Nyt oli lauantaiaamu, koko luonto oli kirkas ja puhdas kesäisessä
puvussansa ja hehkui eloa ja elämää. Runoutta oli joka sydämmessä, ja
jos sydän oli puhdas, niin puhkesi tämä runollisuus ääneen. Ilo loisti
kaikkein silmistä ja heidän askeleensa olivat keveät ja reippaat.
Akaasia-puut olivat täydessä kukkapuvussaan ja täyttivät ilman
tuoksullansa.
Vähän matkaa kylästä, kylän yläpuolella, kohosi Cardiff Hill'in ihana
ja viheriä kukkula, ja näytti täältä katsellen onnettarien asunnolta,
sillä niin uneksivan, rauhallisen ja viehättävän näköinen oli se.
Tom nähtiin katukäytävällä, kantaen toisessa kädessään maalilla
täytettyä ämpäriä ja toisessa pitkävartista maalaripenseliä. Hän
heitti silmäyksen lautta-aidalle, kaikki sulo katosi luonnosta ja
synkkä-mielisyys täytti hänen sielunsa. Lauta-aita, yhdeksänkymmentä
jalkaa pitkä ja yhdeksän jalkaa korkea! Elämä tuntui hänestä kovin
raskaalta ja tyhjältä. Huoaten pisti hän penselinsä maaliämpäriin, ja
siveli sillä joitakuita kertoja ylimmäistä lautaa, teki vielä kerran
samalla lailla, vertaili tätä vähäistä maalattua pilkkua tuohon melkein
äärettömään maalaamattomaan alaan, ja istausi kovin alakuloisena
eräälle puksipuun kannolle. Jim tuli portista hypellen kuin vuohen
poika, kantaen pientä läkki kannua ja laulaen: "tytöt ne Buffalossa
ovat kuin auran kukkii". Veden haku kauppalan kaivosta oli tähän saakka
ollut Tom'ista hyvin halveksittavaa työtä, vaan nyt se ei tuntunut
siltä. Hän muisti että kaivolla tapasi kumppania.
Valkoisia ja värjätyitä poikia ja tyttöjä odotti täällä aina siksi
kunnes heidän vuoronsa tulisi, tällä ajalla lepäsivät he, pelasivat
pois leikkikapineitaan keskuudessaan, riitelivät, pieksivät toisiaan
ja heittivät kuperkeikkaa. Hän muisti että vaikka kaivolle ei ollut
kuin joitakuita satoja askelia, Jim ei palannut sieltä milloinkaan
ämpärineen ennen tunnin kuluttua ja tämänkin ajan kuluttua vasta
silloin kun häntä käytiin hakemassa. Tom sanoi:
"Kuules Jim; minä käyn vedellä, jos maalaat sillä ajalla."
Jim pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei käy laatuun, masteri Tom, vanha
rouva käski minun vedelle, eikä luvannut minua viivyttelemään eikä osaa
ottamaan kumppanieni vehkeisiin. Hän sanoi: kyllä arvaan että, Tom
pyytää sinua maalaamaan edestänsä, vaan pidä sinä vaan huoli omista
asioistasi, -- kyllä minä itse maalauksesta huolen pidän."
"Oh, mitä sinä huolit hänen sanoistansa! Noinhan hän höpisee aina. Anna
tänne kannu -- minä en viivy minuuttiakaan liiaksi. Hän ei koskaan tule
tätä tietämään."
"En minä tohdi, masteri Tom. Vanha rouva iskee minua niskaan ja vääntää
minulta niskat nurin. Niin hän tekee!"
"Hän! Eihän hän lyö ketään -- korkeintaan antaa hän sormistimallaan
paukun päähän ja kuka tuota pelkäisi. Kielellään hän kantaa kyllä
suuria sanoja, vaan mitä niistä sanoista -- kunhan hän ei itke. Kuules
Jim, minä annan sinulle yhden marmoripallon. Sinä saat valkoisen
pallon."
Jim kävi jo epävakaiseksi.
