lyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet
minua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta
lähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi
en minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö
häpeä katsoa minua silmiin!... Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö:
murhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt,
kaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna
elämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä,
että itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole
niinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo,
arvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että
hän varjelisi kohtuni lasta sinulta -- murhaajalta... Kun minä näen
vieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni
kohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut!
Mikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!"
Hengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman
yhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi
ja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa.
Kalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä
vierasta naista.
Hän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva
häneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat
silmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin
hän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota,
kuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että
mahtava voima oli tähän asettunut. "Sinä olet loukannut sisimpääni,
Grischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt,
vaiennut... Minä rakastin sinua... Mutta tuota moitetta en voi kestää.
Ei ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten
sanojesi tähden kolme kertaa kir-- -- --"
"Vaikene!" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.
"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut
paholaiset?"
Grigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja
puhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä
kylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa;
sitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja
lyykähti huohottaen sille.
Ilma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien
lomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja,
vihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn
loppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti
sekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten,
tunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi
nainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat
synkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja
tuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen
kuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan
vakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa
sanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa
tarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei
ollut uskon vilpitöntä pontta.
Sadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut
nukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa
tuskaisa kauhistava kysymys:
Mitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys
akkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen
olemukseensa.
"Mitä tulee nyt?"
Ei uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus
sukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti
raivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta,
että elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän
ajatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin
oli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi
juoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän
nähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti
häntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja
vihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.
"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen
teinkään?"
Ristiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi
koittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän
kostean harmaan usvan läpi.
"Orlowa tulkaa toimeen!"
Noudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni
parakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen
hidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein
silmin.
"Orlowa, te ette ole terve?" kysyi lääkäri.
"Ei mitään."
"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne."
Matrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle
mutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä
ammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:
"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee,
ei ollut ensi kerran."
"Vaimo parka", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.
Matrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja
purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen,
koetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.
"Mitä nyt tulee?" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen
tahdissa.
Kauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita
kuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea
kohti.
Mutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt
kokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet
täydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.
Grigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja
kulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen
kasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään
tyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli
hänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä
sellaiseksi kuvitellut.
"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?"
Vaimo vaikeni.
"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan
syyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot,
niin lankean polvilleni!"
Vaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne
kalvoi hänen sieluaan.
"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen", sanoi
Grigori ja kysyi äänekkäämmin: "No, annatko anteeksi?"
"Sinä olet humalassa", sanoi Matrjona huoaten. "Mene nukkumaan!"
"Sinä valehtelet, en minä ole humalassa, vaan väsynyt, minä kuljeskelin
ympäriinsä ja ajattelin. Olen paljon ajatellut. Ota nyt vaarin!"
Hän uhkasi sormellaan ja hymyili.
"Miksi olet vaiti?"
"En voi puhua kanssasi."
"Et voi, mikset?"
Mies kuohahti äkkiä ja hänen äänensä kävi kiinteäksi.
"Sinä olet eilen täällä kirkunut, haukkunut, no ja nyt minä kuitenkin
pyydän sinulta anteeksi. Huomaa tämä!"
Hän sanoi tämän onnettomuutta uhkaavasti, huulet käyristyivät ja
sieramet laajenivat. Matrjona tiesi, mitä tämä merkitsi, ja entinen
elämä sukelsi selkeänä hänen eteensä: maakuoppa, lauvantai, tappelu,
ikävä ja tuska!
"Minä huomaan", sanoi hän terävästi, "sinä olet taas tullut elukaksi."
"Elukaksi! -- Tämä ei kuulu asiaan. Minä sanon, annatko minulle
anteeksi? Mitä ajattelet? Luuletko, että minä tarvitsen sinun
anteeksiantamustasi? Kyllä minä ilman sinuakin toimeen tulen, mutta
kuitenkin tahdon minä, että sinä antaisit anteeksi? Ymmärrätkö?"
"Mene matkaasi, Grigori", huusi vaimo täynnä tuskaa ja kääntyi pois.
"Matkaani?" nauroi Grigori ilkeästi, "matkaani, jättäen sinut rauhaan,
Ahaa, joko sinä olet jonkun löytänyt?"
Hän tarttui tämän hartioihin, veti hänet lähemmäksi ja asetti hänen
kasvojensa eteen veitsen, lyhyen, paksun ja terävän palan ruostunutta
rautaa.
