hän mennyt ylioppilaan kanssa johonkin ja tuli kotiin ajattelevana ja
vaiteliaana, kävi vuoteelle ja makasi teen juontiaikaan saakka
sanaakaan sanomatta, vaikkakin hänen vaimonsa yritti useaan kertaan
saada häntä jutteluun. Ei hän edes rähissyt siitä, ettei saanut olla
rauhassa ja tämä oli jo vallan tavatonta.
Naisen vaistolla, jonka koko elämä on mieheensä keskittynyt, aavisti
Matrjona jo, että jokin uusi asia oli vallannut hänen miehensä. Hän oli
tuskassa muutenkin ja halusi saada jotain tietää.
"Voitko pahoin, Grischka?"
Grigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi
hitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:
"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla... niin olin..."
"Koleraparakilla", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin;
"onko siellä monta?"
"Tämän meikäläisen kanssa 53..."
"Vai niin."
"Kymmenkunta on jo paranemassa... kuljeskelevat... ovat keltaisia,
laihoja..."
"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?... Jos ne ovat panneet sinne
joitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme
ihmisiä."
"Pässinpää", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät
pahasti. "Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä
teidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään." Hän tempasi karskisti
lasinsa ja vaikeni.
"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?" kysyi Matrjona pisteliäästi ja
huokasi.
Hänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän
vaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta
tuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua.
Hämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi
Orlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa
ikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan
oltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat
astioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli
sormellaan pöytään.
"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt", sanoi hän äkkiä.
"Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin...
kolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten... sen hajukin jo tekee
kylläiseksi... ja hoito ja huolenpito... Ja kaikkia niitä hoidetaan
kuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei
sinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan
kurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö?
Ja kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein
parhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja... viiniä... Kuuden ja puolen
pullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini
maksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän
parantamiseksi... jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi."
Vaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä
tyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin
sielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän
mahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea
häntä.
"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä", sanoi hän ja puri
epäillen huulensa yhteen.
Grigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi
sitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:
"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy
kuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa.
Sanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio
odottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan -- sen
ymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi
on sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa!
Sotaa siis! Eipä sitten muuta... Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin
palvelijaksi -- ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse -- kas,
niele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin... En siellä
vähempääkään ansaitse... kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi
saada palkinnonkin... Voi kai kuollakin?... Kyllä, mutta pikemmin
täällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa..." Ja Orlow löi
kiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona
katsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi
siristi hän vihasesti silmänsä.
"Se ylioppilas kai neuvoi", kysyi hän vielä rauhallisena.
"Oma minun järkeni... tiedän itse mitä teen." Hän ei tahtonut vastata
suoraan.
"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?" jatkoi
Matrjona.
"Sinusta?" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut.
"Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona
yksin -- se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä." Orlow
pysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: "Ylioppilas... Mitä sinusta
tulee? Asut tässä... ja minä saan palkan..."
"Vai niin", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota
paljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää
mustasukkaisuuden.
Tämän tunsi Orlow, hän kun oli hermostunut ja herkkätunteinen, mutta
arvonsa tunnossa ei hän tahtonut sitä vaimolleen osottaa, vaan sanoi
lyhyesti:
"Mitä sinä loruat?" ja odotti sitten mitä tämä vielä sanoisi.
Tämä vaan hymyili ärsyttävästi eikä puhunut mitään.
"No mitä tahdot sitten?" kysyi Grigori kovalla äänellä.
"Mitäpä minä", sanoi Matrjona välinpitämättömästi ja peseskeli
astioita.
"Senkin nauta, älä siinä kuomaile, minä pieksen sinut", kohahti Orlow.
"Menen ehkä vielä kuolemaan."
"Enhän minä sinua lähetä... älä mene..." keskeytti Matrjona.
"Jopa sinä olisit valmis", sanoi Orlow ivallisesti.
Vaimo vaikeni, joka seikka yhä enemmän raivostutti miestä, mutta tämä
ei kuitenkaan ilmaissut tunteitaan tavallisella tavalla. Häntä pidätti
jokin ovela ajatus, hän hymyilikin vahingoniloisesti.
"Tiedän minä, että sinä ajaisit minut helvettiin. No, katsotaampa, kuka
viimeksi nauraa... Osaan minäkin!"
