Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä
kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin
olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli
näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani
heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan
rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan
heille siivet.
"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!"
kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."
Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat
koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat
aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta
portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan
varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä
hitaammin, ja Tom kuiskasi:
"Huckleberry, mitä sinä luulet tästä seikasta tulevan?"
"Jos tohtori Robinson kuolee, niin tulee luullakseni joku
hirtettäväksi."
"Luuletkos niin, todellakin?"
"Oh, minä tiedän sen, Tom."
Tom arveli hetkisen; sitten sanoi hän:
"Kukas tästä asiasta kertoo? Me?"
"Mitä sinä ajattelet? Otaksu nyt että jotakin tapahtuisi, jott'ei
Indiani-Joe'a hirtettäisi, niin löisi hän meidät kuoliaaksi yhdessä eli
toisessa tilaisuudessa; yhtä varmaan kun me olemme nyt tässä."
"Juuri samaa ajattelin minäkin tässä itsekseni"
"Jos joku kielii, niin tehköön Muff Potters'i sen, jos on niin tuhma.
Hän on tavallisesti kyllin humalassa siihen."
Tom ei virkkanut mitään -- hän ajatteli ajattelemistaan. Sitten
kuiskasi hän:
"Huck, Muff Potters ei tiedä sitä. Kuinka hän voisi kertoa siitä?"
"Mikä on syynä siihen, ett'ei hän sitä tiedä?"
"Se että hän oli juuri saanut iskun päähänsä, kuin Indiani-Joe teki
sen. Luuletko sinä että hän tiesi mitään?"
"Hitto vieköön, sinulla on oikein, Tom!"
"Ja kuulepas -- ehkä tämä isku oli hänelle kyllin kyllä!"
"Se ei ole luultava, Tom. Hänellä oli viinaa ruumiissa; sen minä näin,
ja siksi toiseksi hän ei ole milloinkaan ilman sitä. Hyvä, kun minun
isäni on humalassa, saat vaikka kirkon-tornilla kolkuttaa häntä päähän,
eikä se vaikuta mitään. Hän sanoo sen itse. Luonnollisesti on se siis
samoin Muff Potters'inkin kanssa. Vaan jos mies on aivan selvä, niin
uskon kyllä että semmoinen isku veisi häneltä hengen, ehkä; en tiedä."
Pitkän ajan ajateltuaan sanoi Tom:
"Hucky, oletko varma siitä ett'et puhu tästä kellenkään mitään?"
"Tom, meidän täytyy olla ääneti. Sen tiedät. Tuon kirotun Indianin
omaatuntoa ei suinkaan vaivaisi ollenkaan, jos hukuttaisi meidät kuin
parin kissoja, ell'ei hän tulisi hirtetyksi, kielittyämme. Kuules
nyt, Tom, vannokaamme toisillemme -- se pitää meidän tehdä -- vannoa,
ett'emme puhu tästä mitään."
"Siihen minä suostun, Huck. Se on paras keino. Ylös kädet ja vanno että
me --"
"Oh, ei se kelpaa tässä asiassa. Se on kyllä hyvä tavallisissa,
vähäpätöisissä asioissa -- varsinkin tyttörepakoihin kanssa, sillä he
pettävät kumminkin kaikissa tapauksissa, ja livertävät, jos tulevat
pihtiin -- vaan tärkeässä asiassa niinkuin tässä, pitäisi se olla
kirjallisesti, ja verellä."
Tomin koko olento myönsi tämän käsityksen asiasta. Tämä oli
syvä, jylhä ja hirvittävä; tunti, asian-haarat, ympäristö olivat
myötäsointuusuudessa tämän kanssa. Hän otti puhtaan laudan
kappaleen, jonka näki kuuvalossa, veti esiin taskustansa pienen
punaliitu-kappaleen, ja piirsi kuuvalossa vaivaloisesta seuraavat
rivit, painaen paksumpia riviä piirtäissänsä kielensä hampaitaan
vasten, hienompia piirtäessä veti hän sen taas takaisin:
_Huck Finn ja Tom Sawyer vannovat että he ovat ääneti asiasta ja
että he toivovat vaikka kuolevansa tielle jos puhuvat_
Huckleberry ihmetteli suuresti Tomin sukkelaa kirjoitustaitoa ja
hänen kaunista kieltään. Hän otti paikalla neulan nuttunsa kauluksen
käänteestä ja aikoi sillä tehdä naarmua nahkaansa, kun Tom sanoi:
"Älä! Älä tee sitä. Nuppineula on messinkiä. Siinä voipi olla
Espanian-viheriää."