"Jospa tappaisit minut", sanoi Matrjona ja hengähti syvään, ja
irtauduttuaan hänen käsistään kääntyi hän jälleen pois. Silloin
käännähti mieskin pois, kun häneen sattui tämän ääni eivätkä sanat. Hän
oli usein kuullut nämä sanat, mutta noin ei hän koskaan ollut puhunut,
Ja se seikka, että tuo nainen pelkäämättä hänen veistään käännähti
poispäin, tämä yhä lisäsi hänen ällistystään. Joku hetki sitten olisi
hänen ollut helppo iskeä, mutta nyt ei hän voinut. Vaimonsa
välinpitämättömyyden kauhistamana heitti hän veitsen pöydälle ja kysyi
synkällä raivolla:
"Perkele, mitä sitten tahdot?"
"En mitään, en yhtään mitään", huudahti Matrjona. "Mutta mitä sinä
tahdot? Jos olet tullut minua tappamaan, niin iske sitten!"
Grigori katseli häntä vaieten eikä tiennyt mitä tehdä. Hänen aatoksensa
olivat sekaisin. Hän oli tullut varmasti luullen voittavansa Matrjonan.
Eilisen törmäyksen sattuessa oli tämä ollut voimakkaampi ja se alenti
häntä omissa silmissään. Tämän täytyi ehdottomasti alistua. Hän ei
tiennyt miksi, mutta hän oli varma siitä, että niin täytyi tapahtua.
Kuumaverisenä luonteeltaan oli hän näiden neljänkolmatta tunnin
kuluessa paljon elänyt ja ajatellut, Ja sekava kun oli, ei hän päässyt
perille tunteittensa sekamelskasta, johon oli joutunut vaimonsa
heittäessä häntä vastaan tuon oikeutetun syytöksen. Hän käsitti, että
tämä oli kapinaa häntä vastaan ja hän otti mukaansa veitsen,
pelottaakseen Matrjonaa. Hän olisi iskenyt, jollei tämä niin
välinpitämättömästi olisi kohdellut hänen yritystään nöyrtyä. Mutta nyt
oli tämä hänen edessään avuttomana, tuskan runtelemana, mutta kuitenkin
voimakkaampana. Häntä loukkasi ja tämä seikka selventi hänen
ajatuksiaan.
"Kuule", sanoi hän, "älähän konstaile, sinä tiedät, että minä
todellakin voin iskeä kylkeesi ja siihen se loppuu, kaikki loppuu ihan
yksinkertaisesti."
Grigori vaikeni tuntiessaan, ettei sanonut sitä, mitä piti. Matrjona ei
liikahtanut, seisoi vain poispäin käännähtäneenä. Kuumeisen nopeasti
teki hän tiliä kaikesta menneisyydestä ja yhä uudelleen tunkeutui hänen
mieleensä kysymys:
"Mitä tulee nyt?"
"Motrija", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja
kumartui vaimoaan kohti. "Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen,
etteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni."
Hän pudisti päätään ja huokasi.
"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan
minulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani.
Toiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei
tämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu
tuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten
minä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo
tuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen
terve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he.
Ajattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni
kouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että
minä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen
millainen olet, puukuva!"
Hän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän
sanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Sinä vaan vaikenet", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin
uusi ja voimakas tunne. "No, miksi vaikenet, mitä tahdot?"
"Minä en tahdo sinulta mitään!" huusi Matrjona. "Miksi kiusaat minua?
Mitä sinä tahdot?"
"Niin, sitä vaan."
Tällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa
niin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän
välilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin
poistettavissa.
Silloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa
niskaan ja eläimenä ulvoi hän:
"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut
kuoliaaksi."
Isku heitti Matrjonan kasvot pöytää vasten, mutta hän kohosi heti ylös
ja täynnä vihaa katsoen miestään silmiin sanoi hän varmasti, kuuluvasti
ja lyhyesti:
"Lyö!"
"Hiljaa!"
"Mikset lyö?"
"Sinä perkele!"
"Ei Grigori, jo riittää!"
"Hiljaa!"
"Minä en anna sinun pitää itseäni pilkkanasi!"
Hän kiristeli hampaitaan ja astui taaksepäin ehkäpä vain sitä
mukavammin voidakseen lyödä.