Hän nousi pöydästä, sieppasi lakkinsa, meni ulos ja jätti vaimonsa
tyytymättömänä tämän menettelyyn. Tämä oli uhkausten sekottama ja
pelkäsi tulevaisuutta entistä enemmän. Hän katseli ikkunasta ulos ja
kuiski itsekseen:
"Herra Jumala! Pyhä neitsyt Maria."
Kauvan istui hän pöydän ääressä kaikellaisia levottomia ajatellen ja
kuvitellen, mitä Grigori voisi tehdä. Puhtaat astiat olivat pöydällä.
laskevan auringon säteet heittivät vastapäiselle seinälle punasen
läiskän. Siitä heijastui valo alas ja sokeriastian reuna kiilsi. Otsa
rypyssä katseli vaimo tätä kiiltävää pistettä, kunnes silmänsä
väsyivät. Sitten nousi hän istualleen, korjasi pois astiat ja paneutui
maata.
Hänen oli paha olla.
Grigori tuli illan pimeässä. Askeleista päätti Matrjona, että hän oli
hyvällä tuulella. Hän murahti jotain siitä, että huoneessa oli pimeä,
huusi vaimoaan, meni vuoteen luo ja istahti siihen. Vaimo kohennaite
hänen vierelleen.
"Tiedätkö mitä?" sanoi Orlow nauraen.
"No mitä?"
"Saat sinäkin paikan!"
"Mistä?" kysyi tämä värisevällä äänellä.
"Sieltä parakista mistä minäkin", selitti mies juhlallisesti.
Vaimo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tanakasti puristaen häntä
suuteli suoraan suulle. Tätä ei mies ollut odottanut ja hän töykkäsi
tämän takaisin. Se vaan teeskentelee, senkin lutka, ei tahdo olla minun
kanssani, kiemailee viekkaasti, pitää miestään narrina.
"Mistä sinä iloitset?" kysyi hän karkeasti ja teki mielensä heittää
hänet maahan.
"Siitä vaan", vastasi vaimo iloisesti.
"Teeskentele! Minä tunnen sinut!"
"Sinä urhoollinen mies."
"Ole vaiti!"
"Rakas Grisania, omani!"
"Mikä sinun oikein on?"
Kun hyväilyt olivat häntä vähän lepyttäneet, kysyi hän huolekkaasti:
"Etkö sinäkään pelkää?"
"Ollaanhan siellä yhdessä", kuului yksinkertainen vastaus.
Tämä oli miehestä hauskaa kuulla ja hän sanoi:
"Oletpa kunnon eukko."
Ja samalla nipisti hän tätä kyljestä, niin että Matrjona kirkasten
kiemurteli.
* * * * *
Ensi päivänä, jona Orlowin pariskunta oli paikassaan, sattui tulemaan
paljon sairaita ja molemmat tulokkaat, jotka olivat tottuneet
hiljaiseen elämään, tunsivat outoa levottomuutta tässä vilkkaassa
liikkeessä, johon olivat joutuneet. He olivat taitamattomia, eivät
ymmärtäneet käskyjä ja monien vaikutusten valtaamina juoksivat he
hätäännyksissään edestakaisin koettaen tehdä jotain, mutta häiritsivät
enemmän toisia. Grigori tunsi usein sangen selvästi, että hän
taitamattomuudessaan oli ansainnut ankaran muistutuksen, mutta hänen
suureksi hämmästyksekseen ei kukaan mitään rähissyt.
Kun muuan lääkäri, iso tumma mies, jolla oli kotkanenä ja iso luomi
oikeanpuolisten kulmakarvain yllä, käski Grigoria auttamaan muuatta
sairasta kylpyyn, tarttui Grigori sairaaseen sellaisella kiihkolla,
että tämä kiljasi ja lyyhistyi kokoon.
"Hyvä ystävä, älä heti hänen luitaan riko, hän kyllä paratessaan pääsee
itse kylpyyn", sanoi lääkäri vakavasti.
Orlow nolostui; mutta sairas, laiha pitkä riuku, naurahti hyvin
väkinäisesti ja sanoi heikosti: "hän on vielä tottumaton touhuun."