"Mitä se on Espanian-viheriä?"
"Se on myrkkyä. Juuri sitä se on. Koetahan kerran syödä sitä, niin saat
nähdä."
Nyt otti Tom säikeen pään silmäneulastansa ja kumpikin poika raapi
sillä peukalonsa lihaisinta paikkaa, ja puristivat esiin pisaran vertä.
Vähitellen useampia kertoja puristettuansa, sai Tom nimensä
alkukirjaimet piirretyksi, käyttäen pännänä sakari-sormeansa. Sitten
neuvoi hän Huckleberry'n tekemään H ja F. ja valakirja oli nyt
valmis. Nyt hautasivat he laudan kappaleen seinämälle moninaisilla
hirvittävillä noitatempuilla, ja ne siteet jotka sitoivat heidän
kielensä, pidettiin nyt lukituina, ja lukon avain ikäänkuin
poisviskattuna.
Eräs haamu hiipi nyt varovasti sisään muutamasta reiästä, joka oli
vastapäätä olevassa rapistuneessa muurissa, vaan pojat eivät havainneet
sitä.
"Tom", kuiskasi Huckleberry, "estääkö tämä meitä aina puhumasta --
aivan aina?"
"Luonnollisesti. Tapahtuipa mitä hyvänsä, niin emme saa virkkaa siitä
mitään. Me kuolisimme tielle -- joko olet unhottanut sen."
"Niin kai se sitte lienee."
He kuiskivat vielä hetkisen yhtä ja toista. Yhtäkkiä alkoi, juuri
ulkopuolella -- noin kymmenen jalkaa heistä, koira ulvoa kummallisella
äänellä. Pojat syleilivät toisiansa suuresti kauhistuneina.
"Kumpaako meistä tarkoittaa hän?" ykisi Huckleberry.
"En tiedä -- tirkistäs raosta. Sievään!"
"En, tee se sinä, Tom!"
"En minä uskalla -- en minä uskalla tehdä sitä, Huck!"
"Hyvä Tom, tuossa se on taaskin!"
"Jumalalle kiitos!" kuiskasi Tom. "Minä tunnen sen äänen. Se on Bull
Harbison." [Jos Herra Harbison'illa olisi ollut Bull-niminen orja,
niin olisi Tom kutsunut häntä "Harbison Bull": vaan hänen Poikansa eli
koiransa oli Bull Harbison.]
"Oh, sepä oli hyvä -- minä vakuutan sinulle, Tom, että olin kuolla
paljaasta pelosta; minä olisin tohtinut lyödä veikan mistä hyvänsä,
että se oli vieras ja tuntematoin koira."
Koira ulvoi vielä kerran. Poikain uskallus masentui taas.
"Oo, hyvä Jumala, ei se ole Bull Harbison!" kuiskasi Huckleberry.
"Pilkistäs, Tom!"
Tom totteli, vavisten pelvosta, ja pilkisti raosta ulos. Hänen
kuiskutuksensa tuskin kuului, kuin hän sanoi:
"Oh, Huck, se on _tuntematoin_ koira."
"Sukkelaan, Tom, sukkelaan! Kumpaako meistä tarkoittaa hän?"
"Luultavasti tarkoittaa hän meitä kumpaakin -- me olemme juuri
vierekkäin."
"Voi, Tom, luulenpa loppumme olevan lähellä. Mihin minä tulen kuoleman
jälkeen, sitä tuskin tarvinnee epäillä; sillä minä olen ollut hyvin
syntinen."
"Hitto vieköön! Tuossa se nyt on kun lurjustelee koulusta poissa ja
tekee kaikkea sitä, jota on kielletty tekemästä. Minä olisin voinut
olla yhtä hyvä kuin Sid'kin, jos olisin koetellut -- vaan ei, minä en
luonnollisesti tahtonut. Vaan jos minä kerran pääsen tästä pulasta,
niin minä en muuta teekän kuin makaan Pyhäkoulussa; se on niin tosi
kuin nyt olen tässä."
