Tohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä,
puhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää."
"Taidat olla tyytyväinen?" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.
"Minäkö, hyvä Jumala, ajatteleppas itse, minähän saan 12 ruplaa ja sinä
20. Yhteensä 32 kuussa. Kaikki vapaata! Jos nämä ihmiset ovat talveen
saakka sairaat, niin kuinka paljon meillä onkaan koossa! Ja sitten me
Jumalan avulla muutammekin pois siitä maakuopasta."
"Njaa, se on tärkeä juttu", saneli Orlow miettien ja vähän aikaa
vaiettuaan huudahti hän toivehikkaalla äänellä, taputtaen vaimoaan
hartioille:
"Ah, Matrjona, eiköhän meillekin kerran päivä paista! Ole nyt vain
varuillasi, äläkä pelkää!"
Tämä loisti innosta.
"Kunhan sinä vaan voisit muuttua..."
"Ei puhuta nyt siitä. Kun olot muuttuvat, muutun minäkin."
"Hyvä Jumala, kunhan niin kävisi", huoahti vaimo syvään.
"Ole vaan huoletta!"
"Grischenka!"
He erosivat toisistaan iloisin toivein, valmiina tekemään työtä
viimeiseen veripisaraan, iloisina ja reippaina.
Kolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu
järkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja
muut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat
kernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja
hänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka
kanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä
katkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain
kiusaa. "Huonoja miehiä", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa
hampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen
mitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. --
"Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen
menestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw."
Kaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän
väsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän
oli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi
tulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein
salaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin
ryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja
puhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä
enemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien
vaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän
tunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä
jotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi
kaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta
puolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi
äkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain
itselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu
kiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.
Tämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia
vaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta,
vankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia
sairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa
silmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä
tyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä
kiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän
sydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.
Muutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle.
Parakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota
toiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi
kaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen
yhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka
vietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana
toisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko
laski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja
loistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin
laitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain
kuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin
levitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset
virtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä
oli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.
Orlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa
puhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.
"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?" kysyi Matrjona
hiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen
rinnallaan.
Tällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja
kaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo
pani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.
"Soittoko?" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, "vieköön piru koko
soiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani... sepä on
jotain!"
"Mitä sitten?" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.
"Enpä tiedä itsekään... Enkä siis osaa sitä kertoa... Ja jos
osaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto... se tahtoo vapautta,
enemmän tilaa... että oikein saisin koettaa voimiani... Ah! Minussa
tuntuu olevan sellainen voima... ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin
jos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani
vaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas
taisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin... Minun
haudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow
vapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita."
Hän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.
"Sinä voimakas mieheni!" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä
vasten.
"Ymmärrätkö... minä kävisin sen kimppuun... jos siitä vain olisi hyötyä
ja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori
Waschtschenko, ylioppilas Kokrjakow -- ne tekevät työtä, niin että
täytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan... luuletko sinä
niitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä.
Tohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran
sairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia,
eikä käynyt koko aikana kotonaankaan... Tällä ei ole mitään tekemistä
rahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä... ei sääli
itseään... kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta... Mischka Usowin
puolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on
varas ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä
nauroivat, kun se nousi vuoteeltaan... Ja minä tahdon näetkös saada
tuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että
kuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi
naula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten?
Ah! Perkele!"
Orlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas
ajatuksiinsa.
Matrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän
pelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan
intohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle
oli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.
He kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan... Kaukaa
näkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo
sinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien
tuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat,
pienet männytkin -- koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä
kuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja
jonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi,
ne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen
puistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta.
Taivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies
rummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.
Äkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa
vasten ja sanoi kuiskaten:
"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle!
Rakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa
sanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi... et rääkkää minua!"
"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa", sanoi Grigori
rakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.
Hän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä,
isälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä
polvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä,
lämpimänä.
"Rakkaani", kuiski hän.
Mies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle
itselleen ja hänen vaimolleen uusia.
"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan... miten ovatkaan asiat,
niin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle
monasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet
semmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun
ryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä.
Ja nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten
sitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta
puhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw
Wasinkow. Piru vieköön... Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä
huoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku
raukkaseni?"
Vaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.
"Ainokaiseni", vastasi mies ja suuteli uudelleen.
He suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui
Orlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka
lukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen
surumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.
* * * * *
Heidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuli
Orlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas ja
Matrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevin
kasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:
"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?"
"En, ei mitään", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen
teelasinsa.
"No, mutta mikä sinun sitten on?" kysyi Matrjona.
"En voinut nukkua... ajattelin... tulimmepas me eilen tunteellisiksi,
maistui ihan omenatortulta... ja minua hävettää nyt... Ei semmonen
kelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä
kynsiinsä, niin niin... älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en
minä tule taipumaan, pane mieleesi se!"
Hän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa.
Matrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja
kummasti käyristyivät hänen huulensa.
"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?" kysyi
hän. "Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit.
Sekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani... hyvin katkeraa... ihan
sydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten?
Ikäväkö sinun on minun kanssani... etkö voi minua sietää, vai mikä
sinua vaivaa?"
Hän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta,
uhmaa.
"Ei nyt juuri niinkään", sanoi Grigori nolona, "sanompahan niin vaan...
elettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä
oli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se
panee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut... minä olen vieras
itselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä
tulee?"
"Mitä herran nimessä tahdot?" sanoi Matrjona vakavasti. "Älä vaan kadu,
että eilisiltana olit niin hyvä!"
"Jätetäänhän tämä", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. "Minä luulen
sittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme,
mutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele
sinun kanssasi enkä hauku..."
Matrjona nauroi hermostuneesti:
"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen."
"Mutta juomiseen olisi aikaa", nauroi Orlow. "Ei ole halua, sepä on
ihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko
omantunnonvaivoja vaiko tuskaa." Hän pudisti taas päätään ja kävi
ajattelevaksi.
"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa", sanoi Matrjona ja
huoahti syvään. "Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä.
Kaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa,
en vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!"
"Siinäpä se juuri on, levoton... Minä ajattelin näinikään: Peter
Ivanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä
sitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori
Waschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis
samallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En
ymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut
terveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta
puhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin
niin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?"
"Ne säälivät ihmisiä", väitti Matrjona. "Kun meidänkin puolella joku
sairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun
joku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja
lääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat."
"Niinpä sinäkin sanot -- itkeä... Minä oudostelen vaan, en muuta!..."
Orlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan
epäillen.
Tämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti,
että ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja
katsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten
raskas elämä on.
Tämä katseli häntä ja ajatteli:
"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!"
"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos
vallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa?
Ihmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta
tullut paremmaksi."
Orlow naurahti ääneensä.
"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset
kuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää!
Hyi..."
Hän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti
hän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. "Hyvästi
se puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista."
Ja hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja
voihkinan keskeen.
Joka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin
halu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen
sisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan
oli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei
voinut iloita ihmisistä.
Ja yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja
hämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen
väliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat
alempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin
tuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut
hänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli
itseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet
että hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän
meni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti
lemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä
oli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon
tunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän
ja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi
ajatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.
Matrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä
vahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa
elämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei
hän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä
elämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja
taloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja
entisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne,
joiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä
pitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät,
häntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.
Muutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen
elämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki,
mutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.
"Mitä naurat?" kysyi lääkäri.
"Muuten vaan... elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en
minä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein
ymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli."
Tämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa
aivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin
niinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin
olisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla
äänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta
usein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja
levossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut
rauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.
Kohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat -- nuoria,
työkykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat -- olettaneet väritöntä
elämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut
rahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi
pelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä
hänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen
elämään.
* * * * *
Muutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja
Proniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka
oli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.
"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta", vastasi
ajuri kysymykseen.
"Tschischik", huudahti Orlow tuskallisesti. "Hyvä Jumala, Senka
Tschischik, tunnetko minua?"
"Ky-yllä", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja
käänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena
häntä kohti.
"Sinäkin... iloinen veitikka. Mistä sen sait?" kysyi Orlow. Häneen
vaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi.
Miksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti
surullisesti päätään.
Tschischik huohotti vaan. "Kylmä on", sanoi hän, kun hänet pantiin
vuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.
"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen", puheli Orlow, "ja parannamme
sinut."
Tschischik pudisti päätään ja kuiskasi: "Ei, ette te minua paranna!
Grigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen
harmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran
soitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin
vatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä
se riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen
soittajan sisarelle, se kyseli sitä." Hän alkoi vaikerrella ja
kyyristyi kouristuksen käsissä.
Kaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut
laiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet
ruumishuoneeseen.
Orlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon,
mutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois
ajatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin
runnellut.
Hänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja
sen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän
nähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin
kuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain
kauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä
oli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen
kanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten
kanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin
yritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen
kanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.
Tämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta
teekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.
Vaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä
hartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä,
palvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin
mukaan avata kuka kulki.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin
yhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä
kiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi:
"Senka on kuollut."
"Kuollut tulkoon autuaaksi", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi
sitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.
"Minun on niin ikävä sitä", huokasi Grigori.
"Oli se aika veitikka."
"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä
millainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika..."
"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja
ajattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin
totuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä
olet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa
meillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää... Elää,
tehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me
oikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä.
Tämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi
toista!"
Hän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle
painuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä
kalpeammaksi.
"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei
ole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!"
"Sinä valehtelet", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä,
"valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa!
Sinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi
aisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä
valehtelet, Grischka!"
Grigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan
eikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin
raivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut
eikä koskaan niin painokkaasti puhunut.
"No, no", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa.
"No sano vielä jotain!"
"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota
moitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi,
minä en synnytä!" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.
"Älä kilju", sanoi mies.