Aurinko nousi valaisemaan hiljaista maailmaa ja paistoi tuon
rauhallisen kauppalan yli ikäänkuin olisi tahtonut heittää
sille siunauksen säteitä. Aamuisen syötyä piti täti Polly
perhe-jumalanpalveluksen. Hän alkoi rukouksella joka perustautui
paraastaan raamatun lauseisiin, jotka olivat yhteen muuratut
hänen omilla ajatuksillaan, ja tästä korkeudesta luki hän lavean
luvun Mooseksen laista, juuri kuin se olisi ollut luettu Siinain
vuorelta. Nyt vyötti Tom kupeensa, niin sanoaksemme, ja alkoi
"lukea lauseitansa." Sid oli jo oppinut läksynsä useampia päiviä
takaperin. Tom pani kaikki voimansa liikkeelle oppiakseen viisi värsyä
ulkoa; ja hän valitsi osan Vuori-saarnasta kun ei voinut löytää
lyhempiä värssyjä. Puolen tunnin kuluttua oli hänellä epätietoinen
yleinen käsitys läksystänsä, vaan ei muuta, sillä hänen sielunsa
vaelsi kaikilla inhimillisen aatoksen aloilla; ja hänen sormiansa
vaivasi erinomainen nypelöimisen halu. Mary otti hänen kirjansa,
kuulustaaksensa häntä ja hän koetteli löytää tiensä sumussa.
"Autuat ovat -- hm, hm."
"Hengellisesti."
"Niin -- hengellisesti autuat -- hengellisesti -- hm -- hm."
"Vaivaiset --"
"Vaivaiset; autuat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän -- heidän
--"
"Heidän --"
"Sillä heidän. Autuat ovat hengellisesti vaivaiset sillä heidän -- on
taivaan valtakunta. Autuaat ovat murheelliset, sillä he -- he --."
"Saa --"
"Sillä he -- hm"
"S-a-a"
"Sillä he saa --. No, en minä tiedä mitä se on."
"Saavat!"
"Vai saavat! Sillä he saavat -- sillä he saavat -- hm -- hm -- saavat
murheen -- hm -- hm -- siunatut ovat -- ovat -- hm -- murheelliset
sillä he saavat -- saavat mitä? Miks'et sinä sano, Mary? Mikä pakko
sinun on olla noin pilkallinen?"
"Ooh Tom, sinä tomppeli parka, se ei ole pilkatakseni sinua. Tuo nyt ei
koskaan juontuisi mieleenikään. Sinun täytyy lukea paremmin. Älä nyt
tule alakuloiseksi, Tom, sinä jaksat kyllä lukea tuon -- ja jos sen
teet, niin lahjoitan minä sinulle jotakin aivan kaunista! Kas niin, nyt
sinä olet sievä poika."
"Hyvä! Mitä se on, Mary? Sanoppas minulle, mitä se on."
"Ole nyt huoleta siitä, Tom. Tiedäthän, kun minä kerran sanon että se
on kaunista, niin se on kaunista."
"Niin, se on todellakin tosi, Mary. Hyvä on, minä 'jykerrän' vielä
kerran läpi tämän."
Ja hän alkoi "jykertää" sitä; ja uteliaisuuden ja voitonhimon voima
olikin niin suuri, että hän teki tätä semmoisella ahkeruudella jotta
sai juhlallisen voiton.
Mary antoi nyt hänelle ihan uuden "Barlow-veitsen", joka maksoi
kaksitoista centiä; ja se ihastuksen kuume, joka valloitti hänen
ruumiinsa, liikutti kovin hänen sydäntänsä. Tosi on, veitsi ei
kelvannut vuoluveitseksi, vaan se oli "milt'ei oikea Barlow", ja
se oli juuri jotakin käsittämättömän suurta, vaikka se on -- ja
ehkä aina tulee olemaan -- suuri salaisuus, mistä Lännen pojat ovat
saaneet sen käsityksen, että tämmöinen ase saattaisi mahdollisesti
olla väärennetty. Tom koetteli tätä ruokakaappiin ja valmistautui
koettelemaan sitä vaatekaappiinkin juurikuin hänet kutsuttiin ulos,
pukeutumaan pyhäkouluun.
