Tom hiipi sinne tänne sivuteitä, kunnes hän tuli takasin tulevien
koulu-lasten näkyvistä ja jatkoi tietään vihoissaan. Hän kulki pari
eli kolme kertaa pienen sivu-joen yli, lapsellisessa uskossa, että
veden ylikäyminen muka eksyttäisi jälestä ajajat jäliltä. Puolta
tuntia myöhemmin katosi hän Douglaan lesken kartanon taakse Cardiff
Hillin kukkulalle, ja koulu kartanoa tuskin enää näkyi laaksosta hänen
takanansa. Hän meni erääsen tiheään metsään, kulki raivaamatonta
tietä sen keskelle, ja istausi sammalille, muutaman tuuhean tammen
alle. Ei niin tuulen väräystä tuntunut ilmassa, ja tuo tukahuttava
puoli-päivän kuumuus oli saanut linnutkin vaikenemaan; luonto oli
ikäänkuin unen horroksissa, jota ei häirinnyt muu, kuin erään tikan
välistä kaukaa kuuluva nakutus, ja tuntui tekevän tämän hiljaisuuden
vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi. Pojan mieli oli kovin synkkä; hänen
tunteensa olivat yhteydessä luonnon kanssa. Hän istui kauan, kyynäspäät
nojattuna polville ja leuka kämmenissä, arvellen. Onnellisinkin elämä
tuntui hänestä kuormalta, ja hän kadehti puoleksi Jimmy Hodgessia,
joka nykyään oli kuollut. Se olisi niin rauhallista, tuntui se
hänestä, maata maan mustassa mullassa, ja uneksia ijankaikkisesta
ijankaikkiseen, tuulen puita tuuvitellessa ja lännen liehakoidessa
haudan kukkasia, eikä kuunaan, kuunaan enää murehtia mistään. Jos
hänellä vaan olisi puhdas pyhäkoulu-omatunto, niin muuttaisi hän
mielellään tästä maailman melusta ja vaivasta.
Vaan mitä oli tuon tytön suhteen tehtävä? Ei niin mitään. Hänellä oli
ollut parhaat tarkoitukset häntä kohtaan, ja tyttö oli kohdellut häntä
kuin koiraa -- aivan kuin koiraa. Kerran oli tyttö katuva sen, vaan --
ehkä vasta silloin kuin se oli jo myöhäistä. Ah, jos hän vaan voisi
kuolla _lyhemmäksi aikaa!_
Vaan nuoruuden kimmoava sydän ei pysy kauan pakoitetussa muodossa.
Niin alkoi Tom'inkin mieli vähitellen kääntyä tämän maailman menoihin.
Ajatteles, jos hän kääntäisi selkänsä kotiseudullensa, juuri nyt,
ja häviäisi tuntemattomalla tavalla? Ajatteles, jos hän karkaisi --
kauas, kauas meren takaisille tuntemattomille maille -- eikä tulisi
konsaan sieltä takaisin! Millähän mielellä tyttö silloin olisi? Ajatus,
ruveta cirkuskujeiliaksi astui taas hänen mieleensä, vaan tämä ajatus
nosti nyt inhoa hänen sydämessänsä; sillä kevytmielisyys, pila ja
kirjavat trikoot, olivat loukkaavat, kun ne tunkeutuivat romantiikin
korkeissa sumuisissa ilmoissa liikkuvaan sieluun. Ei, hän tahtoi ruveta
sotamieheksi, ja tulla takaisin pitkien vuosien kuluttua, arpisena
ja kuuluisana. Ei, vielä paremmin, hän tahtoi mennä Indianien kanssa
metsästämään puhveli-härkiä, ja kuleksia ryöstöretkillä vuoristossa
ja noilla raivaamattomilla, suurilla lakeuksilla tuolla kaukana
Lännessä, ja kaukaisessa tulevaisuudessa tulla takaisin, suurena
päälikkönä, koristettuna höyhenillä ja kauheasti maalattuna, ja eräänä
uneliaana kesä-aamuna ryyätä Pyhä-kouluun, kauhistavalla sotahuudolla,
ja saattaa kaikkien entisten kumppaniensa silmät sammuttamattomasta
kateudesta säihkymään. Hän tahtoi ruveta meri-rosvoksi! Nyt tiesi hän
miksi rupeaisi! _Nyt_ hymyili tulevaisuus selvästi hänelle ja hehkui
