Kun maanantai aamu tuli, oli Tom huonolla tuulella. Se oli aina niin,
kun maanantai aamu oli käsissä, sillä nyt alkoi uusi ja vaivaloinen
viikko koulussa. Hän alkoi aina tämän päivän sillä toiveella ettei
olisi ollut mitään väliin tullutta juhlapäivää, sillä se vaikutti vaan
sen, että vankeuteen ja kahleisin meno tuntui vaikeammalta.
Tom virui sängyssään ja mietti. Yht'äkkiä toivoi hän tulevansa
kipeäksi; sillä silloin taisi hän jäädä koulusta pois. Hän alkoi
tutkia ruumiinsa tilaa. Ei keksinyt minkäänlaista vammaa, ja tutki
vielä uudelleen. Tällä kertaa luuli hän keksivänsä mahataudin oireita,
ja hän alkoi kiihottaa niitä jommoisellakin toivolla. Vaan kohta
alkoivat ne laimistua, ja äkisti loppuivat ne tykkönään. Hän mietti
edelleen. Samassa keksi hän jotakin. Eräs etuhampaistaan liikkui.
Tämä oli onnellinen havanto; hän oli jo ruveta ähkimään, "pannaksensa
liikkeelle", niin kuin hän kutsui sitä, kun hänelle äkkiä juolahti
mieleen, että jos hän tämänkaltaisella todistuksella tulisi tuomiolle,
tätinsä tahtoisi nyhtäistä pois sen, ja että tämä koskisi. Siis päätti
hän pitää hampaan nyt vielä varana ja etsi muita syitä. Aluksi ei ollut
tarjona minkäänmoista syytä; vaan sitten muisti hän kuulleensa tohtorin
juttelevan eräästä taudista joka oli pannut sairaan vuoteen omaksi
kahdeksi eli kolmeksi viikoksi ja jossa sairas oli vielä menettää erään
sormensa. Nyt otti hän varpaansa tutkittavaksi. Vaan tällä kertaa ei
hän löytänyt niissäkään välttämättömiä oireita. Kumminkin näytti tuo
maksavan vaivaa koetella, ja niin alkoi hän ähkiä suurella vilkkaudella.
Vaan Sid nukkui tunnotonna.
Tom ähki kovemmin ja luuletteli, että hän alkoi tuntea kipua
varpaassaan.
Sid ei herännyt.
Tom oli nyt hengästynyt ponnistuksistaan. Hän levähti hetkisen aikaa,
veti ilmaa keuhkoihinsa ja alkoi uudelleen ähkiä.
Sid korsnasi vaan.
Tom'ia alkoi huolettaa. Hän sanoi: "Sid, Sid!" ja puisti häntä.
Tom alkoi uudelleen ähkiä. Sid haukottelin, vennytteliin, nousi
puoleksi istumaan ja katsoa töllötti avoissa suin Tom'ia. Tom jatkoi
ähkimistään. Sid sanoi:
"Tom!" Mikä sinua vaivaa, Tom?
Ei vastausta.
"Etkö kuule Tom! Tom? Mikä sinua vaivaa, Tom?" Ja hän ravisti häntä,
katsellen häntä pelästyksissään.
Tom vaikeroi:
"Anna minun olla, Sid. Älä runtele minua."
"Vaan kuinka se nyt on Tom? Minun täytyy huutaa tätiä."
"Ei se maksa vaivaa. Ehkä tuo helpottaa jonkun ajan kuluttua. Älä huuda
ketään."
"Vaan minun täytyy! Älä nyt ähky noin Tom, tuohan on kauheata. Kuinka
kauvan sinä olet jo ollut noin?"
"Useampia tuntia. Ai! Älä nyt telmä noin Sid. Sinä tapat minut."
"Tom miksi et herättänyt minua ennen? Voi, Tom, älä nyt! koko minun
ruummistani karsii kuin kuulen tuota. Tom, no mikä sinua vaivaa?"
"Minä annan sinulle kaikki anteeksi Sid. (Voihkamista). Kaikki mitä
minulle olet tehnyt. Kuin minä olen poisa --"
"Tom, ethän toki aikone kuolla. Älä toki hyvä Tom. Ehkä --"
"Minä annan kaikille anteeksi Sid. (Voihkamista). Sano heille se Sid.
