Tom näyttäysi nyt täti Pollylle, joka istui ikkunassa eräässä
iloisessa kartanon puolella olevassa huoneessa, joka oli samalla
sänkykammari, kirjasto, ruokahuone ja sali. Kesäinen ilma, rauhallinen
hiljaisuus, kukkien tuoksu ja mehiläisten nukuttava surina olivat
tehneet vaikutuksensa, hän oli nyökähtänyt uneen neuloessansa -- sillä
hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa -- kissa oli nukkunut hänen
polvillensa. Lasi-silmänsä oli hän varmuuden vuoksi nostanut harmaalle
päälaellensa. Hän arveli Tom'in luonnollisesti jo ammon sitte menneen
tiehensä, ja nyt ihmetytti häntä se, että hän näin pelkäämättä antausi
hänen käsiinsä. Tom sanoi:
"Täti pääsenkö minä jo leikittelemään?"
"Mitä, nyt jo? Kuinka paljon sinä olet maalannut?"
"Koko lauta-aidan."
"Tom, älä nyt valehtele. Minä en kärsi sitä."
"Enhän minä valehtele, täti; koko lauta-aita on todellakin maalattu."
Täti Polly ei uskonut vähän vähääkän hänen vakuutuksiansa. Hän meni
itse katsomaan, ja olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos olisi löytänyt
kaksikymmentä prosentia Tomin ilmoituksesta todeksi. Nyt kun hän näki
että koko lauta-aita oli maalattu, ei ainoastaan maalattu, vaan vieläpä
toisen ja kolmannenkin kerran tarkkuudella maalattu, ja että sitä
paitsi oli alareunaan vedetty musta rantu, niin hänen hämmästyksensä
oli sanomattoman suuri. Hän sanoi:
"No, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut tuota! Se nyt on aivan
kieltämätön asia, että sinä saatat tehdä työtä, jos vaan tahdot, Tom."
Vaan nyt laimenti hän kiitoksensa, jatkaen:
"Kumminkin täytyy minun sanoa, että sinä hyvin harvoin tahdot. No
menehän nyt leikittelemään, vaan laittaukin koreasti viikon kuluessa
kotiin, ymmärrätkös, muutoin juovitan selkänahkasi, muista se."
Hän oli niin valloitettu hänen loistavasta työstään, että hän otti
hänet mukaansa pieneen ruoka-komeroon, valitsi erinomaisen pulskan
omenan ja antoi sen hänelle, pitäen samassa pienen puheen siitä, kuinka
paljon arvokkaampi ja maukkaampi makeislahja on, kun se on saatu
synnittä ja hyvillä kilvoituksilla. Hänen lopettaissansa tätä hyvin
valitulla raamatunlauseella, "kaappasi" Tom piparikakun.
Nyt juoksi hän ulos ja näki Sidin nousevan rappusia, jotka portilta
veivät sisähuoneisiin toisessa kerrassa. Savipallia oli saapuvilla
ja silmänräpäyksessä oli ilma täytetty niillä. Ne suhisivat Sidin
ympärillä kuin rakeet, ja ennenkuin täti Polly oli ennättänyt kerätä
hämmästyneet sielunsa voimat ja joutunut avuksi, oli kuusi eli
seitsemän savipalloa sattunut Sidin selkään, Tom pelastaunut yli
lauta-aidan ja hävinnyt. Talossa oli portti, vaan tämä oli tavallisesti
kovin ahdas hänen käytettäväksensä. Nyt, kun hän oli tehnyt rätingin
Sidin kanssa, tuosta sanasta, joka oli vetänyt huomion tuohon mustaan
rihmaan ja saattanut hänet ahdinkoon, oli hänen sielunsa-rauha taasen
tasapainossa.
Tom juoksi pitkin katua, pysytellen seinävierillä, ja katoisi viimein
likaselle solalle, joka oli tätinsä navetan takana. Kun hän varmuudella
oli jättänyt ne paikat, joilla hänet olisi voitu kiinniottaa ja
rangaista, niin asetti hän askeleensa suurelle torille, jolla kaksi
sotaista kompaniaa poikia, ennen tehdyn päätöksen mukaan, seisoivat
asetettuna vastakkain, toistensa päälle hyökätäksensä. Tom oli yhden
näiden armeiain kenrali, Joe Harper hänen paras ystävänsä, toisen. Nämä
suuret päälliköt eivät alentaneet itseänsä niin paljon, että olisivat
ottaneet osaa tappeluun -- se soveltui paremmin noille alhaisille
-- vaan istuivat yhdessä korkeammalla paikalla, sieltä ajutanttein
avulla johdattaen tappelua. Pitkällisen ja kovan tappelun perästä
sai Tomin joukko suuren voiton. Sitten luettiin kuolleet, vangit
vaihettiin, tulevan sodan ehdoista suostuttiin ja välttämättömästi
tapahtuva tappelu päivä määrättiin, jonka jälkeen sotajoukot asetettiin
joukkoihin ja rivihin ja marssivat tiehensä. Tomkin valmistausi
lähtemään yksinään kotiinsa.