himmentämättömällä valolla. Kuinka hänen nimensä kaikuisi ympäri
maailmaa ja kauhistuttaisi kaikki kansat. Kuinka ihanasti hän kyntäisi
meren läikkyviä aaltoja, tuolla matalalla, pitkällä ja mustalla
kilpalaivallansa, "Myrskyn neito" jonka perässä häilyi kauhua nostava
lippu! Ja, kuinka hän, koska maineensa oli kohonnut korkeimmalleen,
yht'äkkiä ilmestyisi tuohon vanhaan kauppalaan, ja, ruunisena ja
päivettyneenä, astuisi kirkkoon, musta samettinuttu päällänsä, leveät
housut ja pitkävartiset saappaat jalassa, karmosiinipunainen vyö
vyöllä, johon oli pistetty kymmenittäin pistoolia ja josta riippui
hänen pahantekoihinsa ruostunut sapelinsa, musta leveä reunainen,
höyhenillä koristettu huopa-hattu päässänsä, ja musta lippunsa,
jossa näkyi irvistävä pääkallon kuva, jonka alla oli ristissä kaksi
sääriluuta, ja kuinka hän silloin ilolla kuulisi ympärillänsä
kuiskettavan: "Se on Tom Sawyer, Merirosvo! Musta Kostaja Hispanian
mereltä!"
Niin, se oli päätetty; hänen elämänsä rata oli määrätty. Hänen
oli karkaaminen kotoansa ja astuminen sille. Hänen piti lähteä jo
huomisaamuna. Sentähden piti hänen alkaa valmistautua. Hän päätti koota
kaikki varansa. Hän meni erään lahoneen hirren luokse ja alkoi kaivaa
Barlow-veitsellänsä sen latvan alusta. Vähän aikaa kaivettuansa, tuli
puuta vastaan, joka komisi ontolta. Hän pani kätensä sen päälle ja
lausui vakavalla äänellä seuraavat loihtu-sanat:
"Mitä tässä ei ole, niin _tulkoon_ Mitä tässä on, niin _jääköön
paikallensa!_"
Sitten kaaputti hän mullan pois ja paljasti erään honkaisen laatikon.
Hän nosti sen ylös, ja sen alta tuli esiin pieni, sievä aarre aitta,
lauta seinillä ja pohjalla. Siinä oli muuan marmoripallo. Tom'in
hämmästys oli ääretön! Hän kuopi korvansa tausta aivan äimistyneen
näköisenä ja sanoi:
"Tämmöistäpä en ole nähnyt kuuna kullan valkeana!"
Niin heitti hän suutuksissaan pois marmoripallon, -- ja vaipui
ajatuksiin. Tosi oli, että hän pettyi uskossansa, jota hän ja
kumppaninsa olivat pitäneet aivan epäilemättömänä. Jos marmoripallon
hautasi ja teki samalla joitakuita taika-temppuja, jättäisi haudan
rauhaan neljäksitoista päiväksi, ja sen ajan kuluttua avaisi sen äsken
lausutulla lauseella, niin nähtäisiin, että kaikki ne marmori-pallot,
jotka on kadottanut aikojen kuluessa, tällä ajalla olisivat kokoutuneet
sinne, jo olisivat olleet hyvinkin eroitetut. Mutta nyt oli koko
koetus mennyt mitättömiin. Koko hänen uskonsa perustus kukistettiin.
Hän oli usein kuullut puhuttavan tämän asian lykästymisestä, vaan
ei milloinkaan siitä, että se olisi mennyt mitättömiin. Hän ei tullut
ajattelemaan sitä, että hän itse jo oli ennen useita kertoja koetellut,
vaan että hän aina oli unhottanut piilopaikan. Hetkisen aikaa mietti
hän tätä asiaa, ja tuli siihen päätökseen, että joku kelvoton
noita-akka oli sekaunut asiaan ja rikkonut velhouksen. Tästä päätti hän
ottaa selvän ja alkoi etsiä kunnes löysi pienen hiekka pälven, jossa
oli vähäinen rattimainen kuoppa. Hän heittäysi alas, asetti suunsa niin
likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:
"Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!
Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"
Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi
hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.
"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt
tämän. Tiesinhän minä sen."
Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti
sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän
yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut
pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei
löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti
seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa
viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja
viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:
"Veli, mene veljeäsi etsimään!"
Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt
seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä
koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat
niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi
tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun
päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi,
kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin
erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä
oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin
niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle,
toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa
eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa --
seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:
"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni
puhallan."
Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna
kuin Tom'kin. Tom huusi:
"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun
luvattani?"
"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, --
joka --"
"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he
puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.
"Minä, hyvä! Minä olen Robin Hood, jonka kelvoton raatosi kohta saapi
tietää."
"Sinä olet siis todellakin tuo mainio lain rikkoja? Minä olen aivan
onnellinen saadessani kamppailla sinun kanssasi tämän ihanan metsän
omistusoikeudesta. Vedä miekkasi!"
He vetivät miekkansa, viskasivat pois muut aseensa, asettuivat
miekkailuasemaan, jalat vastakkain, ja alkoivat todellisen, varovan
taistelun "kaksi lyöntiä ylös ja kaksi alas." Vähän ajan perästä sanoi
Tom:
"Koska sinulla on terä vastaani, niin lyö päälle."
Niin, "ottelivat he yhä kiivaammin" puhkaen ja hiestyneenä työstänsä.
Kohta huusi Tom:
"Kaadu, Kaadu. Miks'et sinä kaadu."
"Sitä en tee! Miks'et itse kaadu? Sinä ole tappiolla."
"Oh, se kuuluu asiaan. Minä en voi kaatua. Se ei ole niin kirjassa.
Kirjassa on: Niin tappoi hän lyöden takaa, Guy of Gruisborni-raukan!
Sinun täytyy kääntyä ja antaa minun pistää selkääsi."
Mitä kerran kirjassa oli sitä ei voinut kiertää; siis kääntäysi Joe,
antoi pistää itseänsä, ja kaatui.
"Nyt," sanoi Joe, nousten ylös, "täytyy sinun antaa tappaa itsesi: Se
on oikeus."
"Vaan enhän minä voi sitä tehdä, kuin se ole kirjassa niin."
"Vai niin, vaan se on hävyttömästi sinulta. Hyvä että tiedät sen."
"No, jos sinä nyt niin tahdot, Joe, niin ole sinä munkki Tuck'ina, tai
myllärinpoika Much'ina ja lyö minut kuoliaaksi nuijallasi, tai minä
rupean Nottinghamin Sheriffiksi, ja sinä saat olla Robin Hoodina vähän
aikaa ja tappaa minut."
Tämä ehdotus oli tyydyttävä ja tapaukset esiteltiin.
Vähän ajan kuluttua otti Tom taas Robin Hoodin roolin esitelläksensä,
ja sai vuodattaa kaiken voimansa haavoistansa, joita eräs kelvoton ja
kavala nunna hoiti. Viimein kuletti Joe, kuvaten suurta rosvojoukkoa,
hänet pois ja pani jousen hänen heikontuneihin käsiinsä, jolloin
Tom sanoi: "Johon tämä nuoli putoaa, siinä makaa Robin Hood-raukka
haudattuna viheriäisen puun alla." Hän ampui nuolen, lankesi maahan ja
olisi kuollut, vaan sattui kaatumaan muutaman viholaisen päälle, ja
hyppäsi ylös kovin nopeasti ollakseen kuollut.
Pojat pukivat päällensä, kätkivät sota-aseensa, ja läksivät kulkemaan,
surien sitä ett'ei löytynyt maanpakolaisia, ja aprikoiden sitä, mitä
tuo niin suuresti ylistetty sivistys oli saanut heidän sijaansa. He
sanoivat tahtovansa olla paljoa mieluukkaammin yhden vuoden rosvoina
Sherwoodin metsässä, kuin ikänsä Yhdys-Valtain presidenttinä.