Mary antoi hänelle pesuvadin ja kappaleen saipuata, ja hän meni ulos
portista ja asetti pesuastian pienelle penkille portin ulkopuolelle;
sitten liotti hän saipuan vedessä ja pani sen pois, kääri hihansa,
kaatoi hiljaa veden maahan, jonka tehtyä hän meni keittiöön ja alkoi
hieroa käsiliinalla uutterasti kasvojansa oven takana. Vaan Mary
sieppasi käsiliinan hänen silmiltänsä ja sanoi:
"Hyi etkös häpeä Tom? Sinun ei pitäisi olla noin kelvotoin. Vesi ei
suinkaan vahingoita sinua."
Tom tuli vähän hämillensä. Pesuastia täytettiin uudestaan ja nyt
seisoi hän hyvän aikaa kumartuneena sen yli, kiihottain uskallustansa;
viimmein veti hän syvän huokauksen ja alkoi. Kun hän nyt tuli
keittiöön, silmät kiinni, ja käsillään haparoiden käsiliinaa, valui
kumoomaton todistus saipuanvaahtoa ja vettä hänen naamastansa. Vaan
kun hän oli pyhkinyt itsensä, ei hän vielä ollut tyydyttävä, sillä tuo
puhdas piiri loppui hänen leukaansa ja poskille ikäänkuin naamari;
tämän alla ja sen kummallakin puolen, oli musta pinta kastelematonta
maata, joka ulottui etupuolelta alaspäin ja ympäri niskaa takapuolelta.
Mary otti nyt hänet käsillensä, ja kun oli saanut hänet pestyksi, oli
hän mies ja kanssakristitty ilman värivaihteluitta, ja hänen läpimärkä
tukkansa oli hyvin harjattu ja nuo lyhyet kiehkurat niin järjestetyt
että ne antoivat pulskan ja suhteellisen yleisen vaikutuksen.
Salaisuudessa koetti hän venyttää kiehkuroitaan suoraksi; sillä hän
piti niitä naismaisena, ja ne täytti hänen elämänsä katkeruudella.
Sitten toi Mary esiin eräät hänelle kuuluvat vaatteet, joita hän oli
käyttänyt jo kaksi vuotta pyhinä -- näitä kutsuttiin lyhyesti hänen
"toisiksi vaatteiksensa" -- ja näin tunnemme nyt hänen vaatevarastonsa.
Tyttö "siisti hänet" kun ensiksi oli itse pukeunut; hän pani hänen
puseronsa napit kiinni aina ylimmäiseen saakka, käänti tuon leveän
paidan kauluksen kauniisti olkapäille, harjasi hänen vaatteensa ja
asetti hänen päähänsä kirjavan olkihatun. Hän näytti nyt pulskemmalta
vaan aivan vähän kotiutuneelta noissa ehjissä ja puhtaissa vaatteissa,
jotka harmittivat häntä kovin. Hän toivoi että Mary unhottaisi
hänen kenkänsä, vaan toivo petti; Mary voiteli perinpohjin ne
talilla, niinkuin tapa oli ja asetti ne hänen eteensä. Hän kadotti
kärsivällisyytensä ja valitti että häntä aina pakoitettiin tekemään
sitä, jota hän ei tahtonut tehdä. Vaan Mary sanoi houkutellen:
"Ole nyt siivo, Tom -- onkos tuo nyt siivo poika?"
Nyt veti hän jupisten kengät jalkaansa, Mary oli kohta valmis ja kaikki
kolme lasta läksivät Pyhäkouluun, paikka, jota Tom vihasi kaikesta
sielustaan, vaan johon sekä Sid että Mary olivat kovin ihastuneet.
