Samana yönä kello puoli yhdeksän, lähetettiin Tom ja Sid yö-tiloilleen
tavallisella ajalla. He lukivat ehtoorukouksensa, ja Sid oli kohta
nukkunut. Tom makasi valveella ja odotti malttamattomalla mielellä.
Kuin hän luuli jo päivän alkavan valeta, kuuli hän kellon lyövän vasta
kymmenen! Tuo oli kovin harmittavaa. Hän olisi mielellänsä heitellyt,
ja potkinut sängyssänsä, niinkuin hänen hermonsa vaativat, vaan hän
pelkäsi herättävänsä Sidin. Sentähden makasi hän hiljaa tuiottaen
eteensäpäin pimeässä. Kaikki oli niin kauhistavan hiljaa. Vähitellen
alkoi hiljainen kolina kuulua yön pimeydessä. Pöytäkellon käyminen
alkoi vetää huomiota puoleensa. Vanhat palkit alkoivat kummallisesti
ruskaa. Rappuiset narisivat vähin. Kummituksia oli selvinnähtävästi
liikkeellä. Ja nyt alkoi kuulua harmittava sirkan laulu, josta ei
ihmisjärki saanut selvää mistä se tuli. Nyt alkoi seinä-raution kamala
raksutus Tom'ia kamoittaa -- se merkitsi, että jonkun päivät olivat
luetut. Koiran ulvonta kuului ulohtaalta, johon toinen koira vastasi
vieläkin ulohtaammalta. Tom oli kuolla kauhistuksesta. Viimein tuli hän
siihen päätökseen, että aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkanut.
Hän alkoi vastentahtoansa vaipua uneen, kello löi yksitoista, vaan hän
ei kuullut sitä. Ilkeä kissan nau'unta rupesi nyt häiritsemään hänen
alkavia uniansa. Lähisyydessä olevan ikkunan avaaminen häiritsi hänen
unensa. Huuto: "Hus! Kissa halvattu!" ja tyhjän putellin kilahdus
tätinsä halko-liiterin seinää vasten, herättivät hänet kokonaan;
minuutin kuluttua oli hän puettu, ulkona ikkunasta ja ryömi varovasti
nelinkontan räystästä myöten. Hän naukasi hiljaa yhden eli pari kertaa
kontatessaan; sitten hyppäsi hän halko-liiterin katolle ja siitä
maahan. Huckleberry Finn oli siellä, kissan raato muassansa. Pojat
läksivät kulkemaan ja katosivat pimeyteen. Puolituntia tämän jälkeen
kahlasivat he hautausmaan pitkässä heinikossa.
Tämä hautausmaa oli Lännen vanhanaikuisia hautausmaita. Se oli eräällä
kukkulalla, noin puolitoista Englandin peninkulmaa kauppalasta. Sen
ympärillä oli huono, rapistunut puuaita, joka paikkapaikoin kallistui
sisään, toisissa taas ulospäin, vaan ei ollut yhdessäkän paikassa
oikein pystyssä. Nurmea ja rikka-ruohoa kasvoi yltäympäri. Kaikki
vanhat haudat olivat kuopalle painuneet. Paikalla ei löytynyt yhtään
hautakiveä; ylä-päästä pyöristettyjä lautoja tärisi haudoilla, etsien
tukea, vaan ei löytäen. "Pyhitetty muistoksi," sille ja sille, oli
kerran ollut maalattu näille, vaan nyt sitä ei monessakaan enää voinut
lukea, jos olisi ollut päiväkin.
Vieno tuuli liehakoitsi puitten latvoissa, ja Tom pelkäsi tämän olevan
kuolleitten henkiä, jotka valittivat siitä, että heidän rauhansa oli
häiritty. Pojat puhuivat hyvin vähän keskenänsä, ja kuiskutellen, sillä
hetki, paikka, vallitseva juhlallisuus ja hiljaisuus masentivat heidän
luontoansa. He löysivät sen tuoreen, uuden multakukkulan, jota etsivät,
ja pistäysivät piiloon kolmen korkean jalavan alle, jotka seisoivat
ryhmässä muutamia jalkoja haudalta.
Nyt odottivat he äänetöinnä, niinkuin heistä tuntui, jokseenkin pitkän
ajan. Etäisen tarha-pöllön ääni oli ainoa ääni, joka häiritsi tuota
haudan äänettömyyttä. Tomin ajatukset alkoivat käydä painaviksi. Hänen
piti saada puhe käymään. Niin kuiskasi hän:
"Hucky, mitä sinä luulet kuolleitten pitävän meidän täällä olosta?"
"Toivoisinpa tietäväni sen. Täällä on niin nuoskea, eikö sinusta tunnu
siltä?"
"Niin on, hyi!"
Jonkun aikaa vallitsi nyt äänettömyys, jolla ajalla pojat miettivät
tätä kysymystä. Tom sanoi:
"Huck! Luuletko Hoss Williams'in kuulevan puhettamme?"
"Luonnollisesti. Varmaankin kuulee hänen sielunsa."