"Ajattelepa Jim, valkoinen marmoripallo, ja vieläpä kaikkein siroin."
"Kas lempo, onpa todellakin pulska pallo, se täytyy tunnustaakseni.
Vaan masteri Tom, minua peloittaa niin peevelisti tuo vanha rouva."
Ihminen Jim'ikin oli -- kiusaus oli kovin suuri. Hän laski kannun
kädestänsä ja otti tuon valkoisen marmoripallon; vaan samalla alkoi
hän kiitää pitkin katua kannu kädessä, seurattuna joltakin kolisevalta
esineeltä. Tom maalasi lauta-aitaansa suurimmalla ahkeruudella, tohveli
kädessä ja voiton tunne loistaen silmistä vetäysi täti Polly pois
näyttämöltä.
Vaan Tom'in into ei kestänyt kauan. Hänelle juohtui ne huvitukset
mieleen, joilla hän oli aikonut itseänsä tänään huvitella, ja hänen
huolensa kasvoivat yhä suuremmiksi. Kohta, ajatteli hän, tulevat ne
pojat, joilla on vapaus, ja alkavat kaikin tavoin ilveillä siitä kun
minun pitää olla työssä -- ainoasti tämä ajatus poltteli jo häntä
kun tuli. Hän otti esiin maalliset omaisuuksensa ja tarkasteli niitä
-- pienoisia leluja, marmori-palloja ja kaikenlaista muuta pientä
rihkamaa, ehkä niin paljon, että hän näillä saisi palkatuksi työmiehiä,
vaan ei kumminkaan niin paljoa, että hän niillä olisi voinut ostaa
edes puolen tunnin täysinäisen vapauden. Hän pisti vähäiset tavaransa
takaisin taskuunsa, ja hylkäsi kokonaan sen ajatuksen että näillä
koettaa lahjoa kumppaninsa.
Tässä kamalassa ja epäilyksen alaisessa tilassa juolahti hänen
mieleensä onnellinen aate. Todellakin onnellinen. Hän otti pensselinsä
ja jatkoi erinomaisen tyynellä mielellä työtänsä. Kohta tämän jälkeen
ilmestyi Ben Roger näyttämölle, juuri se, jonka ivaa Tom enin
pelkäsi. Ben tuli hyppien ja tanssien -- täysi todistus siitä, että
hän oli hyvällä tuulella ja että hänen toiveensa olivat suuret ja
iloista laatua. Hän söi omenaa ja päästi vähä väliin pitkäveteisen ja
soinukkaan huudon, "hihoo", jota seurasi syvempi "plingplingplong,
plingeliplong": siten matki hän höyrylaivaa. Kun hän tuli lähemmäksi
hiljenti hän vauhtiansa, asettui keskelle tietä, kallistui oikealle
puolelle ja höyrysi, tehden suuren mutkan, maata kohden, vaarin ottaen
sekä arvonsa että kaikki temput, sillä hän oli olevinansa tuo yhdeksän
jalan syvässä kulkeva "Suuri Missouri." Hän oli samalla laivana,
katteinina ja signaalikellona, sentähden täytyi hänen otaksua olevansa
omalla täkillänsä, jolla itse käski ja toimitti käskynsä.
"Seisottakaa laiva, te siellä! Klingelikling." Laiva seisottui melkein
kokonansa ja ajoi katukäytävää kohden.
"Takaperin, puoli masiinaa! Klingelikling!"
Hän levitti sylensä ja laski ne sitte sivullensa.
"Kääntäkää oikealle! Klingelikling. Puh, puh, puh" samalla kierteli
hän kaikenlaisia mutkia ilmassa oikealla kädellänsä, sillä tämä kuvasi
suurta ratasta, joka oli neljäkymmentä jalkaa ympäriinsä. "Kääntäkää
vasemmalle! Klingelikling! puh, puh, puh."
Nyt alkoi vasen käsi samalla tavalla tehdä kiehkuroita ilmassa.