Mutta silloin aukeni ovi ja kynnyksellä seisoi tohtori Waschtschenko.
"Mitä tämä on? Missä luulette olevanne, mitä teette?"
Hänen kasvonsa olivat ankarat ja hämmästyneet. Orlow ei nolostunut
hänen tullessaan, sanoihan vaan:
"Onpahan vaan pieni desinfektsioni miehen ja vaimon kesken."
Ja kolkosti naurahti hän lääkäriin katsoen.
"Miksi et ole tullut toimeesi?" huudahti lääkäri ankarasti tämän naurun
ärsyttämänä.
Grischka kohautti olkapäitään ja selitti rauhallisesti:
"Oli tekemistä; omia asioitani!"
"Vai niin ja kuka täällä eilen metelöi?"
"Me."
"Te? Vai niin, te olette kuin kotonanne!"
"Emmehän toki ole orjia!"
"Vaiti! Kapakan olette tänne laittaneet, elukoita olette, minä näytän
missä olette!"
Grischkan valtasi kiihkeä halu panna kaikki nurin, päästä pois tästä
painavasta sekamelskasta. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen tehdä
jotain tavatonta ja kerrassaan vapauttaa sielunsa kaikesta sen
sekamelskasta. Hän oikasihe, tunsi sydämmessään miellyttävän viileyden
ja kissan liikkein käännähtäen lääkärin puoleen sanoi hän:
"Älkää nyt kurkkuanne niin kiljutelko, älkää huutako, minä tiedän missä
olen... kidutuslaitoksessa!"
"Mitä? Mitä sanot?" Ällistynyt tohtori kumartui hänen puoleensa.
Grischka tiesi sanoneensa hurjan sanan, mutta ei siitä rauhottunut,
kiihtyi vaan.
"Olkaa huoletta, kyllä jo selviää. Te nielette pillerin! Matrjona, pane
myttysi kokoon."
"Ei, ystävä hyvä, odotahan! Vastaa ensin!" sanoi lääkäri uhkaavan
tyyneesti. "Minä sinut, sinä ilkeä mies..."
Grischka katsoi häntä uhmaavasti ja alkoi puhua. Hänestä tuntui kuin
juoksisi hän ja kuin joka askeleelta hengitys helpottaisi.
"Te, Andrei Stepanowits, älkää huutako, älkää haukkuko! Te luulette
koleran takia voivanne komentaa minua. Turhaan. Ei kukaan tarvitse
teidän parannustanne ja se, että sanoin 'kidutuslaitos' oli vain tyhjä
sana, minä vain tahdoin ärsyttää, mutta te älkää huutako noin!"
"Sinä valehtelet", sanoi lääkäri rauhallisesti. "Minä sinut opetan. Hei
tulkaa tänne!"
Käytävään oli kokoontunut ihmisiä, Grischka siristi silmänsä ja puri
hampaansa yhteen.
"Minä en valehtele enkä pelkää, ja jos te tahdotte antaa opetuksia,
niin sanonpa minäkin opetukseksi jonkun sanan."
"No sano!"
"Minä menen kaupunkiin ja huudan: ystävät, tiedättekö miten koleraa
parannetaan?"
"Mitä?" Ja lääkärin silmät levenivät.
"Silloinpa tänne tulee puhdistus ja ilotulitus."
"Mitä sanot, sinä perkele!" huusi lääkäri jylhästi. Kiihtymys oli
hänessä muuttunut hämmästykseksi. Hänhän tiesi, ettei tämä mies ollut
tyhmä ja tunsi hänet ahkeraksi, mutta nyt: miksi oli hän ilman asiaa
tullut tuommoiseksi?
"Mitä sinä puhut tyhmyyksiä, narri!"
"Narri", kajahti kaikuna Grischkan koko olemuksessa. Hän tiesi, että
tuomio oli oikea ja loukkaantui siksi sitä enemmän.
"Mitäkö minä puhun? Minä tiedän, minusta on ihan samaa", sanoi hän ja
silmänsä loistivat hurjasti. "Nyt minä ymmärrän, että on aivan samaa ja
turhaan me tunteitamme pakotamme. Matrjona, ota myttysi!"
"En minä lähde", selitti Matrjona varmasti.
Tohtori tuijotti heihin molempiin, hieroi otsaansa eikä ymmärtänyt
mitään.