Pyhäkoulua kesti kello yhdeksästä puoleen yhteentoista: sen jälkeen
alkoi jumalan palvelus kirkossa. Kaksi lapsista jäivät aina paikallensa
vapaasta tahdostaan saarna-ajaksi, ja kolmas jäi myöskin aina --
tehokkaimmista syistä. Kirkon penkit, jotka olivat toppaamattomat ja
korkeilla selkälaudoilla, voivat sisältää noin kolmesataa henkeä;
rakennus oli pieni ja vaatimaton, varustettuna pienellä tornilla, joka
oli ikäänkuin lankuista laadittu laatikko katolla. Ovella kääntyi Tom
takaisin ja sanoi eräälle pyhävaatteisin puetulle koulu-kumppanillensa:
"Kuules Bill, onko sinulla keltaista lippua?"
"On."
"Paljonko sinä siitä tahdot?"
"Mitäs sinulla on annettavaa?"
"Kappale lakeria ja onki."
"Näytäs tavarasi."
Tom veti tavaransa esille. Ne olivat tyydyttävät ja esineet vaihtoivat
omistajia. Sitten möi Tom kolmesta punaisesta lipusta pari valkoista
marmori palloa ja parista sinisestä jotakuta muuta pientä rihkamaa.
Hän piti varalla kun muita poikia tuli, ja osteli heiltä vielä noin
kymmenen eli viidentoista minuutin ajan kuluessa eri-värisiä lippuja.
Nyt tuli hän hyvästi puetetun, vaan meluavan poika- ja tyttö-parven
joukossa kirkkoon, meni paikallensa ja alkoi riidellä ensimäisen
pojan kanssa, joka sattui saapuville. Opettaja, totinen, vanha mies,
tuli väliin, kääntyi hetkiseksi pois, ja Tom tukisti erästä poikaa,
joka istui etupenkissä; vaan oli kiintynyt kirjaansa kun poika
kääntäysi katsomaan; sitte pisti hän erästä toista poikaa neulalla,
ei muun tautta kuin saadaksensa kuulla miten tämä huusi "Aai!" ja sai
uudet nuhteet opettajaltansa. Tom'in luokkakumppanit olivat kaikki
samallaisia -- levottomia, häliseviä ja rauhan rikkojia. Läksyjänsä ei
yksi ainoakaan osannut milloinkaan virheettömästi ulkoa, vaan heitä
piti vähä väliin auttaa. Kumminkin pääsivät aina niukuin naukuin sen
läpi, jonka tehtyä he saivat palkinnoksensa pienen sinisen paperilipun,
jolle oli painettu raamatun lauseita, yksi sininen lippu oli palkinto
kahdesta värsystä läksyssä. Kymmenen sinistä lippua vastasi yhden
punaisen ja taidettiin vaihdettaa semmoiseen; kymmenen punaista
vastasi yhden keltaisen. Kymmentä keltaista lippua vastaan, antoi
koulun ylitarkastaja oppilaalle yhden hyvin yksinkertaisesti nidotun
raamatun, (joka näin helppoina aikoina maksaa noin neljäkymmentä
cent'iä). Kuinkahan monella lukioistani olisi semmoinen ahkeruus ja
into, että lukisi ulkoa kaksi-tuhatta raamatun värssyä, jos saisi
Dorenkin kuvaraamatun. Ja kumminkin ansaitsi Mary tällä tavoin kaksi
raamattua; tämä kärsiväisyyttä koettava työ kesti kaksi vuotta; eräs
poika saksalaista suku-perää oli jo ansainnut neljä tahi viisi.
Kerran luki hän yhteen mittaan kolmetuhatta värsyä; vaan tämä sielun
ponnistus vaikutti häneen niin, että hän ei tästä päivästä ollut
muuta kuin epatto -- harmittava vahinko koululle, sillä juhlallisissa
tilaisuuksissa otti yli-tarkastaja aina esille tämän pojan (Tom'in
selityksen mukaan) "röyhkeilemään". Ainoastaan vanhemmat oppilaat
onnistuivat pitämään lippunsa ja kyllin jatkamaan tätä ikävää työtä,
saadaksensa raamatun, ja senpätähden olikin tämän palkinnon antaminen
harvinainen ja merkillinen tapaus; tuo onnellinen oppilas oli sinä
päivänä niin suuri ja etevä, että joka ikisen koulupojan rinta
täytettiin uudelta kunnian himolta, jota kesti useinkin kaksi viikkoa.
