Kuta innokkaammin Tom koetti kiinittää kaiken huomionsa kirjaan, sitä
huikentelevaisemmiksi tulivat hänen ajatuksensa, niin että hän viimein
huoaten ja haukotellen heitti koetuksensa. Hänestä tuntui, niinkuin
päivällislupaa ei tulisikaan. Ilma oli hyvin tukahuttava. Lehti ei
värähtänyt puussa. Tämä päivä oli uneliaisin kaikista uneliaista
päivistä. Tuo viidenkolmatta lukevan lapsen nukkuttava surina
tuuditteli sielua uneen, aivan kuin mehiläisten lumoava surina. Kaukana
loistavassa auringon valossa nosti Cardiff Hill pehmeitä viheriäisiä
kupeitansa välkkyvän kuumepeitteen läpi, jota kaukaisuus purpuroitsi.
Ainoastaan muutamia lintuja liiteli ilmassa liikutellen verkallensa
siipiänsä, mitään muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä, paitsi
joitakuita lehmiä, ja nekin makasivat.
Tomin sydän halusi vapautta, tai jotakin hauskuttavaa työtä,
lyhentääksensä pitkiä tuntia. Hänen kätensä vaelsi taskuun, ja muotonsa
kirkastui kiitollisuuden tunteesta, joka oli rukous, vaikk'ei tyttö
tuota tiennyt. Nallitoosa tuli salaisesti esiin. Hän päästi puukkiaisen
vapauteen, ja pani sen pöydälle. Luontokappale hehkui ehkä myöskin
kiitollisuudesta, joka vastasi rukousta tässä silmänräpäyksessä,
vaan se oli liika aikaista, sillä, kun hän kiitollisena valmistausi
lähtemään tiehensä, käänsi Tom neulalla hänet syrjään, ja pakoitti
hänet ottamaan toisen tien.
Tom'in "paras" ystävä istui hänen vieressänsä kärsien samoin kuin Tom
oli kärsinyt, ja kiintyi nyt hetken kuluttaa kovin tähän hauskutukseen.
Tämä paras ystävä oli Joe Harper. Nämä pojat olivat viikon ajalla
paraat ystävät, vaan pyhinä tappelivat he vihollisina. Joe otti
nuppi-neulan nuttunsa käänteestä ja alkoi auttaa vangin opetuksessa.
Työ alkoi hauskuttaa enemmin ja enemmin. Viimein sanoi Tom, että
he olivat toistensa tiellä, ja ett'ei kumpikaan niinmuodoin voinut
täydellisesti nauttia iloa. Hän asetti rihveli-taulunsa pöydälle ja
jakoi sen pinnan kahteen yhtä suureen osaan.
"Nyt," sanoi hän, "niin kauan kuin se on sinun puolellas, niin voit
sinä jalotella sitä, ja minä annan sen olla rauhassa; vaan jos sinä
päästän sen pakenemaan minun puolelleni, niin sinä et saa koskea
siihen, niin kaukaan aikaan kuin minä voin pidättää sen tällä puolen
rajaa.
"Hyvä, käy päälle -- pane käymään."
Nyt pääsi puukkiainen Tom'in puolelta, ja meni yli päivän-tasaajan.
Joe vehtasi nyt aikansa sen kanssa, vaan kohta pääsi se häneltä
karkuun ja tuli taas Tom'in puolelle. Sillä ajalla kuin toinen vaivasi
puukkiaista, muusta väliä pitämättä, niin seurasi toinen hänen
edesottamistansa yhtä suurella innolla. He istuivat päät nojattuna
toisiansa vastaan, kumartuneena rihveli-taulun yli, eivätkä tienneet
ympärillään olevasta maailmasta mitään. Viimein näytti onni kääntyvän
Joen puoleen. Puukkiainen koetti yhtä, toista ja kaikkia keinoja, vaan
kerta toisensa perään, juuri kun hänellä oli niin sanoaksemme voitto
käsissä, ja Tom'in sormia kutkutti saadaksensa alottaa, ajoi Joen
nuppineula sen sukkelasti takaisin ja piti omistus oikeuden. Viimein
ei Tom tainnut enämmin kärsiä. Viehätys oli kovin suuri. Hän ojensi
kätensä ja otti osaa neuloinensa leikkiin. Joe suuttui samassa tästä.
Hän sanoi:
"Tom anna sen olla."
"Minä vaan vähän kiihoitan sitä."
"Ei, se ei ole oikein; anna sen olla rauhassa."
"Oh mitä vielä, en minä paljon sitä kiihoita."
"Anna sen olla, sanon minä."
"Enkä anna."
"Vaan sinun pitää -- se on minun puolellani viivaa."
"Kuules, Joe Harper, kenen on puukkiainen?"
"Siitä en ole millänikään kenen puukkiainen on, -- se on minun
puolellani viivaa ja sinä et koske sitä."
"Ohoo, ole huoleti siitä, kyllähän minä sitä kosken. Se on minun
puukkiaiseni; ja minä teen, lempo vieköön, sen kanssa mitä tahdon!"