"Sinä olet humalassa tai hullu. Tiedätkö mitä teet?"
Grischka ei antanut, ei voinut antaa myöten ja hän vastasi lääkärille
ivallisesti:
"No ja mitä te sitten ymmärrätte? Desinfektsionia! Niin. Parannatte
sairaita ja terveet kuolevat, kun ei elämässä ole tilaa. Matrjona, minä
murskaan pääsi, tule!"
"Minä en tule sinun kanssasi!"
Hän oli kalpea ja luonnottoman jäykkä, mutta hänen silmänsä katsoivat
varmoina ja kylminä miehen silmiin. Grischka käännähti rohkeudestaan
huolimatta pois ja painunein päin oli hän vaiti.
Tohtori sylkäsi: "Perhana tätä ymmärtäköön, sinä, mene tiehesi! Mene ja
ole kiitollinen, että sinut tänne otin. Oikeuteen pitäisi, aasi, mars!"
Grigori katseli vaieten lääkäriä ja hänen päänsä painui uudelleen.
Parempi olisi, jos olisi lyöty tai kutsuttu poliisia, mutta lääkäri oli
hyvä ihminen ja hän näki, että Orlow oli miltei syyntakeeton.
"Minä sanon viime kerran; tuletko?" kysyi Grischka vaimoltaan käheästi.
"Ei, minä en tule", vastasi tämä ja kumartui hieman kuin itkua
välttääkseen.
Grischka antoi kätensä pudota.
"No, vieköön piru teidät kaikki helvettiin, mitäpä minä teitä
tarvitsen."
"Sinäpä olet visainen", alkoi lääkäri hyvitellen.
"Älkää te veikistelkö!" kirkui Grischka.
"No, kirottu narttu, nyt minä lähden, emme kai tapaa toisiamme. Ehkäpä
sentään, se riippuu minusta, mutta jos me tapaamme, niin käy sinun
huonosti, huomaa se!"
Ja Orlow astui ovea kohti.
"Hyvästi, traagikko", sanoi lääkäri ivallisesti, kun Grischka oli hänen
vierellään.
"Älkää kajotko minuun, älkää vetäkö vieteriä vireeseen, se on nyt
rauhassa eikä kuulu kellekään. Hyvä niin!"
Hän otti lakin maasta, heitti sen päähänsä ja meni vaimoonsa
katsahtamatta.
Vaimo katseli tätä tutkien. Kalpeana seisoi hän kasvot näköjään
tunteettomina. Lääkäri osoitti Grigoria ja kysyi:
"Mikä häntä vaivaa?"
"En tiedä."
"Hm. Ja mihin menee hän?"
"Juomaan", vastasi Matrjona kiinteästi. Lääkäri kohautti olkapäitään ja
meni.
Matrjona katseli akkunasta ulos. Parakista kulki illan pimeässä
sateessa ja tuulessa nopeasti mies, yksin, keskellä märkää harmaata
kenttää.
Matrjona Orlowin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Hän asteli huoneen
nurkkaan, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla. Kiihkeästi heittäytyi
hän maata vasten, tuskin veti hän henkeään innokkaasti rukoustaan
kuiskiessaan ja vapisevin käsin repi hän rintaansa ja kaulaansa.
* * * * *
Kävin kerran E:n käsityökoulussa. Mukanani kulki muuan tuttava, sen
koulun perustajia. Hän kuljetti minua mallikelpoisesti järjestetyssä
koulussa ja kertoi:
"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme
kasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia.
Kenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen
kengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno
moitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon
minä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee,
miten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa
hän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee
työtä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää
vielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä
henkilö."
Hän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen.
Tapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen
elämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä
antanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet
käsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.
Kun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän
otettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi
tänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä
elämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja
kirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän
tekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään.
Kasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa
merkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän
yskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan
on sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto
levottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.
Tämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole
vaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole
näyttäytynyt. Kuuluu "paljasjalkojen" joukkoon.
Minun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin
sopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan
saman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:
"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole
mitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain
tekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin
joukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta,
joka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä
sylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte
ja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks
kaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja
ahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin:
no Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys.
Kiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten,
piru tiesi... Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista?
Mitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus
sydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se
on paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen
kulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon
tietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu.
Kaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi
parempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne
hävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!"
Me istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen
sisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti
toinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja
muut!