Luultava on, ett'ei Tom'in hengellinen vatsa ollut kuunaan halunnut
tätä palkkiota, vaan epäilemättä oli koko hänen olentonsa jo kauan
toivonut tätä kunniaa ja huomiota, joka seurasi sitä samaa.
Laillisella ajalla astui yli-tarkastaja saarnastuolin eteen, virsikirja
kädessä ja etu-sormi pistetty lehtien väliin, pyytäen huomiota.
Kun Pyhäkoulun yli-tarkastaja pitää tavallisen pienen puheensa, on
virsikirja hänen kädessänsä yhtä välttämätön, kuin nuotti-vihko on
yksin-laulajan kädessä, hänen laulu-lavalla ollessansa -- vaikka
_miksi_ on tietämätön, sillä ei kumpikaan heistä heitä silmäystäkään
virsikirjaansa tai nuotti-vihkoonsa. Tämä yli-tarkastaja oli laiha,
pujo-partainen ja puna-tukkainen noin viiden neljättä vuoden vanha
olento; hänen nutussansa oli jäykkä pystykaulus, jonka yläreuna hipoi
korvia, ja jonka terävät nurkat käpristyivät hänen suupieliinsä.
-- Tätä turvaa seurasi täytymys aina katsella suoraan eteenpäin,
ja kääntää koko ruumiinsa, jos tarve vaati katsomaan syrjään.
Hänen leukansa lepäsi rimpsunenäisellä, pankki-setelin leveysellä
huivisiekaleella, hänen kenkänsä kärjet olivat sen ajan muodin mukaan
ylöspäin käyristetyt, ikäänkuin luistimen kärjet -- jonka vaikutuksen
kengissään nuoret miehet suurella ahkeruudella ja kärsivällisyydellä
aikaan saivat niin, että tuntikausia istuivat kärjet käpristettynä
seinää vasten. Herra Valter oli hyvin totisen näköinen ja sydämmessään
hyvin vilpitön ja rehellinen; hän piti pyhiä-kappaleita ja paikkoja
niin suuressa kunniassa ja niin eroitettuna maallisista esineistä, että
hänen pyhäkoulu-äänensäkin oli saanut tietämättänsä eriskummallisen,
juhlallisen painon, joka siltä kokonaan puuttui arkipäivinä. Hän alkoi
puheensa näin:
"Nyt, lapseni, toivon minä, että te istutten niin suorana ja siivolla
kuin mahdollista, ja tarkkuudella kuulette minua noin parin minuutin
aikaa. Aivan niin, se on oikein. Noin on pienten poikain ja tyttöin
aina tehtävä. Minä näen erään pienen tytön katselevan ulos ikkunasta,
-- hän luulee luultavasti minun olevan jossain tuolla ulkona -- ehkä
jossakussa puussa, pitävän puhetta pienille lintusille. (Myöntäviä
tirskutuksia). Minua hauskuttaa paljon, nähdessäni, niin monta iloista
ja siistiä pientä muotoa kokoontuneena tällaiseen paikkaan, jossa
he saavat oppia hyvästi ja kauniisti käyttäytymään, kun myös hyvää
tekemään."
Ja niin edespäin ja niin edespäin. Se ei ole tarpeellista että tähän
kirjoittaa koko esitelmää, koska se oli mallin mukaan, joka ei juuri
vaihettele, ja siis kaikilta tunnettu. Kolmas ja viimeinen osa puheesta
häirittiin uudistetulta tappelulta ja muilta vehkeiltä eräitten
poikain välillä, joka vähitellen leveni levenemistään, kunnes tyrmäsi
semmoisiin liikkumattomiin kallioihin, kuin Mary ja Sid. Vaan kussa
Valterin ääni vaikeni, vaikeni myös kaikki hälinä, ja puheen loppu
vastaanotettiin hiljaisella tyytyväisyydellä.