Toinen lääkäri, vanha mies, jonka harmaa parta oli suippo ja silmät
loistivat, oli antanut Orloweille heidän tullessaan neuvoja, miten
heidän piti seurustella sairasten kanssa, miten milloinkin menetellä,
miten nostaa sairaita. Lopuksi kysyi hän, olivatko he eilen kylpeneet
ja antoi heille valkeat puvut. Tällä lääkärillä oli hento ääni ja hän
puhui nopeasti. Orlowit olivat häneen heti mieltyneet, mutta pian
olivat he parakin kihinässä unohtaneet hänen neuvonsa. Heidän
ympärillään kuhisi valkopukuisia ihmisiä, he kuulivat käskyjä, jotka
heti käsitettiin, sairaat yskivät ja ähkivät, veden loisketta kuului ja
kaikki nämät äänet sekottuivat ilman terävään, kutkuavaan hajuun, joka
tuntui siltä kuin jokainen lääkärin sana, jokainen sairaan huokaus
olisi haissut ja revellyt nenää.
Ensin tuntui Orlowista, kuin vallitsisi täällä mieletön sekamelska,
jossa hän ei paikkaansa löytäisi ja tuntui kuin tulisi hän kuuroksi,
sairaaksi, tukehtuisi... Mutta kun muutamia tunteja kului, tempasi
hänet ympäristön tarmokas touhu ja hän oli innostunut hakemaan
paikkaansa. Hän tunsi, että kävisi helpommaksi olento, jos hän pääsisi
samaan mylläkkään, jossa muut liikkuivat.
"Karboolia!" huusi lääkäri.
"Vielä kuumaa vettä kylpyyn", käski laiha, pieni ylioppilas, jonka
silmäluomet olivat punaset, turvonneet.
"Te... mikä onkaan nimenne? Orlow... vai? Peskää tämän jalkoja... Noin
-- noin -- katsokaas, noin... Köykäsemmin, älkää raastako hänen
pintaansa..." -- "Oh kun väsyttää..." Näin puhui toinen ylioppilas,
jolla oli pitkä tukka ja rokonarpiset kasvot.
"Taas tuotiin sairas", sanoi joku.
"Orlow, menkää ottamaan vastaan."
Grigori oli innoissaan, hiki tippui otsalta ja silmiä tuntui
hämärtävän. Väliin häneltä vaikutteiden lukuisuuden takia katosi
personallinen tietoisuus. Vihreät läiskät väsyneitten silmien alla,
tuhkanharmaat kasvot, silmäkulmat, jotka tauti oli tehnyt pistäviksi,
niljakas, haiseva iho, kaikki tämä kouristi hänen sydäntään ja herätti
hänessä pahoinvoinnin tunteen.
Kerran näki hän ohimennen parakin käytävällä vaimonsa. Tämä oli
laihtunut, näytti harmaalta ja kuluneelta. Käheällä äänellä kysyi
Grigori häneltä:
"Mitä kuuluu?"
Tämä hymähti heikosti ja katosi vastaamatta.
Uusi odottamaton ajatus lennähti läpi Grigorin aivojen: Kenties oli
mieletöntä tuoda vaimoaan tähän iljettävään työhön, saa vielä
tartunnan, ja kun hän seuraavan kerran tämän tapasi, sanoi hän
ankarasti:
"Pese nyt usein käsiäsi ja pidä varasi!"
"Mikäs täällä on hätänä?" kysyi vaimo ärsytellen ja näytti pikkusia
valkosia hampaitaan.
Miestä suututti. Oli tämäkin nyt leikin paikka! millaista väkeä ovat
naiset! Mutta ei hänellä ollut aikaa enempään puhelemiseen, ja kun
Matrjona huomasi hänen ilkeän katseensa, katosi hän nopeasti naisten
osastoon.
Seuraavana hetkenä oli Orlow jo kantamassa tuttua poliisia
ruumishuoneeseen. Poliisia kuljetettiin paareilla ja lasittunein silmin
tuijotti hän kirkasta taivasta kohti. Grigori katsoi häneen synkkä
kauhu sydämessään. Toissapäivänä oli tämä poliisi ollut toimessaan ja
ohimennen oli hän sitä vähän ärsyttänyt -- heillä oli hanhi kynimättä
keskenään. Ja nyt oli tämä ihminen, terve mies, kuollut, taudin
runtelemana!
Orlow tunsi, kuinka ilkeätä tämä oli. Mitä varten sitten synnytään, jos
päivässä voi kuolla tähän kauheaan tautiin? Hän katsahti taasen
poliisiin ja sääli täytti hänen mielensä, mitä tulee senkin lapsista,
niitähän on kolme? Vuosi sitten vietiin vaimo hautaan, eikä hän ollut
uusiin naimisiin mennyt.