"Pitäkää oikealle! Klingelikling! Vasemmalle! Eteenpäin oikealle!
Seiso! Kääntäkää varovasti laiva! Klingelikling. Puh, puh, puh. Liinat
esiin! Joutukaat. Heittäkää ulos liina laiturille! -- Mitä te teette
siellä alhaalla? Pankaa liinat tuohon kantoon kiinni. Vetäkää nyt laiva
laituriin! Seisottakaa masiina, te siellä! Klingelikling."
"Shy-shy-shy!" (Hän laskee ulos höyryä venttiilien kautta).
Tom jatkoi maalaamistaan, eikä ollut näkevinänsä koko höyrylaivan
vehkeitä. Ben katseli vähän aikaa häntä ja sanoi sitte:
"Ha, ha, ha! Sinä olet luultavasti tuohon naulattu, eikös niin?" Ei
vastausta. Tom tarkasteli työtään taiteilian silmäyksillä, vetäsi vielä
kerran pensselillään, ja tarkasteli taas sitä samalla tavalla. Ben tuli
hänen vierellensä. Tomin suuhun tuli vesi kun näki omenan Ben'illa,
vaan hän pysyi työssänsä. Ben sanoi:
"Hei, poikaseni, sinun pitää olla työssä tänään, eikö niin?"
"Kah hiisi! Ben! Enpä huomannutkaan sinua."
"Kuules, minä olen aikonut mennä uimaan. Haluttaakos tullaksesi
mukaani? Vaan luultavasti sinä työskentelet mieluukkaammin, eikös niin?
Luonnollisesti?"
Tom katseli hetkisen tuota toista poikaa, sitte sanoi hän:
"Mitä kutsut sinä työksi?"
"Vai niin, eiköhän tuo ole työtä?"
Tom teki työtänsä ja vastasi mistään huolimatta: "ehkä lienee työtä,
ehkä ei. Sen vaan tiedän, että tämä huvittaa Tom Sawyer'iä."
"No älähän mitään -- ethän vaan tahtone sanoa, että tuota työtä teet
mielelläsi?"
Penseli jatkoi matkaansa.
"Tee tätä mielelläni? Niin, minä en ymmärrä, miks'ei tämä hauskuttaisi
minua. Sinä luultavasti luulet että tämmöistä työtä on minulle
jokapäivä tarjona?"
Tämä antoi asialle kokonaan uuden muodon. Ben herkesi pureskelemasta
omenaansa. Tom siveli penselillään erinomaisella taitavuudella ja
somuudella -- vetäysi vähän takaperin katsoaksensa vaikutusta, korjaili
sieltä ja täältä -- arvosteli uudestaan korjauksien vaikutusta. Kun Ben
katseli kaikkia näitä Tom'in liikunnoita mieltyi hän yhä enemmin tähän
työhön ja jopa sanoi viimen:
"Kuules Tom! annapa minunkin maalata vähäisen."
Tom aprikoi, oli vähällä myöntyä, vaan muutti päätöksensä. "Ei,
ei," vastasi hän, "ei se käy laatuun, Ben. Näet sä, täti Polly on
varsin tarkka tästä aidasta -- syystä että tämä on katua vasten,
ymmärräthän -- vaan jos tämä olisi pihan puolella, niin en minä siitä
juuri piittaisi, eikä hänkään. Hän on niin erinomaisen tarkka tästä,
senpätähden on tämä tehtävä hyvin tarkasti ja tyystisti. Luullakseni ei
tuhannessa ja tuskinpa kahdessa tuhannessa pojassa, löytyy yhden yhtä,
joka olisi mies tekemään tätä niinkuin se on tehtävä."
"Oh todellako -- onko se niin? Älä nyt ole turhamainen -- anna minun
nyt koettaa yksi ainoa kerta, hyvin vähäisen vaan. Minä antaisin sinun,
jos olisin sijassasi."