Kauhea läjäys tuntui Tom'in selässä ja samallainen Joenkin; ja noin
kahden minuutin ajan kohosi pöly kummankin nutusta ja koko koulu nautti
tuota: Pojat olivat innostuneet kovin työhönsä havaitaksensa tuota
hiljaisuutta, joka oli valloittanut koulun vähää ennen, kuin opettaja
hiipien varpaillansa huoneen läpi oli asettaunut heidän viereensä. Hän
oli katsellut suurimman osan heidän näytöksestään, ennenkuin hän tuli
osalliseksi siihen. Kun koulu loppui edeltä puolen päivän, lensi Tom
Becky Thatcherin luokse ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Pane hattu päähäsi, ja ole menevinäsi kotia; ja kun tulet
nurkkaukseen, niin eriä muista ja tule metsätietä takaisin tänne. Minä
menen toista tietä ja teen samalla tavalla toisille."
Niin läksivät he kumpikin kulkemaan pois koulusta. Vähän ajan kuluttua
tapasivat he toisensa metsätiellä, ja kun tulivat takaisin kouluun, oli
se nyt kokonaan heidän hoteillaan. He istuvat vieretysten rihveli-taulu
edessä, Tom antoi rihvelin Becky'lle ja kuletti hänen kättänsä
taululla, näin muodustaen uuden ihmeteltävän rakennuksen. Kun heidän
taideintonsa masentui, alkoivat he puhella. Tom oli kuin seitsemännessä
taivaassa. Hän sanoi:
"Pidätkö sinä rotista?"
"En, minä en kärsi niitä!"
"Niin en minäkään -- elävistä rotista. Vaan minä tarkoitin kuolleita
rottia, joita saattaa nauhasta pyörittää ympäri päätään."
"En, minä en pidä rotista missään tapauksessa. Mistä minä pidän, on
paukahtavaa karutsia (kumia)."
"Oh, sen minä uskon! Kunpa minullakin olisi vähän sitä."
"Pidätkös siitä? Minulla on. Sinä saat pureksia sitä vähän aikaa, vaan
sinun pitää antaa se takaisin minulle."
Tuo oli hyvin herttaista; niin pureksivat he sitä vuorotellen, potkien
penkkiä iloissaan.
"Oletko koskaan nähnyt cirkusta?" sanoi Tom.
"Olen, ja isäni vie minut vielä sinne, jos olen sievä."
"Minä olen ollut siellä kolme tai neljä kertaa -- ooh, useita kertoja.
Kirkko ei ole mitään cirkusta vastaan. Cirkuksessa tekevät he jotakin
koko ajan. Kun minä tulen suureksi, niin rupean minä "_kujeiliaksi_"
cirkukseen.
"Oh, rupeatko. Sepä on hauskaa. Heillä on niin koreita pilkkuja
päällään."
"Niin, se on varma se. Ja he ansaitsevat ko'ottain rahoja -- melkein
dollarin päivässä, sanoo Ben Rogers. Sanos, Becky, oletko sinä koskaan
ollut kihloissa?"
"Mitä se on?"
"Oo, kihloissa oleminen on sama, kuin naimiseen meneminen."
"Niinkö."
"Tahtoisitko sinä tulla kihlatuksi."
"Ehkä. En tiedä. Mitä se on jota --?"
"Jota? Oh, siinä ei ole mitään. Sinä vaan sanot jollekulle pojalle,
ett'et sinä kuunaan huoli muista kuin hänestä, et kuunaan, _et
kuunaan_, ja sitte suutelette te toisianne, niin siinä on kaikki."
"Suudella? Miksi suudellaan?"
"Sentähden, näet sä, että -- kaikki ihmiset tekevät _niin_."
"Kaikkiko ihmiset?"
"Niin, kaikki ne jotka rakastavat toisiansa. Muistatkos mitä minä
kirjoitin rihveli-taululle?"
"Muistan."
"Mitä se oli?"
"Sitäpä en sano sinulle."
"Sanonko minä sen _sinulle?_
"S-a-no, vaan vasta."
"Ei, mutta nyt."
"Ei nyt -- huomenna."
"Oo, _nyt_ rakas Becky. Minä kuiskasen sen, minä kuiskasen sen hyvin
hiljaa korvaasi."
Kun Becky epäili, niin otti Tom hänen äänettömyytensä myönnytykseksi,
ja laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja kuiskutti sanat niin hiljaa
kuin mahdollista, huulet melkein korvassa kiini. Sitten lisäsi hän:
"Kuiskuta sinä nyt minun korvaani -- aivan omalla tavalla."
Tyttö empi hetkisen, sitten sanoi hän:
"Käännä pois silmäsi, niin ett'et nää minua; sitten teen sen. Vaan sinä
et saa kuuna päivänä sanoa siitä kellenkään -- kuuletkos sen Tom? Ethän
tee sitä -- sanos Tom?"
"En milloinkaan, en milloinkaan, minä vakuutan sen. Nyt, Becky."
Hän käänsi pois kasvonsa. Tyttö kuukistui ujosti pojan yli, ja likenti
huulensa niin likelle hänen korvaansa, että viehkeä hengityksensä
heilutteli pojan kiehkuroita ja kuiskutti:
"Minä -- rakastan -- sinua."