Tuntui ihan ruumiillista tuskaa, mutta äkkiä liikahti ruumiin vasen
käsi ja oikeni hitaasti. Samalla sulkeutui koukistuneen suun vasempi
puoli, joka oli ollut ammollaan.
"Seis!" huusi Orlow käheästi ja laski paarit maahan. "Hän elää!"
kuiskasi hän palvelijalle, jonka kanssa paaria kantoi. Tämä käännähti
ympäri, katseli tarkkaavasti ruumista ja sanoi Orlowille täydellä
vakaumuksella:
"Miksi valehtelet? etkö ymmärrä, että hän ojentuu arkkua varten?
Katsohan, miten on käyristynyt, eihän sitä noin voisi arkkuun pistää.
Kanna pois!"
"Mutta hänhän liikkuu..." sanoi Orlow kauhusta väristen.
"Kanna vaan, lapsellinen mies! Etkö ymmärrä, mitä sinulle puhutaan?
minähän sanon sinulle, että hän vaan ojentaa itseään. Tuo
tietämättömyytesi tulee sinulle vielä kalliiksi. Elää muka! Niinkö sitä
kuolleesta puhutaan? Kapinaahan se on hyvä veli, ymmärrätkö? Pidä vaan
suus kiinni, äläkä puhu, että hän liikkuu, kaikkihan ne liikkuvat. Ja
sitten sitä kuiskitaan ympäri kaupunkia ja sitten tulee kapina, kun
täällä mukamas eläviä haudataan. Tulevat tänne, koko joukko, ja lyövät
meidät palasiksi. Saat sinäkin silloin osasi, ymmärrätkö! Pannaan tänne
vasemmalle."
Proniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin
virkistävästi.
"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja
kaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli,
yksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on
pääasia. Juotko viinaa?"
"Kyllä", sanoi Orlow.
"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!"
He menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoi
Orlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:
"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat,
sanovat olevan vaarallista."
"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?" sanoi Grigori.
"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko
ihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja
-- täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko
kuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin
Ardaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me
sotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa.
Ja luodit vinkuvat... viuuh... sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen
loppuu koko juttu..."
Tämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman
rohkeammaksi.
"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää", sanoi hän itselleen ja
pesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku:
"Juotavaa, hyvät ystävät!"
Toinen vaikeroi:
"Hohoi! Lämpösempää!... Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala,
paremmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa."
"Antakaa viiniä", huusi tohtori Waschtschenko.
Orlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se
hänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän
huomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä
vaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen
poliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän
arveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se
äkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen,
että kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.
Kun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi
kylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas.
Hän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli
halu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä
toivoaan ja murisi itsekseen:
"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut... ja pääset kirotuista
aikomuksistasi."
Hän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia,
loukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti
jonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset
olivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä
pistää päähän tyhmiä ajatuksia.
Tämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on
sitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? -- eikä
hän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan
sisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä
tarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt
ihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja
ylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa
tyhjällä ansaitse.
Kun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin
pihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.
Päässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut
mitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli
taivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja
nukahti kuolon raskaaseen uneen.
Hän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa
huoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.
Tuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat
keskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja
nauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja
tohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin
haikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.
Äkkiä ilmestyy poliisi ovelle. "Ahaa!" huutaa hän synkkänä ja
uhkaavana. "Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa
ja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja
tule!"
Vavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen
luonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:
"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä
vatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja
vielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on
makuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin
annan sinulle jotain."
"Väsytti vaan", myrisi Orlow.
"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja
sinä olet ihminen, jota tarvitaan."
Orlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän
lääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja
sylkäsi.
"Ja nyt minä menen maata, näkemiin." Ja lääkäri lähti pitkine koipineen
käytävää käymään.
Orlow katseli hänen menoaan ja äkkiä koko kasvot iloisessa naurussa
juoksi hän tämän jälkeen ja sanoi:
"Kiitän nöyrimmästi, herra tohtori."
"Mistä?" Tämä jäi seisomaan.
"Työstä. Nyt minä panen siihen kaiken voimani. Sillä tämä levottomuus,
tämä on minun mieleeni... ja että minä olen ihminen, jota tarvitaan...
Muuten vaan, kiitän nöyrimmästi!"
Ällistyneenä katsoi tohtori tätä jonkin ilon elähyttämää
parakkipalvelijaa tarkkaavasti ja naurahti.