Suurin syy kuiskutukseen oli se erinomainen ja harvinainen tapaus,
että -- vieraita tuli kouluun. Kirkkoon astui nimittäin asianajaja
Thatcher, ja hänen seurassansa, ensiksikin eräs heikko ja ijähtynyt
vanhus, toiseksi, kaunis, pulska, keski-ikäinen herra raudanharmaalla
tukalla, ja viimeksi hyvin ystävällinen nainen, joka epäilemättä oli
viimeksi mainitun herran rouva. Rouva talutti pientä tyttöistä. Tom
oli ollut aivan rauhaton ja täytetty vihalta ja harmilta, jota paitsi
omatunto vaivasi häntä -- hän ei taitanut katsoa Amy Lawrencea silmiin,
eikä kärsiä hänen rakastuneita silmäyksiänsä. Vaan kun hän näki tuon
pienen vasta-tulleen tytön, täytyi hänen sielunsa silmänräpäyksessä
suloisimmilta tunteilta. Seuraavana hetkenä koetti hän vetää huomiota
puoleensa kaikin voimin -- sätki poikia korville, irvisteli, sanalla
sanoen, käytti kaikkia keinoja, joiden pitäisi miellyttää tyttöä, ja
voittaa hänen suosionsa. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan yksi asia --
muisti tuosta nöyryytyksestänsä tämän ihanan immen ryytimaassa; vaan
tämä muisto, kirjoitettu hiekkaan, poistettiin noilta sulon aalloilta,
jotka vieryivät sen yli. Vieraat asetettiin istumaan kunniaistuimelle,
ja niin pian kuin herra Valter oli lopettanut puheensa, esitteli
hän heidät koululle. Tuo keski-ikäinen herra havaittiin nyt olevan
suuri ja merkillinen mies; ei sen vähempi kuin piiri-tuomari --
kaikissa tapauksissa suurin ja etevin olento, jonka lapset olivat
nähneet. He kummastelivat mistä aineesta tuo noin mahtava mies oli
tehty; ja toivoivatpa vähin saavansa kuulla hänen kiljuntaansa, vaan
pelkäisivätkin vähin tätä. Hän oli Konstantinopolista, joka oli
kaksitoista peninkulmaa Pietarista -- siis paljon matkustanut ja nähnyt
-- juuri nuo silmät olivat nähneet piiri-raatihuoneen, jolla sanottiin
olevan rauta-katto. Sen kunnioituksen, jotka nuo mietteet antoivat,
todisti paraiten tuo syvä hiljaisuus ja tuijottavat silmäykset. Tuo
oli siis se mainio Laamanni Thatcher, heidän oman tuomarinsa veli.
Jeff Thatcher kävi heti esiin, "näyttääksensä" kuinka ystävällisellä
kannalla hän "oli tuon suuren herran kanssa: ja näin tulla kadehtituksi
koko koululta. Se olisi ollut koko musiikki hänen korvillensa, jos hän
olisi kuullut mitä kuiskettiin.
"Vaan katsokaas Jeffiä! Hän menee heidän luoksensa. Ai, katsokaas!
Hän aikoo antaa kättä -- hän antoi todellakin kättä. Leikittä, etkös
toivoisi olevasi Jeffin siassa."