Tom alkoi itkeä tihuttaa.
"_Sinäkö_ kelvotoin!" Huckleberry alkoi myöskin nyhkiä. "Saakeli
soikoon, Tom Sawyer, sinä olet puhdas kuin piparikakku minun
rinnallani. Voi, _hyvä_ Jumala, kuin minulla olisi edes puoleksikaan
niin hyvät toiveet kuin sinulla."
Tom nielasi alas nyhkäyksen ja kuiskasi:
"Katsos, Huck, katsos! Hän käänsi _selkänsä_ meille!"
Hucky pilkisti, iloiten sydämessänsä.
"Se ei katsokaan meihin tuo kunnon _piski!_ Katsoiko se ennen tänne
päin?"
"Ei. Vaan minäpä nyt vasta olin pöllö, kun en tuota tullut
ajatelleeksi. Oh, nyt on kaikki hyvin. Vaan ketä voi hän nyt
tarkoittaa?"
Koira lakkasi ulvomasta. Tom pörhisti korviansa.
"Sssi! Mikä se on?" kuiskasi hän.
"Se on niinkuin -- kuin sika röhkisi. Ei -- siellä on joku, joka
korsnaa."
"Niin se on. Vaan millähän paikalla se lienee, Huck?"
"Minä luulen että se on tuolla toisella puolen. Siltä kai se kuuluu.
Isäni makasi välistä tuolla sikain kanssa, vaan Jumala varjelkoon,
kun hän korsnaa, niin ei ole katto pysyä paikoillaan, sillä siinä
on silloin semmoinen tärinä. Paitsi sitä niin luulen mä, ett'ei hän
konsaan palaja takaisin tähän kaupunkiin."
Poikien mieli alkoi tehdä antautumaan uusiin vehkeisiin ja vaaroihin.
"Hucky, uskallatkos seurata minua, jos käyn edellä?"
"Enpä oikein, Tom. Ajatteles jos se olisi Indiani-Joe!"
Tom epäili. Vaan vähän ajan kuluttua syntyi uusi kiusaus heidän
sydämmissään, ja he päättivät koettaa, kumminkin sillä ehdolla, että
pakenisivat paikalla jos korsnaaminen lakkaisi. Nyt alkoivat he hiipiä
varpaillaan eteenpäin jälekkäin. Kun he olivat tulleet noin viiden
askeleen päähän korsnaajasta, polki Tom eräälle tikulle, joka kovalla
äänellä räpsähti poikki. Mies ähki ja kääntäysi, niin että hänen
naamansa tuli kuun valoon. Se oli Muff Potters. Poikain sydän oli
seisattunut, samoin kuin heidän ruumiinsakin, miehen kääntäytyessä;
vaan nyt katosi kaikki heidän pelkonsa. He hiipivät ulos muurin
raosta ja seisattuivat vähän matkan päähän hetkeksi puhelemaan ennen
eroamistansa. Nyt häiritsi taas yön hiljaisuutta tuo kamala ulvominen!
He katsoivat taaksensa ja näkivät tuon mystillisen koiran seisovan
joitakuita jalkoja Potters'in leposialta, kääntyneenä Potters'iin päin,
nokka taivasta kohden.
"Ooh, Jesus siunatkoon, se on _häntä_ kuin se tarkoittaa!" huudahti
kumpikin poika samalla kertaa.
"Vaan kuules Tom, kun ne puhuvat, että noin pari viikkoa takaperin eräs
vieras koira oli käynyt puoliyön aikana ulvomassa Johnny Millers'in
kartanon ympärillä; ja että yölepakko oli eräänä iltana lentänyt
sisälle porstuaan ja istuutunut kaidepuulle ja siinä laulanut! ja
siellä ei ole vielä ketään kuollut."
"Sen kyllä tiedän. Vaan eikös Gracie Miller kaatunut juuri seuraavana
Lauantaina, ja polttanut itseänsä samalla hyvin pahaksi keittiön
takassa?"