"Lysti mies; sievästi, tarkasti teet työsi. No mene nyt lepäämään ja
sitten tee työtä, ei minulle vaan sairaille, meidän täytyy ottaa
ihmisistä pois sairaus, riistää ne sen kourista, ymmärrätkö? Meidän
täytyy kaikin keinoin poistaa tautia, mene nyt nukkumaan!"
Pian makasi Orlow sijallaan ruumiissaan miellyttävä lämpimän tunne. Hän
oli iloinen ja ylpeä tuon juttelunsa johdosta tohtorin kanssa. Ja hän
nukahti vain sitä valittaen, ettei vaimonsa ollut kuullut. Täytyy
huomenna kertoa, mutta jos se perhana ei usko.
* * * * *
"Tule teetä juomaan, Grischka", herätti hänet vaimonsa aikaisin
aamulla. Hän kohotti päätään ja katseli vaimoaan. Tämä hymyili hänelle.
Sileäksi suittuna näytti hän valkeassa mekossaan niin raikkaalta ja
puhtaalta, mieluista oli häntä katsella, mutta samalla muisti mies,
että tuollaisenahan tuota naista parakin muutkin miehet saavat
katsella.
"Mitä teetä? Oma teenihän minulla on; mihin pitäisi minun tulla?" kysyi
hän.
"Tulet kai minun kanssani teetä juomaan", ehdotti Matrjona häntä
rakkaasti katsellen.
Grigori katseli sivulleen ja sanoi lyhyesti tulevansa. Vaimo meni ja
hän vetäysi uudelleen pitkoksensa.
"Katsoppas vaan! Kutsuu minua luokseen teelle ja on niin
ystävällinen... Mutta on laihtunut kovasti lyhyenä aikana." Hänen kävi
sääliksi ja hän tahtoi tehdä vaimolleen jonkin ilon. Ostaisikohan
jotain hyvää teen kanssa, vai mitä sitä tekisi, mutta pestessään
itseään luopui hän tästä ajatuksesta. "Mitä sitä naisia semmoseen
totuttaa! Elää se ilmankin!"
Teetä juotiin pienessä valoisassa kaksiakkunaisessa huoneessa, josta
oli näköala kentälle, mitä aamuauringon kultaset säteet häikästen
valasivat. Ruoholla kimalteli vielä kaste, kaukana taivaan rannalla
olivat postitien puut punevan pilven peitossa. Taivas oli kirkas ja
pelloilta nousi kostean maan ja märän ruohon tuoksu.
Pöytä oli akkunan välikohdalla ja kolme ihmistä istui sen ääressä.
Grigori, Matrjona ja muuan työtoveri, vanha laiha nainen, jonka kasvot
olivat rokonarpiset ja silmät hyvin harmaat. Hänen nimensä oli Felicato
Jegorowna, ja oli asessorin naimaton tytär. Hän ei voinut juoda teetä
sairaalan vedestä, vaan laittoi aina kuntoon oman teekeittiönsä. Kun
hän tärisevine äänineen oli kertonut tämän Orlowille, pyysi hän tätä
ystävällisesti istuutumaan akkunan ääreen ja siemasemaan "oikeata
taivaan ilmaa" ja katosi sitten johonkin.
"Taisit väsyä eilen?" kysyi Orlow vaimoltaan.
"Kauheasti", vastasi Matrjona vilkkaasti. "Tuskin tunsin jaloillani
seisovani, päätä pyörrytti, en ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin,
luulin ihan nääntyväni. Tuskin kestin siihen saakka kun pääsin
vapaavuorolle... Rukoilen aina Jumalaa, että hän auttaisi minua."
"Kyllä kai pelkäät?"
"Sairaitako?"
"Eivät sairaat mitään tee."
"Ruumiita -- pelkään. Tiedätkö..."
Hän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: "ne
liikkuvat kuoleman jälkeen... hyvä Jumala."
"Sen minäkin näin", naurahti Grigori. "Minulle oli poliisi Nasarow
eilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä
ruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä... noin... oli
ihan sattua minuun. Kas noin!" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi
kuin itsestään.
Tämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista
oli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä
suuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan,
tahtoi olla päivän sankari.
"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on
syytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei
ole koko mailmassa."
Hän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan
huomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.
"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota.
Kolera ja ihmiset -- kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla
järki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada
selville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä,
Orlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja
sinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella
rohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen
elämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä
kukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!" -- Ja Orlow pullisti
ylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.
Ajattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen
Grischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen
häitä.