Tom, hetken äänetönnä oltuansa:
"Toivoisin sanoneeni _Herra_ Williams. Vaan en minä tarkoittanut mitään
pahaa. Kaikki ihmiset kutsuivat häntä Hoss'iksi."
"Ihminen ei voi olla milloinkaan kyllin varova puheissansa kuolleista."
Tämä oli tuomio, ja puhe loppui taas siihen. Vähän ajan kuluttua
tarttui Tom kumppaninsa käsivarteen ja sanoi:
"Sssi --"
"Mitä se on Tom?"
Kumpikin likistäysi niin likelle toistansa kuin mahdollista, tykkivällä
sydämellä.
"Sssi! Siellä ovat he taas! Etkös kuule?"
"Minä --"
"Tuolla! Nyt kuulet!"
"Jumalan tähden, he tulevat, Tom! He tulevat varmaan. Mitä on tehtävä?
"En tiedä. Luuletko että he näkevät meidät?"
"Voi, Tom, he näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin kissat. Jopa alan katua
tänne tuloani."
"Ooh, älä ole milläsikään. En minä luule heidän tekevän meille mitään.
Emmehän ole missään pahan teossa. Jos olemme aivan hiljaa ehkä he eivät
huomaakaan meitä."
"Minä koetan, Tom, vaan Herra Jumala, koko ruumiini vapisee."
"Kuule!"
Pojat kallistivat päänsä vastakkain ja uskalsivat tuskin huokua. Hiljaa
puhuvia ääniä läheni toiselta puolen hautausmaata.
"Katsos! Katsos tuonne," kuiskasi Tom. "Mikä se on?"
"Se on pirun-tuli. Voi, Tom, tämä on kauheata!"
Eräitä epäselviä haamuja läheni pimeydessä, muuan heistä heiluttaen
vanhanaikuista läkki lyhtyä kädessänsä, joka pilkutti maan
lukemattomilla valo-pisteillä. Nyt kuiskasi Huckleberry vavisten:
"Ne on perkeleitä, se on varma se. Kolme kappaletta! Hyvä Jumala, Tom,
me olemme kuoleman omat, se on varma se! Osaatkos rukoilla?"
"Minä tahdon koettaa, kunhan et pelkää. He eivät tee meille mitään
pahaa. 'Herra, sä, joka lapsia rakastat, katsos' --"
"Sssi --"
"Mitä nyt Huck?
"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff
Potters'in ääni."
"Älähän -- onko se totta?"
"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä
löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa -- kirottu, vanha
juoppolalli!"
"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa
selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt
polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä
kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden
heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."
"Niin on -- vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto
vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne
tekevät?"
Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet
haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien
piilo-paikasta.
"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka
valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.
Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari
lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori
asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta
vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen
kädellänsä.
"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä
silmänräpäyksessä hyvänsä."
He mutisivat jotakin vastaukseksi ja jatkoivat kaivuansa. Kotvaan
aikaan ei kuulunut muuta kuin lapioitten nariseva ääni, tyhjentäessä
hiekka- ja sorakuormiansa. Tämä oli hyvin yksi-toikkoista. Viimein
sattui muuan lapio kolisevalla ja jylhällä äänellä ruumiin-arkkuun,
ja pari minuuttia sen perästä nostivat miehet sen haudan partaalle.
He avasivat arkun-kannen lapioillaan, nostivat ruumiin arkusta, ja
heittivät sen maahan. Kuu alkoi pilkoittaa pilven raosta, ja valaisi
ruumiin kalvean muodon. Paarit pantiin reilaan ja ruumis nostettiin
niille, peitettiin vanhalla loimella ja nuoritettiin kiini. Potters
veti esiin suuren linkku-veitsen, leikkasi poikki riippuvan nuoranpään,
ja sanoi:
"Nyt se on valmis, tohtori Lääkelasku, ja vedä nyt esiin vielä
viitonen, muutoin saa se jäädä tuohon."
"Niin se nyt on" sanoi Indiani-Joe.
"Mitä nyt, mitä tämä merkitsee?" sanoi lääkäri. "Te vaaditte maksun
edeltä käsin, ja minä maksoin sen."
"Niin, ja sinä olet tehnyt enemmin kuin sen," sanoi Indiani-Joe,
lähestyen tohtoria, joka nyt oli noussut seisomaan. "Viisi vuotta
takaperin ajoit sinä minut ulos isäsi keittiöstä, eräänä iltana kuin
anoin ruokaa nälkäisen mahani täytteeksi, ja samassa tilaisuudessa
julistit sinä, ett'en minä tehnyt minkäänlaista hyötyä siellä, enkä
muuallakaan; ja kuin minä vannoin kostaa sinulle tästä, vaikka
sadankin vuoden perästä, niin antoi isäsi vangita minut löysästä.
Luuletkos minun unhoittaneen sen? Minun suonissani ei juokse turhaan
indiani-vertä! Ja koska nyt olet minun käsissäni, niin on sinun
käyminen _tilin tekoon_, ymmärrätkös sen!"