Tämän sanottua lensi hän tiehensä, penkkien ja pöytien yli, Tom
jälessänsä, kunnes hän viimein pakeni yhteen nurkkaan, peittäen
kasvonsa pienellä valkoisella esiliinallansa. Tom syleili häntä ja
sanoi:
"Kaikki on nyt tehty, Becky -- paitsi suutelo. Älä pelkää sitä -- se ei
ole mitään. Ole nyt sievä Becky."
Hän veti pois hänen käsiänsä ja esiliinaansa.
Vähitellen antoi tyttö perään, ja antoi kätensä laskeutua; hänen
kasvonsa, aivan tulipunaiset vastarinnasta, tulivat näkyviin ja
antautuivat. Tom suuteli noita punaisia huulia ja sanoi:
"Nyt on kaikki tehty, Becky. Tästä-lähin, ymmärrätkös, et sinä saa
milloinkaan rakastaa muita kuin minua, etkä mennä muitten kanssa
naimisiin kuin minun, et kuuna päivänä. Tahdotkos sen?"
"Minä en tahdo rakastaa muita kuin sinua, Tom, enkä kuunaan ota
miehekseni muita kuin sinut, vaan et sinäkään saa mennä naimisiin
muiden kanssa kuin minun."
"Se on tietty. Luonnollisesti. Se on _osa_ siitä. Ja aina, kun sinä
tulet kouluun eli menet koulusta kotia, täytyy sinun kulkea minun
kanssani, kun ei kukaan näe sitä -- ja sinä valitset minut ja minä
sinut lasten-tanssissa, sillä niin kihlatut aina tekevät."
"Sepä on hupaista. Minä en ole tuosta ennen tiennyt mitään."
"O, se on hyvin hauskaa! Kuin minä ja Amy Lawrence --."
Nuo kummastuneet silmäykset ilmoittivat Tom'ille erhetyksensä, hän
äimistyi ja jäi äänettömäksi.
"Oo, Tom! Sinä et olekaan siis ensikertaa kihloissa!"
Lapsi alkoi itkeä. Tom sanoi:
"Älä itke, Becky. En minä ole hänestä enää millänikään."
"Kyllä sinä olet, Tom -- sinä tiedät että sinä olet."
Tom koetteli laskea kätensä tytön kaulalle, vaan hän puukkasi sen
pois, kääntyi seinään päin, eikä lakannut itkemästä. Tom koetteli
uudelleen, lohdutuksen sanoja huulillansa, vaan samalla seurauksella.
Silloin loukkautui hänen ylpeytensä, hän jätti hänet ja meni ulos. Hän
seisoi vähän-aikaa ulkona, rauhatonna ja suutuksissaan, vähän väliin
silmäellen ovea, toivossa että tyttö katuisi ja tulisi etsimään häntä.
Vaan hän ei tullutkaan. Tom alkoi tulla rauhattomaksi, ja peljätä,
että hänellä oli vääryys puolellansa. Hänen täytyi kamppailla kova
riita rinnassansa, ennenkuin hän taisi suostua myönnytyksiin, vaan
hän rohkasi luontonsa, ja meni sisään. Tyttö seisoi vielä nurkassa,
itkeä tihuttaen, kääntyneenä nurkkaan päin. Tom'in sydän syytti häntä
itseänsä. Hän meni hänen luoksensa ja jäi seisomaan, tietämättä mitä
oikeastaan oli tehtävä. Viimein sanoi hän, epäillen:
"Becky, minä -- minä en pidä muista kuin sinusta."
Ei vastausta -- vaan tyrskymisiä.
"Becky," viehkeydellä.
Kovempia tyrskytyksiä.
Tom otti esiin kalleimman kalunsa, erään messinki napin vanhasta
pesän-pellistä, kuletti sitä tytön ympärillä niin, että hän taisi nähdä
sen ja sanoi:
"Etkös olisi niin hyvä, Becky, ja ottaisi tätä?"
Tyttö viskasi sen lattialle. Tom läksi nyt pois koulukartanosta, ja
kulki yli kukkuloiden, kauas, kauas -- eikä tullut tänään enää kouluun.
Becky alkoi jo kumminkin epäillä. Hän juoksi ovelle vaan Tom'ia ei
näkynyt. Hän juoksi leikki-kentälle; häntä ei näkynyt sielläkän. Nyt
huusi hän.
"Tom! Tule takaisin, Tom!"
Hän kuunteli tarkasti, vaan ei kuulunut vastausta. Hänellä ei ollut
muuta seuraa kuin hiljaisuus ja yksinäisyys. Niin istuutui hän
uudelleen itkemään, soimaten itseänsä; muut koulu-lapset alkoivat nyt
tulla vähitellen, ja hänen täytyi kätkeä surunsa ja asettaa sydämensä,
ja kantaa pitkän, ikävän ja vaivaloisen ilta-rupeaman surut ja murheet,
joista hän ei tainnut puhua kellenkään, sillä kaikki olivat hänelle
vielä oudot ja tuntemattomat.