtonut tullakaan; raastoi ja repi sitten kuivalla
pyhinliinalla aivan kuin viilalla, kääri sitten kosteaan lakanaan,
ja pisti peittoin alle, kunnes hän hikoili sielunsa puhtaaksi, ja,
niinkuin Tom sanoi: "sen keltaiset pilkut tuli ulos hikireijistä."
Kumminkin, tästä huolimatta, kävi poika yhä alakuloisemmaksi ja
kalpeammaksi. Nyt koeteltiin lämpimiä kylpyjä, hauteita, suihkutusta
ja valelemisia. Poika jäi kumminkin synkäksi kuin ruumisvaunut.
Veden vaikutusta koeteltiin nyt auttaa voimattomalla kaurapuurolla
ja kiine-laasterilla. Hän laski pojan sisus-avaruuden aivan kuin
vesi-sankon avaruuden, ja koitti täyttää sitä jokapäivä kaikkinaisilla
kaikkiparantavilla puoskaroimis-aineilla.
Tom ei enää pitänyt mitään väliä koko rääkkäyksestä. Tämä käännös
asiassa täytti vanhan rouvan sydämen ihmeellä. Tämä välinpitämättömyys
oli poistettava millä keinoin hyvänsä. Nyt kuuli hän ensikerran
puhuttavan lääkeaineesta nimeltä "Kivun-kuolettaja." Hän tilasi
heti jonkinmoisen määrän sitä. Hän maistoi sitä ja hänen sydämensä
täyttyi kiitollisuuden tunteilla. Se ei ollut muuta kuin tulta
veden muotoisena. Hän heitti veden ja muut sillensä ja pani kaiken
luottamuksensa "Kivun-kuolettajaan." Hän antoi Tom'ille teelusikallisen
tätä ja odotti sen vaikutusta suurimmalla huolella. Huolensa hävisikin
silmänräpäyksessä, sielunsa sai rauhan; sillä "välinpitämättömyys"
oli poistettu. Poika ei olisi voinut tulla raivokkaammaksi, ja
vilppaammaksi, jos tulenkin olisi pistänyt hänen allensa.
Tom tunsi, että aika oli jo heretä; tällainen elämä oli romantillista
kyllä hänen onnettomassa tilassansa, vaan siinä alkoi olla liian
vähän sisältöä ja kovin paljon järjettömiä poikkeuksia. Niin alkoi
hän miettiä kaikenlaisia pelastuskeinoja, ja päätti tästä lähin olla
olevinansa hyvin rakastunut "Kivun-kuolettajaan." Hän pyysi sitä niin
usein, että kävi harmilliseksi, ja tätinsä viimein käski hänen ottaa
sitä itse, eikä joka kerralla vaivata häntä. Jos se olisi ollut Sid,
niin ei mikään olisi voinut häiritä hänen iloansa; vaan kun se oli
Tom, niin päätti hän salaisesti pitää silmällä pullon sisällystä.
Hän havaitsi, että pullon sisältö todellakin väheni, vaan se ei
pistänyt hänen päähänsä, että poika sillä puoskaroi erästä rakoa salin
permannossa.
Eräänä päivänä oli Tom taaskin kaatamaisillaan rakoon, kun tätin ruskea
kissa tuli hyristen hänen luoksensa, katsellen halukkaasti teelusikkaa,
ja kerjäten suullista siitä. Tom sanoi:
"Älä pyydä Pekka kulta tätä, jollet vaan liene sen puutteessa."
Vaan Pekka antoi merkin siitä, että hän tarvitsi sitä.
"Ajattele perään, jos varmaan tarvitset."
Pekka oli varma tarpeestansa.
"No, koska sinä nyt olet pyytänyt tätä, niin minä annan sinulle, sillä
minä en ole kuunaan kitsas, vaan jos tulet havaitsemaan sen, ett'et
pidäkään tästä, niin sinun on ainoastaan itseäsi kiittäminen siitä."