Ja, Sid anna minun akkuna lyijyni, ja minun silmä puoli kissani sille
uudelle tytölle, joka on tullut tänne ja sano hänelle --"
Vaan Sid oli siepanut vaatteet päällensä ja mennyt.
Tom oli nyt todellakin kipeä, niin hyvin oli hänen luulettelunsa
vaikuttanut, ja niin muodoin olivat hänen ähkimisensä muuttuneet
todeksi.
Sid kiirehti alas portaita ja sanoi:
"Voi, täti Polly tulkaat! Tom on kuoleman kielissä!"
"Kuoleman kielissä!"
"Niin täti, niin täti. Älkäätte viipykö, joutukaatte pian!"
"Lorua! sitä en usko."
Vaan yhtä hyvin juoksi hän ylös rappuja, Sid ja Mary jälessänsä. Ja
hänen kasvonsakin kalpenivat, ja huulensa vapisivat. Kun hän tuli
vuoteen ääreen, kysyi hän hätäytyneellä äänellä:
"Sinä, Tom! Tom mikä sinua vaivaa!"
"Voi, täti kulta, minä o' --"
"Mikä sinulla on -- mikä sinulla on lapseni?"
"Voi täti kulta, minun kipeä varpaani kuoleutui!"
Vanha rouva vaipui tuolille ja nauroi vähän, itkeä tihautti, ja nauroi
ja itki samalla, tämä pani hänet entiselleen, ja hän sanoi:
"Tom, kuinka säikäytit minua! Heitä nyt tuo hulluutesi, ja nouse ylös."
Ähkyminen lakastui, ja kipu hävisi varpaasta. Poika oli vähän
häpeissään ja sanoi:
"Täti Polly, se tuntui kuoleutuneelta ja siihen koski niin, että minä
unhotin kokonaan hampaani."
"Hampaasi, katsopashan, mitä olet sinä saanut hampaasesi?"
"Muuan niistä on irtautunut, ja siihen koskee niin kauheasti."
"No niin, älä nyt Herran tähden rupea uudestaan valittamaan. Avaa suus.
Todellakin, hammas on irtautunut, vaan et sinä siitä kuole. Mary käy
hakemassa silkkilankaa ja palava kekäle keittiöstä."
Tom sanoi:
"Voi täti kulta, älkää ottako pois sitä, ei sitä enää pakota. En
kuunaan tahdo liikahtaa paikaltani, jos se ei ole totta. Antakaa olla
sen nyt täti kulta. Minä en enää ole millänikään olla kotona tänään
koulusta."
"Ahaa, sinä et ole milläsikään? Siis koko tämä juoni ainoastaan,
sentähden että toivoit saavasi olla kotona koulusta ja päästäksesi
kalaan? Tom, Tom, minä rakastan sinua niin suuresti, ja kumminkin
koetat sinä kaikintavoin runnella minun vanhaa sydäntäni."
Hampaan ottokone oli valmis. Vanha rouva sitoi toisen pään hampaasen
toisen sängyn pylvääsen. Sitten huiskautti hän kerran kekälettä aivan
Tomin nokan edessä. Hammas kiikkui nyt nuorassa sängyn pylväässä.
Vaan ei niin pahaa josta ei jotakin hyötyä. Kun Tom läksi jälkeen
aamiaisen kouluun, kadehtivat kaikki pojat, jotka tulivat häntä
vastaan, hänen uutta sylkytaitoansa, sillä lovi, joka oli hänen
ylä hammasrivissään, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hänen
ympärillensä keräytyi koko joukko nuorukaisia, ihmettelemään hänen
konsti-kokeitansa; ja muuan, joka oli haavoittanut sormensa ja tähän
asti oli ollut ihmettelemisen keski-pisteenä, näki nyt itsensä
unhotetuksi. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sanoi ylönkatseella,
jota hän ei kumminkaan tuntenut, että tuo nyt ei ollut juuri mikään
konsti, tuo Tomin sylky-konsti, vaan eräs toinen poika sanoi: "Älä
koetakkaan!" ja hän meni kukistettuna tiehensä.