"Niin, vaan hän ei kuollut. Ja, joka on vielä enemmin, hän on jo
parempana."
"Hyvä; odotahan. Hän on kuoleman oma yhtä varmaan kuin Muff
Potters'ikin. Niin sanovat kai neekerit, ja he ymmärtävät hyvin
tuonlaiset asiat, Huck."
Nyt erosivat he syvissä mietinnöissä.
Kun Tom kapusi sisään makuuhuoneensa ikkunasta oli yö jo melkein
kulunut. Hän puki päältänsä hyvin varovasti ja rupesi maata, iloissaan
siitä, ett'ei kukaan tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään. Hän ei
tiennyt että tuo viehkeästi korsnaava Sid oli valveella, ja että hän
oli valvonut noin tunnin ajan.
Kun Tom heräsi oli Sid jo pukeunut ja mennyt ulos. Päivä näytti jo
jokseenkin kuluneen. Hän hämmästyi. Miksi häntä ei oltu huudettu --
rääkätty, kunnes hän oli noussut ylös, tavallisuuden mukaan? Tämä aate
täytti hänen sielunsa mustilla aavistuksilla. Viiden minuutin kuluessa
oli hän pukeunut ja mennyt alas, rauhatoinna ja unisena. Perhe istui
vielä pöydässä, vaan he olivat jo lopettaneet aamiaisensa. Ei yhtäkään
nuhtelevaa ääntä kuulunut, vaan kaikkien silmät kääntyivät pois;
hiljaisuus ja juhlallisuus vallitsi, joka karsi syyllisen ruumista. Hän
istuusi ja koetti olla iloisen näköinen, vaan se oli turha vaiva; ei
kenenkään suu vetäynyt nauruun, eikä hän saanut keltään vastausta, hän
herkesi äänettömäksi ja antoi sydämensä painua epätoivon syvyyteen.
Aamiaisen syötyä otti täti hänet kahden kesken, ja Tom jo melkeinpä
iloitsi siitä, että saisi selkäsaunan; vaan niinpä ei käynytkään.
Täti itki hänen tähtensä, ja kysyi häneltä kuinka hän voi runnella
hänen vanhaa sydäntänsä niin; ja sitten kehoitti hän häntä käymään
edelleen alettua tietänsä, ja turmelemaan itsensä, ja saattamaan hänen
harmaat karvansa surulla hautaan, sillä hän oli havainnut, että hänen
opetuksistansa ei ollut mitään hyötyä. Tämä tuntui karvaammalta kuin
tuhatkertainen selkäsauna, ja Tomin sydän kärsi nyt enemmän kuin hänen
ruumiinsa. Hän itki, hän anoi kerjäämällä anteeksi rikostansa, ja
lupasi kerta toisensa perään parantaa itsensä, ja sai viimein mennä
sillä tunnolla, että hän oli saanut ainoastaan puolittain anteeksi ja
että häneen luotettiin aivan vähän.
Hän oli tätinsä luota lähtiessä niin heikko, ett'ei hän edes voinut
kantaa sydämessään koston tuntoa Sidiä kohtaan; jonka tähden tämän
pako, takaportin kautta oli aivan turha. Hän meni synkkämielisenä
ja alakuloisena kouluun, ja otti "peräpakaroilleen" samalla kun Joe
Harperkin, poissa olosta koulusta laillisetta syyttä edellisenä
päivänä, saman näköisenä kuin se, jonka sydäntä painaa suuremmat surut,
ja joka on aivan välinpitämätön vähäpätöisistä seikoista. Sitten meni
hän paikoillensa, asetti kyynäspäänsä pöytää vasten ja leukansa käteen,
ja tuiotti seinään tunnottomalla katsannolla, kuin se ihminen, jolla on
niin kovat vaivat, ett'eivät enää voi koveta. Hänen kyynäspäänsä painoi
jotakin kovaa esinettä. Pitkän ajan kuluttua muutti hän verkalleen ja
surullisesti asemaansa, ja otti tämän esineen huoaten. Se oli kääritty
paperiin. Hän avasi sen. Pitkällinen huokaus seurasi, hänen sydämmensä
murtui. Se oli hänen pellin nuppunsa! Viimeinen höyhen taittoi kamelin
selän.