"Ben, hyvin mielelläni antaisin, minä vakuutan sen; vaan täti Polly --
niin, Jimikin tahtoi tehdä tätä, vaan hän ei päästänyt häntä tähän. Sid
tahtoi myös, vaan ei hänkän päässyt. No, käsitätkös nyt, missä pulassa
minä olen? Jos sinä maalaisit aidan ja jotai tapahtuisi sille --"
"Ole jaarittelematta! Minä teen sen aivan yhtä hyvin kuin sinäkin. Anna
minun vaan koettaa. Kuules -- saat siemen-kotin omenastani."
"No tuossa on. En kumminkaan, Ben, minua peloittaa --."
"Saat kokonaan."
Tom jätti epäilevän näköisenä, vaan ilosta tykkivällä sydämmellä
pensselin Ben'ille. Sillä ajalla kuin entinen höyry "Suuri Missouri"
teki työtä ja hikoili auringon paisteessa, istui mestari, joka oli
vetäynyt pois työstä, vierellä eräällä tynnyrillä siimeksessä, järsien
omenaansa ja miettien kuinka hän useampia syyttömiä niellä voisi.
Esineitä ei puuttunut häneltä; joka silmänräpäys tuli uusia poikia;
he tulivat juoksennellaksensa ja leikkiäksensä, vaan seisattuivat
maalaamaan. Kun Ben oli kyllästynyt; möi Tom lähimmäisen oikeuden
työhön Billy Pisher'ille hyvästä paperi-leijasta, ja kun tämä ei
enää jaksanut, maksoi Johnny Miller oikeuksistansa kuolleen rotan
ja kappaleen nuoraa, jolla rotta pantiin liikkeelle, j.n.e. tunti
tunnin perästä. Ja kun puolen-päivän aika tuli, oli Tom, joka aamulla
oli ollut köyhyyden rasittama poika parka, sanalla sanoen ympäröity
rikkaudella. Hänellä oli, paitsi jo lueteltuja kapineita, kaksitoista
marmoripalloa, kappale sinistä putelilasia; puukanuuna, avain, joka
ei avannut minkäänlaista lukkoa, kappale liitua, lasinen karahviinin
korkki, tinainen sotamies, pari meri-tähteä, kuusi sähikäistä,
silmäpuoli kissa, messinkinen oven salpa, koirattoman koiran
kaula-panta, puukon pää, neljä appelsiinin kuoren kappaletta ja kappale
ruostunutta läkkiä. Hänellä ei ollut koko ajalla mitään tehtävää ja
kyllin kyllä seuraa, -- ja lauta-aita oli kumminkin kolmeen kertaan
maalattu. Jos ei maali olisi loppunut, olisi kaikki kauppalan pojat
joutuneet häviöön.
Tom tuumaili itsekseen ett'ei maailma kumminkaan ollut niin nurja.
Tietämättänsä oli hän keksinyt suuren lain ihmiskunnan toiminnoissa,
nimittäin, ett'ei tarvinnut muuta kiihottaaksensa, joko pojan tai
aikuisenkin miehen halua saadaksensa jotakuta esinettä, kun tehdä
sen saaminen vaikeaksi. Jos hän olisi ollut suuri ja viisas filosofi
(tieto-viisas), niinkuin tämän kirjan tekiä, niin olisi hän nyt
käsittänyt, että työtä on kaikki se, jota ihminen on pakoitettu
tekemään, vaan leikkiä se, johon hän ei ole pakoitettu. Tästä olis hän
ymmärtänyt senkin, miksi konstikukkasten valmistaminen tai polku-myllyn
polkeminen ovat työtä, kun keilin heitto ja Mont-Blanc'ille kiipeäminen
ovat ainoasti huvitusta. Englandissa löytyy rikkaita herroja,
jotka kesällä joka päivä ajaavat neljän hevosen vetämiä vaunuja
kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen peninkulman matkan, syystä, että tämä
oikeus maksaa heille suuria rahasummia; vaan jos heille tarjottaisiin
palkka työstänsä, niin muuttaisi tämä asian työksi, ja he herkeäisivät
siitä paikalla.