Kohta tämän jälkeen tapasi Tom kauppalan nuoren "parian," kaupungin
juoppolallin pojan, Huckleberry Finn'in. Kaikki kauppalan äitit
vihasivat Huckleberry'a sydämestään, sentähden että hän oli laiska,
laiton, halpa ja kelvoton, ja sentähden että heidän lapsensa suuresti
ihailivat häntä ja olivat onnelliset hänen kielletyssä seurassansa, ja
toivoivat saavansa olla hänen kaltaisensa. Tom oli, niinkuin muutkin
paremmat pojat, siinä että hän kadehti Huckleberryn loistavaa, hylättyä
tilaa, ja oli saanut kovan kiellon ei leikitellä hänen kanssansa.
Huckleberry oli aina puettuna aikamiesten vanhoihin vaatteisin, jotka
aina kukkivat ja olivat riekaleina. Hänen hattunsa oli laaja jäännös,
jonka reunasta oli reväisty suuri puoli-kuun kaltainen tilko: hänen
nuttunsa, kun hänellä oli tämmöinen, ylettyi aina nilkkaan saakka ja
takanapit olivat polvien kohdalla; yksi viileke piti hänen housujansa
ylhäällä, ja nuo rimpsu-suiset lahkeet vetivät liassa, jos eivät
olleet käärityt polviin. Huckleberry tuli ja meni, milloin mieleensä
juontui. Hän nukkui hyvillä säillä portti-penkereillä, ja sateisilla
ilmoilla tyhjissä viinitynnyreissä. Hänen ei tarvinnut käydä koulussa
eikä kirkossa, ei kutsua ketään herraksi, eikä totella ketään; hän
taisi mennä kalaan tai uimaan, milloin ja mihin hyvänsä, ja sai olla
näillä huviretkillään niin kauan kuin lystäsi. Hän oli ensimäinen, joka
alkoi keväillä kulkea avo-jaloin, ja viimeinen, joka tarttui nahkaan
talveksi. Hänen ei tarvinnut koskaan peseytyä tai pukea päällensä
puhtaita vaatteita; ja hän taisi kiroilla aivan karsaasti. Sanalla
sanoen, kaikki mikä tekee elämän arvoisaksi, oli tällä pojalla. Niin
arveli jokainen vaivattu ja kovalla pidetty poika Pietarissa. Tom huusi
tälle romantilliselle lailta ylenannetulle:
"Hohoi Huckleberry!"
"Hohoi itse, ja sano mitä sinä siitä pidät."
"Mitä sinulla on siellä."
"Kuollut kissa."
"Näytäpä tuota minulle, Huck. Kyllä se on pulska kapine. Mistä sinä
olet kaivanut tuon käsiisi?"
"Ostin eräältä pojalta."
"Paljostako?"
"Minä annoin siitä yhden sinisen lipun ja yhden rakon, jonka sain
teurastus-huoneesta."
"Mistäs sait sen sinisen lipun."
"Vaihdoin, pari viikkoa takaperin, Ben Rogers'ilta muutamalla
vanteella."
"Sanos, Huck -- mitä kuolleilla kissoilla tekee?"
"Mitä niillä tekee? Niillä taitaa parantaa käsniä käsistänsä."
"Älähän? Onko se niin? Vaan minä tiedän jotakin parempaa."
"Se on vale. Mitä se olisi?"
"Se on sieni-vesi."
"Sieni-vesi! Minä en maksaisi mädännyttä puolukkaa koko sieni-vedestä."
"Et maksaisi! Oletko koskaan koetellut sitä?"
"En minä, vaan Rob Tanner."
"Kuka sinulle on sen sanonut?"
"Ooh, hän sanoi sen Jeff Thatcher'ille, ja Jeff Thatcher sanoi sen
Johnny Boker'ille, ja Johnny sanoi sen Jim Hollis'ille ja Jim sanoi sen
Ben Rogers'ille, ja Ben sanoi eräälle neekerille, ja neekeri sanoi sen
minulle. Nyt sen tiedät!"