Pekka suostui tähän, siis avasi Tom suun, ja kaasi hänen kurkkuunsa
lusikallisen Kivun-kuolettajaa. Pekka hyppäsi useampia kyynäröitä
ilmaan, parkasi sitten hyvin pahasti ja alkoi kiitää ympäri huonetta
yli huonekalujen, kaatoi kukka-astiat ja matkaansaattoi yleistä
häviötä. Sitten nousi hän kahdelle jalalle ja alkoi, pää niskoilla ja
huutaen ilosta tanssia kuin hullu. Nyt alkoi hän taas kiitää pitkin
seinämiä, hävittäen kaikki tiellänsä. Täti Polly tuli juuri parhaiksi
näkemään hänen viimeisiä kuperkeikkojansa, ja kuulemaan hänen viimeistä
ilo-huutoansa, ja kuinka hän sitten viskausi avonaisesta ikkunasta ulos
vieden viimeiset kukka-astiat mennessänsä. Vanha rouva seisoi aivan
liikkumattomana hämmästyksestä, tuiottaen silmälasiensa yli; Tom makasi
lattialla nauruun pakahtumaisillaan.
"Tom, mikä Herran nimessä kissalle on tullut?"
"En _minä_ tiedä", läähätti poika.
"No, enpä kuunaan ole kummenpaa nähnyt. Mikä pani hänet noin
menettelemään?"
"Sitä en tiedä todellakaan, täti Polly; kissat käyttäytyvät aina noin,
kun ne ovat lystissään."
"Vai niin, sinä tiedät sen?"
Äänessä oli jotakin, joka teki Tomin rauhattomaksi.
"Niin, täti. Se on, minä luulen, että he tekevät noin."
"Sinä _luulet?_"
"Niin luulen, täti."
Vanha rouva kuukistui alas; Tom silmäili häntä tarkasti, enenevällä
rauhattomuudella. Liian myöhään arvasi hän hänen tarkoituksensa. Kaikki
ilmaisevan lusikan-ponsi näkyi sänky-peitteen alta. Täti Polly veti sen
esiin ja näytti sitä. Tom tuli hämilleen ja alkoi katsoa permantoon.
Täti Polly nosti häntä tavallisesta rivasta -- korvasta -- ja napsautti
hyväsesti kalloon sormistimellansa.
"Sanos, nallikka, miksi menettelit noin eläinparan kanssa?"
"Minä tein sen sääliväisyydestä sitä kohtaan -- kun sillä ei ole tätiä."
"Kun sillä ei ole tätiä! -- pöllö. Mitä se tähän kuuluu?"
"Kyllä se kuuluu. Sillä jos sillä olisi täti, olisi hän itse polttanut
sen! Hän olisi polttanut sisälmykset hänestä, ilman että hänellä olisi
ollut enemmän sääliä sen kanssa kuin tavallisen ihmisen!"
Täti Polly tunsi äkisti omantunnon soimauksia. Tämä asetti asian uuteen
valoon, joka oli julmuus kissaa kohtaan, saattoi myöskin olla julmuus
poikasta kohtaan. Hän alkoi viehkeytyä; hän katui. Hänen silmänsä
kävivät vesikiehteisiksi, hän laski kätensä Tom'in pään päälle ja sanoi
lauhalla äänellä:
"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."
Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin
hänen silmistänsä.
"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa
tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole
koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa --"
"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä
lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."
Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä
viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt
kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi
olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille
muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin
pälyivät -- pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in
kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff
Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen
kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei
tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun
tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa,
kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita
näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän
meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin
tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä
hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle"
kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin
oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään
-- teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko
ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä.
Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut
sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen
läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli
suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen
kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen
heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n
nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin -- tyttö kääntyi nenä
pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät
sen sukkeluutena -- aina näyttäytyä."
Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja
kukistettuna.