Kun hän oli tullut Jeff Thatcherin kartanon edustalle, näki hän
puutarhassa uuden tytön -- viehättävän pienen sinisilmäisen olennon,
jonka pitkä ja paksu valkoinen tukka oli letitetty kahdelle letille,
hänellä oli valkoinen suvihame päällänsä ja pienet viirustellut
housut jalassansa. Uros, joka juuri oli ruunattu kunnialla, antautui
nyt laukauksen laukaisematta. Eräs Amy Lawrence katosi hänen
sydämestänsä, eikä jättänyt edes muiston tunnetta jälestänsä. Hän
oli luullut rakastavansa häntä ylitse kaikkea, hän oli pitänyt
kiihkoansa rakkautena, ja katso, tämä oli ollut ainoastaan pieni,
löyhä, pian katoava taipumus. Kuukausia oli kulunut ennenkuin hän oli
voittanut hänet, ainoastaan viikon päivät oli kulunut siitä kun Amy
oli tunnustanut rakkauttansa hänelle, ainoastaan seitsemän lyhyttä
päivää siitä, kun hän oli tullut maailman onnellisimmaksi pojaksi, ja
nyt oli hän silmänräpäyksessä kadonnut hänen sydämmestänsä, ikäänkuin
sattumalta tullut vieras, joka tulee ja lähtee.
Hän katseli salaisesti tätä uutta enkeliä, kunnes hän näki itsensä
huomatuksi. Sitten alkoi hän, ikäänkuin olisi ollut tietämätöin hänen
läsnäolostansa, tehdä kaikenlaisia poikamaisia temppuja, tällä tavoin
vetääksensä huomiota puoleensa. Juuri kuin hän oli päässyt vauhtiinsa
ja teki kaikenlaisia hirvittäviä voimistelu liikkeitä, heitti hän
silmäyksen sivulle ja näki tytön likenevän pytinkiä. Tom meni aidan
luo, nojautui sitä vasten toivoen hänen vielä vähäisen viipyvän. Hän
viivähtikin hetkisen rappusilla ja alkoi sitten lähestyä ovea. Tom
huokasi syvältä kun tyttö pani jalkansa kynnykselle, vaan samalla
kirkastui hänen muotonsa; sillä juuri ennenkuin tyttö meni ovesta
sisään heitti hän yli lauta-aidan keto-orvokin kukan. Poika juoksenteli
ympäriinsä, seisottui pari jalkaa kukasta, varjotti sitten silmänsä
kädellään ja alkoi katsella pitkin katua, ikäänkuin hän siellä olisi
nähnyt jotakin eriskummallista. Nyt otti hän kadulta erään oljen
korren ja koetti sitä, pää keikallaan, saada seisomaan nenällään,
ja kun hän tätä tehdessään hoippui puolelta toiselle, tuli hän aina
lähemmäksi keto-orvokki-kukkaista; viimein lepäsi hänen paljas jalkansa
sen päällä, hänen notkeat varpaansa kietoutuivat sen ympäri, hän
hyppeli yhdellä jalalla pois aarteinensa ja katosi nurkan taakse. Vaan
ainoastaan minuutiksi -- siksi, kunnes hän oli asettanut kukkasen
sydämmensä eli ehkäpä mahansa lähisyyteen; sillä hän ei ollut juuri
taitava anatomiassa, eikä muutoinkaan kovin kriitillinen.
Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä,
näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää
näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö
oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.
Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että
täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle
on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli
heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä
ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan
sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:
"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."
"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi
alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."
Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen
rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin
harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän
Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se
meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi -- niin iloiseksi, että hän
hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan
sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka
tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko
maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja
kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä
tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha
rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen
vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen:
"nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava
kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:
"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."
Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista
sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei
hän sanonut muuta kuin:
"Hm -- jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa
sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en
minä olisi läsnä."
Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle
jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että
tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä
ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa
surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli
suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa
hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä.
Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä
kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin
katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut
näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella,
ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä
anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja
kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän
näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä,
kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu
sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä,
kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi
Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää
kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa
kylmänä ja vaaleana -- pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat
nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle,
että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan,
ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin
nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.
Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei
hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo
keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen
lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että
oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien
huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta
ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.
Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset
tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat
yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka
muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan
tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta
kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto
oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.
Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti
merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan
tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja
toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa
minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin
koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen
suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä
mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen
viimein nukkavieruksi.
Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen
eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen
tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan
ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta
toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen
jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein
kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä
liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen
kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja
niin tahtoi hän kuolla -- ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei
ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa,
joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä
muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska
viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän
katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua -- ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa
kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän
vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti
hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?
Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän
hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi
vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.
Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä
nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä
johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn
ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi
lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.
Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle,
talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid,
vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti
hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä -- sillä vaara loisti Tom'in
silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid
tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.