"No, mitä sitten? Nämä kaikki taitavat valhella kuin aikapojat."
"Kumminkin kaikki muut, paitsi neekeri, minä en tunne _häntä_. Vaan
minä en ole kuunaan tavannut neekeriä, joka ei olisi valhellut.
Puhetta! Vaan sanos nyt Huck miten Rob Tanner teki sen."
"Niin; hän pisti kätensä lahoneesen kantoon, johon oli kokounut
sade-vettä."
"Päivällä?"
"Luonnollisesti."
"Kasvot kantoon päin?"
"Niin. Minä luulen kumminkin niin."
"Sanoiko hän mitään."
"En usko -- sitä en tiedä."
"Ahaa! Tule puhumaan mitenkä käsniä parannetaan sienivedellä,
tuollaisella hullulla tavalla! Älä usko, että se tekee lehtonsa.
Pitää mennä aivan yksinänsä keskelle metsää, jossa tiedetään olevan
sadevedellä täytetty kanto, ja juuri puoliyön aikaan asetutaan selin
kantoa vastaan, ja käsi pistetään veteen sanoen:
Ohraryynit, ohraryynit, pienet maissitähkät,
Sienivesi, sienivesi, hävitä nyt käsnät;
käy sitte pikaisesti yksitoista askelta ummessa silmin, ja käänny
kolme kertaa ympäri, ja mene kotiisi kenellekään puhumatta. Sillä jos
puhutaan, niin taika menettää vaikutuksensa."
"Hyvä, sepä kuuluu hyvältä; mutta Rob Tanner ei niin tehnyt."
"Ei veli kulta, ole varma siitä, sillä hän on käsnäisin tässä
kaupungissa, ja hänellä ei olisi yhtään käsnää ruumiissansa, jos
hän osaisi sienivettä hyvästi käyttää. Minä olen ottanut tuhansia
käsniä samalla tavalla omista käsistäni, Huck. Minä olen niin paljon
leikitellyt sammakkojen kanssa että aina olen saanut koko joukon
käsniä. Välistä poistan niitä pavulla."
"Pavut ovat hyvät, sen olen kokenut."
"Oletko? Millä tavalla?"
"Otetaan papu ja halaistaan, ja käsnää leikataan siksi että veri
tiuhkuaa, sitten annetaan veren tippua toiselle pavun puoliskolle,
otetaan ja kaivetaan kuoppa, ja haudataan tämä puolisko sydän yön
aikana tien risteykseen uuden kuun aikana, ja sitten poltetaan pavun
toinen puolisko. Ymmärräthän se puolisko, jonka päällä on verta vetää,
vetää koko ajan, ja kokee vetää luoksensa toista puolta, ja sillä
tavalla auttaa se verta käsnää vetämään ja käsnä putoaa heti pois."
"Niin se on, Huck, niin se on; vaikka, jos haudatessa sanotaan: käsnä
pois ja papu alas, älä konsaan tule takais', niin on se sitä parempi.
Niin tekee Joe Harper, ja hän on ollut melkein Coonville'ssa asti, ja
miltei joka paikassa. Mutta sanopas, kuinka sinä parannat niitä kissan
raadoilla."
"No, otetaan kissa ja mennään hautaus-maalle vähää ennen puolta yötä,
sellaiselle paikalle, johon joku pahankurinen on haudattu, ja juuri
puoli yön aikana tulee piru, tai kaksi, tai vieläpä kolmekin, mutta
niitä ei voi nähdä, vaan ainoastaan kuulla jotakin, joka sohisee
niinkuin tuuli, tahi korkeintaan kuulla niiden puhuvan, ja kun ne
alkavat kantaa mies parkaa, niin viskataan kissa heidän perästänsä ja
sanotaan: piru seuratkoon ruumista, kissa seuratkoon pirua, käsnät
seuratkoot kissaa, _minä_ olen vapaa teistä. Sitä tottelee mikä käsnä
hyvänsä."
"Hyvältä kuuluu. Oletko koskaan koetellut sitä, Huck?"
"En, mutta vanha muori Hupkins on sen minulle kertonut."
"Vai niin, sitte se on totta, sillä häntä sanotaan noita-akaksi."