Herra Valter koetti kaikin voimin "näyttäytyä" viran puolesta, jakeli
käskyjä, tuomitsi, muistutti tuolla, täällä, ja joka paikassa, jos
vähänkin sai tilaisuutta. Kirjaston-hoitaja "näyttäytyi", juoksennellen
edestakaisin syli täynnä kirjoja, ja semmoisella melskeellä ja
hyöringillä, joka on näitten pienten virkamiesten suurin ilo. Nuoret
opettajat "näyttäytyivät" helposti nuhdellen oppilaitansa ja muilla
pienillä mahtavuutensa osoitteilla, ja tarkasti pitäen vaarin
järjestyksestä; useimmalla opettajalla ja opettajattarella oli jotakin
tehtävää kirjavarastossa saarnastuolin juurella, ja sen jonka he
tekivät, oli aina uudestaan tehtävä, pari eli kolmekin kertaa (hyvin
silmäänpistävällä harmilla). Pienet tytöt "näyttäysivät" itsekukin
tavallansa, ja pienet pojat "näyttäysivät" semmoisella innolla,
että ilma oli täytetty pureksituilta paperipalasilta ja rähinältä.
Kaiken tuon yli vallitsi tuo mahtava mies, mahtava tuomari hymy
huulillansa ja lämmitellen itseänsä kunniansa auringon valossa,
sillä hänkin "näyttäytyi" tavallansa. Yhtä ainoata puuttui herra
Valterin ilo, ollaksensa täydellinen, ja se oli tilaisuus saada antaa
raamattupalkkio, ja näyttää se ihme-lapsi, joka tämän oli ansainnut.
Useammalla lapsella oli joitakuita keltaisia lippuja, vaan ei
yhdelläkään ollut tarpeeksi -- hän oli käynyt kyselemässä kaikilta
parhailta oppilailta. Hän olisi antanut kaikki omaisuutensa, jos olisi
saanut tuon saksalais-pojan järjellisenä takaisin kouluun.
Ja nyt, samassa silmänräpäyksessä kun kaikki toivo oli lakannut, toi
Tom Sawyer esiin yhdeksän keltaista, kymmenen punaista ja kymmenen
sinistä lippua, ja tahtoi raamattua! Tämä oli kun salama pilvettömältä
taivaalta. Valter ei ollut odottanut pyyntöä tältä taholta kymmeneen
vuoteen. Vaan asiata ei voitu kiertää -- tässä oli lupaukset, ja
ne piti mitä lupasivat. Tom kohotettiin siis tuomarin ja muitten
valittujen joukkoon, ja tämä ilmoitus annettiin pääkortteerista. Tämä
oli vuosikymmenen merkillisin tapaus; ja niin suuren huomion nosti se,
että se kohotti sen esineen itse laki-ihmisen rinnalle, ja koululla oli
nyt kaksi ihme-lasta tirkistettävänä, siihen sijaan kun ennen oli ollut
yksi. Poikia kalvasi kova kateus, varsinkin harmitti niitä, jotka nyt
kovin myöhään havaitsivat edistäneensä tätä vihattavaa kunniaa niin,
että olivat myöneet lippunsa niitä Tom'in rikkauksia vastaan jotka hän
oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat
itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta
käärmeeltä.
Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli
mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin
puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi
hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt
päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli
koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa --
tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä
ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän
ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin
vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs
salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, -- hänen sydämensä murtui; hän
vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,
ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.
Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi
tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti -- osaksi siitä syystä,
että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi
osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi
mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä
-- jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja
kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen
nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:
"Tom."
"Ei suinkaan, ei Tom -- se on --"
"Tuomas."
"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on.
Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa
sitä minulle?"
"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra
tuomari.' Muista olla kohtelias."
"Tuomas Sawyer -- herra tuomari."
"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi
tuhatta värsyä on jo koko joukko -- aivan paljon. Sinun ei tarvitse
kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa
niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin
ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan
menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun
kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee
kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä
hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi
minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten
lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä
kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi
suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä -- sitä et
totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale,
jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan -- niin, minä tiedän ett'ei
sinulla ole mitään sitä vastaan -- sillä me kunnioitamme ja rakastamme
ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista
opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen
nimeä?"
Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän
ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa.
Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata
yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, -- miksi kysyi nyt tuomari häneltä?
Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:
"Vastaa Herralle, Tuomas -- älä pelkää."
Tom parka oli tuhon alainen.
"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen
opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.
"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli --
"_Taavetti_ ja _Goliathi_."
Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.