Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet
kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan
puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat
vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly
tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin
pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin
mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista
sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja
puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja;
pormestari rouvinensa -- sillä heillä oli pormestari täällä, muitten
korukalujen joukossa -- rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas
nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä
varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja
juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin
asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori
Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta
tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla
koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan
kaikki nuoret kauppa-palveliat -- sillä he olivat seisseet porstuassa,
imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän
hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin
tyttö oli juossut kujaa sen läpitse -- ja viimeksi tuli kaikkein
poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella
varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän
seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki
pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli
heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen
nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta -- epähuomiosta.
Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia
poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla,
niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet,
kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa,
jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys
urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja
hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli
hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo
mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin
muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.
Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja
aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa.
Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin
portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se
pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua
kunnes tuli samaan ääneen:
"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin _täällä_,
Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä _saa_."
Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa"
pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat
naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte
hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin
ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."
Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague
kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja
muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan
-- kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin,
aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu
että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on
sitä poistaa.
Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti
aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan,
kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten,
Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin,
hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä
aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja
Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen
sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla,
ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi
että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja
lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon
hyviä tekoja. Amen.
Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta
istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut
saarnasta, hän ainoasti kesti sen -- jos lie edes tehnyt sitäkän.
Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla
rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä -- sillä hän ei kuunnellut,
vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan -- ja jos joku
vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja
koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä
epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen
hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen,
ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi
etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä,
ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan
ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli
siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin
olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti,
ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa,
niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä
sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane -- hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta
lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa
alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen"
oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun
ja pakoitti hänet päästämään sen.
Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen
esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä --
ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän
tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin
vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan
sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua
saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli
sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin
kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan
maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona
jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi
taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät
vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista,
joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti
ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin
mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.
Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan.
Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa,
ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu
mahdottoman suurilla purimilla -- hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se
oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä
oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen
lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi
suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton
kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona
tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut,
huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.
Eräs ajelehtiva villakoira tuli samalla vaappuen, surullisella
sydämellä, laiskistunut joutilaisuudesta ja veltostuttavasta
kesänlämpimästä, vankeudesta väsyneenä, toivoen vaihetusta. Hän
vainusteli tamminkaista; riippuva häntä kohosi ja alkoi viuhkaa. Hän
tarkasteli otusta, kierti, haisteli sitä, turvalliselta loittoudelta,
kierti uudestaan, tuli uskaliaammaksi, haisteli vähän likempää, aukasi
suunsa ja näykkäsi sitä, juuri parahiksi niin ett'ei sattunut, koetteli
vielä kerran, ja vielä kerran, alkoi innostua leikistänsä, heittäytyi
maahan mahalleen tamminkainen käpälien välissä, ja jatkoi koetuksijaan,
väsyi viimein ja tuli haluttomaksi ja hajamieliseksi. Hänen päänsä
alkoi nyykkiä, ja vaipui viimmein vähitellen alas, kunnes kosketti
vihollista, joka samassa pureutui leukaan. Ilkiä äläys kuului, koira
puisti päätään ja tamminkainen kimposi joitakuita kyynäriä, toisen
kerran pudoten selälleen. Ympärillä istujat hykisivät sisällisestä
naurusta, useampi muoto kätkeysi varjostimen tai nenäliinain taakse,
Tom oli onnellinen. Koira häpesi; vaan hänen sydämmessään kiehui viha
ja kostonhimo. Niin lähestyi hän uudestaan tamminkaista ja alkoi
varovasti ahdistella sitä, tehden hyökkäyksiä kaikista kehän pisteistä,
asetti etukäpälänsä noin tuuman otuksesta, näykkäsi hampaillaan vieläkin
likempää, ja puisteli päätään niin että korvat lotisi. Vaan vähän
ajan kuluttua uupui hän uudestaan, koetti huvittaa itseänsä erään
kärpäsen kanssa, vaan ei saavuttanut siinä mitään iloa, seurasi muuatta
muurahaista laattian raossa, kyllästyi siihenkin, haukotteli, huokasi,
unhotti tykkönään tamminkaisen, ja istuutui sen päälle! Tästä syntyi
surkea ulina ja koira kiiti pitkin käytävää yhä ulisten; hän juoksi
kirkon poikki, alttarin eteen, sieltä lensi hän sivu käytäville, juoksi
ovien ohitse, valitti suruansa puhe-lavan edessä, tuskansa paisui näin
menetellessänsä, kunnes oli kuin villainen komeetti, joka kiertää
rataansa, valon loistolla ja nopeudella. Vihdoin-viimmein heitti tuo
hullu katala ratansa ja lensi isäntänsä syliin, tämä heitti ulos hänet
ikkunasta ja tuskan voivotus hälveni ja kuoli viimmein kokonaan.
Tällä ajalla oli seurakunta pakahtua naurun pidätykseen, ja saarna
täytyi lopettaa. Pappi koetti kyllä jatkaa esitelmäänsä, vaan se
kävi hitaasti ja järeästi, koska kaikki mahdollisuus liikuttaa oli
kadonnut; sillä tunnokkainmatkin sanat vastaanotettiin yhä vaan
naurulla, ikäänkuin pappi parka olisi sanonut jonkin hullutuksen. Se
oli todellakin suuri helpoitus koko seurakunnalle, kun koetus loppui ja
Herran siunaus luettiin.
Tom Sawyer meni kotiansa hyvin hyvällä tuulella, ajatellen että
jumalanpalveluksessa oli hyviäkin puolia, kun sinne vaan hankki
hauskutusta. Yksi ainoa ajatus häiritsi häntä; hänellä ei ollut mitään
sitä vastaan että koira leikitteli hänen purinkakkinsa kanssa; vaan hän
piti sitä väärin tehtynä koiralta, että se juoksi sen kanssa tiehensä.