"_Sanotaan!_ Ei, Tom, minä tiedän että hän on se. Hän on tenhonut
isäni. Isäni on itse sanonut sen. Hän tuli kerran isääni vastaan, ja
hän näki miten hän tenhosi hänet: silloin otti isäni kiven, ja jos hän
ei olisi kumartunut, niin olisi hän saanut aika 'paukun.' Hyvä, juuri
samana yönä, kuin isäni makasi humalassa erään kommakon katolla, vieri
hän alas sieltä ja katkaisi kätensä."
"Tuo on kauheata. Mistä tiesi isäsi sen, että akka tenhosi hänet."
"Kyllä isäni havaitsee sen heti paikalla. Isäni sanoo, että kun he
katsovat kauan ja tuikeasti jonkun päälle, niin tenhoavat he sen,
varsinkin jos mumisevat jotakin. Sillä kun he mumisevat, niin lukevat
he Isämeidän takaperin."
"Sanos, Huck, milloin aiot koetella kissaa?"
"Ensi yönä. Minä luulen, että he ensi yönä tulevat hakemaan vanhaa Hoss
Williams'sia."
"Vaan johan hänet haudattiin Lauantaina. Eivätkö ne jo vieneet häntä
pyhää vasten yöllä?"
"Ooh, mitä sinä puhut! Miten taisi heidän voimansa alkaa ennen puoli
yötä? Ja silloin alkaa pyhä. Pirut eivät ole juuri ulkona pyhinä, minä
en suinkaan luulisi sitä."
"Tuota en tullut ajatelleeksikan. Niin se on. Annatko minun tulla
mukanasi?"
"Luonnollisesti -- jos et ole pelkuri."
"Pelkuri. Älä luule. Nau'utko sinä?"
"Nau'un, ja sinä nau'ut vastaukseksi, jos taidat. Viime kerran nau'utit
sinä minulla niin kauan että vanha Hays alkoi viskellä kiviä päälleni
ja sanoi:
"Lempo vieköön tuon kissan." Minä heitin tiilikiven hänen ikkunastaan
-- vaan varo, ett'et puhu siitä kellenkään."
"Ole huoleti siitä. Minä en taitanut naukua sinä yönä, koska tätini
vahti minua, vaan nyt minä vastaan. Sanos, Huck, mikä tuo on?"
"Ei muu kuin puukkiainen."
"Mistä sen olet löytänyt."
"Metsästä."
"Mitä sinä tahdot tuosta?"
"Enpä tiedä. Enkä ole juuri halukas myömäänkän sitä."
"Vai niin. Se onkin kovin pieni tuo puukkiaisesi."
"Hyvähän se on toisen omaa moittia. Minä olen tyytyväinen siihen. Ja
kyllä tämä puukkiainen kelpaa minulle."
"Oh, puukkiaisistapahan ei ole puute. Minä nyt saisin niitä vaikka
tuhannen, jos tahtoisin."
"No; miksi et tahdo? Syystä, kuin hyvin tiedät, ett'et saa. Tämä on
hyvin aikainen puukkiainen, siitä olen vakuutettu. Tämä on ensimäinen,
jonka olen nähnyt tänä vuonna."
"Kuules, Huck, minä annan hampaani sinulle tuosta."
"Näytä tänne."
Tom otti esiin paperi kappaleen ja avasi sen hyvin varovasti.
Huckleberry katseli sitä toivoen. Kiusaus oli hyvin suuri. Viimein
sanoi hän:
"Onko se oikea?"
Tom nosti ylä-huultansa ja näytti aukon hammas-rivissänsä.
"Hyvä, kauppa on tehty," sanoi Huckleberry. Tom pisti puukkiaisen
nallilaatikkoonsa, joka nykyään oli ollut purin-kakin vankeutena, ja
pojat erosivat, kumpikin, tuntien itsensä rikkaammaksi kuin ennen.
Kun Tom tuli tuohon pieneen yksinäiseen puiseen koulukartanoon, juoksi
hän heti sisään, samoin kuin se, jolla todellakin on kiiru. Hän pisti
hattunsa naulaan, ja juoksi paikallensa asianomaisella kiiruudella.