Samalla uhkasi hän tohtorin naamaa pudistetulla nyrkillänsä. Tohtori
löi häntä yht'äkkiä niin, että kelvoton kaatui. Potters pudotti
veitsensä ja ärjäsi:
"Kuulepas sinä siellä, älä lyö minun kumppaniani!" ja jo ensi
silmänräpäyksessä oli hän tarttunut tohtorin vyötäisiin, he alkoivat
kamppailla kaikin voimin, polkien alas ruohon ja penkoen kenkiensä
koroilla maan mustalle mullalle. Indiani-Joe hyppäsi ylös säihkyvin
silmin, sieppasi ylös Potters'in veitsen ja kiekkui kuin kissa
painivien ympärillä saadaksensa tilaisuutta pistää. Yht'äkkiä
riipasi tohtori itsensä irti, sieppasi Williams'in haudan raskaan
päälaudan ja löi Potters'ia sillä niin että hän kaatui; vaan samassa
silmänräpäyksessä havaitsi puoliverikin itsellänsä olevan tilaisuuden
ja paiskasi veitsen päätään myöten tuon nuoren tohtorin rintaan. Hän
horjahti ja kaatui, osittain peittäen Potters'ia ruumiillansa ja
tahrasi hänet verellänsä. Samalla peittivät pilvet tämän kauhean näön
pimeyteen, ja peljästyneet pojat pakenivat pimeyden suojassa.
Kun kuu tuli uudelleen näkyviin, nähtiin Indian-Joe kumartuneena
ruumiitten yli, katsellen niitä. Tohtori jupisi jotakin, jota ei voitu
ymmärtää, huokasi syvään kerran tai pari, ja oli ääneti. Puoliveri
sanoi itsekseen:
"Se tili on tehty, lempo vieköön!"
Nyt ryösti hän ruumiin, jonka tehtyä hän pani tuon kamalan
veitsen Potters'in oikeaan käteen, ja istuutui äsken särjetylle
ruumiin-arkulle. Kolme -- neljä -- viisikin minuuttia kului; Potters
alkoi liikkua ja öristä. Hän puristi veistä kourassaan, nosti ylös
sen, katseli sitä, ja pudotti sen maahan kauhistuen. Sitten nousi hän
istuallensa, puukaten pois ruumiin päältänsä, katsoa tuiottaen ensin
siihen ja sitten ympärillensä. Hänen silmänsä tapasivat Joen.
"Minun luojani, mitä tämä on Joe?" sanoi hän.
"Tämä on jokseenkin kelvoton asia", sanoi Joe, minkäänlaisetta
liikutuksetta.
"Miksis teit tämän?"
"Minä! Minä en ole sitä tehnyt! Kuules! Tuollaiset puheet eivät
puhdista ketään."
Potters vapisi ja kävi aivan kalvakaksi.
"Minä luulin, että olin selvinnyt. Tänä iltana olisi juominen pitänyt
antaa olla. Vaan minulla on vielä päässäni -- pahemmin kuin alkaessa.
Minä olen aivan pöperryksissä; enkä jaksa muistaa tuskin mitään. Sanos
nyt minulle, Joe -- _vilpittömästi_ sä vanha kumppani -- teinkö minä
tämän? Minun aikomukseni ei suinkaan ollut se; Jumala auttakoon minun
syntistä sieluani ja ruumistani, noin en kuunaan ajatellut tehdä. Ooh,
se on kauheata -- ja hänestä, josta oli niin suuret toiveet."
"Te painitti keskenänne, ja hän löi sinua laudalla, niin että
kuukerruit; sitten hyppäsit sinä uudelleen ylös, horjuen ja hoippuen,
sait veitsen käsiisi ja paiskasit sen hänen sisäänsä, juuri kuin hän
oli sinua lyömäisillään, ja siinä olet rötköttänyt kuoliaana kuin
rautakanki tähän saakka."
"Oo, minä en tiennyt mitä tein. Vaikka tähän paikkaan kuolisin, niin
sitä en tiennyt. Tämä kaikki on viinan ja vihan vaikuttama. Minä en
ole kuuna päivänä ennen käyttänyt asetta, Joe. Tapellut kyllä olen,
vaan en koskaan aseella. Sen voi kaikki todistaa! Joe, älä puhu tästä
kellenkään mitään, niin olet kunnon kumppani. Minä olen aina pitänyt
sinusta, Joe, ja aina puolustanut sinua. Etkös muista sitä? Ethän virka
kellenkään tästä, sanos Joe?"
Miesparka lankesi kädet ristissä polvilleen tuon tunnottoman murhaajan
eteen.
"En, sillä sinä Muff Potters olet aina käyttäynyt ihmisiksi minua
vastaan, ja minä en petä sinua. Niin no -- se nyt on niin varma lupaus
kuin mies miehelle voi antaa."
"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime
hetkenänikin."
Potters alkoi itkeä.
"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt
matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt
vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."
Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui
juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:
"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän
näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain
päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta
-- pelkuri!"
Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä,
peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla
muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.