Opettaja istui korkealla, liista-istuimisella noja-tuolillansa, ja
oli nukahtanut, viihdytettynä uneen lu'un surinalla. Hän heräsi
pysähdyksestä:
"Tuomas Sawyer!"
Tom tiesi, että kun häntä koko nimellä puhuteltiin, niin silloin ei
ollut hyvä jalassa.
"Opettaja!"
"Tule esiin. Kerros nyt, poika, miksi sinä taas tulet myöhään kuin
tavallisesti?"
Tom oli vähällä turvautua valheesen; vaan kuin sai nähdä kaksi pitkää
valkoista palmikkoa riippuvan eräällä selällä, jonka hän tunsi
rakkauden sähkömäisellä myötä-tuntoisuudella, ja siitä että siinä oli
_ainoa tyhjä paikka_ tyttöjen puolella koulu huoneessa, vastaisi hän
heti:
"_Minä seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä!_"
Opettajan pulsit seisattuivat, ja hän tuiotti hämmästyneenä eteensä.
Lu'un hälinä taukosi; oppilaat kummastelivat, oliko tuo uskalikko
kadottanut mielensä.
"Sinä -- mitä sinä teit?"
"Seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä."
Sanoja ei voinut väärin käsittää.
"Tuomas Sawyer, tämä on kummallisin tunnustus kun kuunaan olen kuullut:
vitsa ei ole kyllin rankaisemaan tätä rikosta. Heitä pois nuttusi."
Opettajan käsi työskenteli kunnes uupui, ja vitsa-tukku nähtävästi
väheni. Nyt seurasi käsky:
"Lurjus, mene nyt istumaan _tyttöjen_ joukkoon! Ja olkoon se sinulle
varoitukseksi."
Hykätys, joka kuului ympäri huonetta, näytti painavan pojan mieltä,
vaan todellinen syy oli siihen hänen ujo rakkautensa tuohon
tuntemattomaan ihailtavaansa, ja se ääretön ilo, jonka hän tunsi
siitä, että pääsi istumaan tytön viereen. Hän istausi honkasen
penkin toiseen päähän ja tyttö muuttausi hänestä ulommaksi viskaten
niskojansa. Puukkiloimisia, merkkejä ja kuiskutuksia kuului ympäri
huonetta, vaan Tom istui tyynenä kyynäsvarsin edessään olevaa matalaa
kirjoituspöytää vasten, ja näytti lukevan kirjaansa. Vähitellen kääntyi
huomio hänestä pois, ja tavallinen koulusurina täytti taas tukahuttavan
koulu-ilman. Poika alkoi salaisesti katsella tyttöä. Tyttö havaitsi
sen, näytti närkästyneeltä, ja käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä. Kun
hän varovasti katsoi taaksensa, näki hän muutaman persikan edessään.
Hän työnsi sen pois; Tom pani sen hiljaa paikalleen. Hän työnsi sen
uudestaan pois, vaan ei niin vihaisesti. Tom pani sen taas samalle
paikalle; nyt antoi hän sen olla siinä. Tom piirsi harakan varpailla
rihveli-taulullensa, "ole niin hyvä ja ota se -- minulla on useampia."
Tyttö luki kirjoituksen, vaani ei antanut minkäänlaista vastausta. Nyt
alkoi poika piirtää jotakin taulullensa, piilottaen työtänsä vasemmalla
kädellään. Ensiksi ei tyttö ollut näkevinänsä koko hänen työtänsä; vaan
hänen inhimillinen uteliaisuutensa alkoi kohta vähitellen tulla esiin.
Poika vaan piirsi, eikä ollut tietävinänsäkään. Tyttö koetti katsoa,
vaan Tom ei ollut näkevinänsä. Viimein antoi tyttö myöten ja kuiskasi
epäillen:
"Annas minun katsoa sitä." Tom näytti osittain erään surkean huoneen
karikatyrin, jonka piipusta nousi korkki-ruuvin muotoinen savu-patsas.
Nyt kiintyi tyttökin työhön, ja unhotti kaiken muun. Kun työ oli
valmis, katseli hän sitä hetkisen, ja sanoi kuiskaten:
"Se on hyvä -- piirräs nyt ukko."
Taideniekka asetti huoneen eteen miehen, joka oli kun masto-puu. Hän
olisi hyvin taitanut astua huoneen yli, vaan tyttö ei ollut kova
arvostelija, hän tyytyi kummitukseen ja kuiskasi:
"Se on kaunis mies -- piirräs nyt minut tuohon."
Tom piirsi tunti-lasin, jonka päällä oli täysikuu, oljet jalkoina ja
käsinä, oikeassa kädessä mahdoton auringon varjo. Tyttö sanoi:
"Tuo on hyvin kaunista -- jospa minäkin osaisin piirtää."
"Se on aivan helppo," kuiskasi Tom. "Kyllä minä opetan sinua."
"Opetatko? Milloin?"
"Päivällisaikana. Menetkö sinä syömään päivällistä kotiisi?"
"Voin minä jäädä tännekin, jos niin tahdot."
"Hyvä -- se on päätetty. Mikä sinun on nimesi?"
"Becky Thatcher. Entäs sinun? Ah, tiedänhän minä sen. Tuomas Sawyer."
"Niin kutsutaan minua kun minä saan selkääni. Silloin kun olen sievä on
minun nimeni Tom. Etkös tahtoisi kutsua minua Tom'iksi, sano?"
"Tahdon."
Nyt alkoi Tom kirjoittaa jotakin taululle, piilottaen sanoja tytöltä.
Vaan tällä kertaa ei tyttö ollut ynseä. Hän pyysi nähdä. Tom sanoi:
"Oh, ei se ole mitään."
"Kyllä se on jotakin."
"Eikä ole; etkä sinä ole milläsikään, jos näetkin sen."
"Olen kyllä, olenpa varmaan, ole nyt hyvä ja näytä minulle."
"Sinä kielit."
"En kieli -- en varmaan, en toden todella kielikkään."
"Sinä et puhu vähääkän tästä kellenkään? Et koko elinaikanasi?"
"En sano siitä kuunaan kellenkään mitään. Näytä nyt minulle."
"Et sinä ole kumminkaan milläsikään!"
"Koska sinä käyttäyt minua vastaan noin, niin minä _katson_ väkise,
Tom" -- ja tyttö pani pienen kätensä Tom'in kädelle, ja siitä syntyi
pieni kahakka. Tom oli tekevinänsä vastarintaa, vaan antoi kätensä
siirtyä vähitellen syrjään, kunnes sanat tulivat näkyviin: "_Minä
rakastan sinua_."
"Oo, sinä kelvoton!"
Ja hän läjäytti aika lailla Tomia sormille, vaan punastui ja näytti
kumminkin hyvin tyytyväiseltä.
Tällä ratkaisevalla silmän räpäyksellä tunsi poika verkallisen,
näpistävän tunteen korvassansa johon oli yhdistetty nostava liike.
Näin talutettiin häntä ympäri huonetta, koko koulun kikattaissa, ja
asetettiin omalle paikallensa. Sitten seisoi opettaja joitakuita
kauheita silmänräpäyksiä kuukistuneena hänen ylitsensä, ja muuttausi
viimein takaisin valta istuimellensa, sanaakan sanomatta. Vaan vaikka
Tomin korva suhisi, oli hänen sydämensä kumminkin täytetty ilolla.
Kun lapset olivat taasen asettuneet, koetteli Tom kunnolla tarttua
työhön, vaan hänen sisällinen mielialansa oli kovin kiihoitettu.
Vuorollansa luki hän sisältä ja hötelöitsi sitten tavallaan
maatieteellisissä tutkinnoissa, muuttaen järvet vuoriksi, vuoret joiksi
ja joet mannermaaksi, kunnes tästä sekasotkusta tuli loppu; sitten otti
hän osaa tavaukseen ja teki pukkia yksinkertaisimmissakin sanoissa,
kunnes hänet muutettiin alimaiselle penkille ja hänen täytyi antaa
takaisin se tina medalji, jota hän useampia viikkoja oli kerskujen
kantanut.