ORLOWIT: MIES JA VAIMO
Kirj.
Maksim Gorki
Tampereella,
K. Kaatra,
1908.
Isak Julinin kirjapaino.
... Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisen
talon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätä
kirkunaa.
"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!" kirkui nainen syvällä
alttiäänellä.
"Hellitä!" vastasi miehen tenori.
"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto."
"Valehtelet! Sinä hellität!"
"Tapa minut, en hellitä."
"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!"
"Herra Jumala! Se tappaa minut... Apuun!"
"Sinä hellität."
"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!"
"Odota vaan... toisen kerran lisää!"
Tämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, joka
päivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsä
loistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:
"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!"
Tschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksi
Orlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisen
veijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa,
akkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan,
josta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeli
raivoisasti kaksi olentoa.
"Ihanhan sinä tapat minut!"... kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.
"Eipä väliä!" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.
Kuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisen
tukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.
"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla", kuvasi Tschischik tapausta, ja
yleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen -- Schneider, raastuvan
palvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvien
ystävät -- kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan ja
housujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:
"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?"
"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan..." kertoi Senka ja vapisi
mielenhalusta näkemistään nauttien.
Yleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelun
yksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlow
käytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.
"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut."
"Koko nenä on verissä", selitti Senka.
"Hyvä Jumala", huusivat naiset.
"Kylläpä on peto."
Miesten lausunto oli puolueettomampi.
"Kuoliaaksi kai se sen nuijii..." sanoivat he.
Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:
"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan
kestä, kerrassa siitä loppu tulee."
"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi
nurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi
Grischka Orlowin tulevan pihalle.
Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle
hurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä
mieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow
tuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen,
paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow
veristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain
askelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä
vihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun.
Sitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta
otsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta,
kirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana
työstä tullessaan puhdistella siveltimiään.
Orlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä,
hienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset,
joiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli
olivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina
epävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle
jänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn
kumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin
jäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja.
Aurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu
öljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain
kerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin
tirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.
Maalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat
toisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan.
Yläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle -- puoliksi pukeutuneita,
laihoja, vääräsäärisiä ihmisiä -- tekevät pilaa maalarien puhetavasta,
joka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä,
iloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia... Orlow istuu nurkassaan
vaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei
uskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt
on hurja peto.
Siinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet
vavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja,
isoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä,
viinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma
helpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja
rääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori
Orlowin.
Hän tuntee arvonsa eikä tahdo antaa aihetta pilkalle, mutta ei hän
myöskään voi mennä kotiin pukeutumaan ja peseytymään. Siellä lattialla
makaa hänen rääkätty vaimonsa, joka inhottaa häntä. Kuuluu ähkinää
sisältä ja mies tietää, että tuo toinen on marttyyri ja että vääryys on
hänessä itsessään. Hän tietää olevansa syyllinen ja se kiihdyttää vain
hänen vihaansa, sillä tämän tiedon ohella hehkuu hänen sielussaan
ilkeä, hämärä tunne ja tämä on tietoisuutta voimakkaampi. Kaikki tuntuu
niin synkeältä ja tuskaiselta, tahdottomana antautuu hän tuskansa
valtaan ja tietää, että vain puolpullonen viinaa voi hänen mieltään
helpottaa.
Silloin tulee harmonikan soittaja Kistiakow. Tällä on yllään
samettimekko, punanen silkkipaita ja housut keikailevasti saappaisiin
pistetyt. Kainalossaan on hänellä vihreässä pussissa vetopepelinsä,
mustat viiksensä ovat huipukkaiksi kiverretyt, lakki on takaraivolla ja
kasvot loistavat oman arvon tuntoa ja iloa. Orlow rakastaa häntä tuon
oman arvon tunnon, soiton ja iloisen luonnon takia sekä kadehtii hänen
kevyttä, huoletonta elämäänsä.
"Sua onnittelen voitostas
ja haavoistasikin."
Orlow ei suutu sukkeluudesta, vaikka onkin sen jo monasti kuullut, eikä
soittoniekkakaan tarkota sen pahempaa, tapansa on vaan viskellä
sukkeluuksia.
"Mitä nyt, veli? Joko taas näyteltiin Plevnan tappelua?" kysyy
Kistiakow ja jää hetkeksi suutarin eteen. "Voi sinä, Grinia, oletpa
aika kappale! Jospa vain tahtoisit käydä samaa tietä kuin me kaikki
käymme... Mennäänkö jo?"
"Kohta, kohta..." vastaa Orlow päätään nostamatta.
"Mä sua kaihoon ja odotan."
Hän lähtee ja Orlow seuraa pian perässä.
Silloin tulee pieni, täyteläinen vaimo maakerroksesta seinää pitkin
hapuillen. Pään ympäri on huivi kiedottu niin että vain toinen silmä
sekä vähän poskea ja otsaa näkyy. Horjuen kulkee hän yli pihan ja
istahtaa miehensä äskeiselle paikalle. Ei kukaan ihmettele hänen
ilmestymistään, siihen on totuttu ja kaikki tietävät, että hän istuu
siinä, kunnes Grischka juopuneena ja katuvaisena palaa kapakasta. Hän
tulee pihalle, koska maakuopassa on ahdistava ilma ja myös
taluttaakseen juopuneen miehensä portaita alas. Portaat ovat
rikkinäiset ja liukkaat, Grischka on kerran pudonnut niitä myöden alas
ja nyrjäyttänyt käsivartensa, niin ettei kahteen viikkoon voinut tehdä
työtä ja täytyi pantata kaikki, jotta voitiin tulla tuo aika toimeen.
Siitä saakka odotti Matrjona häntä aina. Usein istui joku naapuri hänen
kanssaan, enimmäkseen Lewtschenko, virasta eronnut isoviiksinen
aliupseeri, joka on järkevä vähävenäläinen, kaljupäinen ja
harmaanenäinen. Nytkin hän istahtaa paikalleen, haukottelee ja kysäsee:
"Jokos taas olette tapelleet?"
"Mitä se sinulle kuuluu!" sanoo Matrjona kipsakasti.
"Minä vaan tarkotin..." selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.
Matrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.
"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?" alkaa taas
vähävenäläinen.
"Se on meidän asiamme..." sanoo Matrjona Orlow.
"Niinpä kyllä, omahan asianne on", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää
sanansa vahvikkeeksi päätään.
"Miksi tulet luokseni?" kysyy Orlowa tuikeasti.
"Perhana... kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä
teitä katselen -- niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka
päivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin... Kylläpä
sitte muuttuisitte."
Vihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan
on huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä
kierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka
huolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee
sotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään
huolimatta voimakas ja reipas.
Silloin kiepsahtaa jostain sopesta Tschischik hänen eteensä.
"On tuo Orlowin akka aika lammas!" kuiskaa hän Lewtschenkolle,
viekkaasti viitaten Matrjonaa kohti.
"Minä selitän sinulle kyllä sen asian", vastaa vähävenäläinen nauraen
partaansa. Hän pitää iloisesta Tschischikistä ja kuuntelee kernaasti
tämän juttuja, tämä kun tuntee kaikki talon salaisuudet.
"Ei sen kimppuun pääse niin marssien", jatkaa Tschischik. "Maschinka,
se maalari yritti, mutta sai selkäänsä. Itse minä kuulin eikä ollutkaan
se leikkiä, päin naamaa vaan sai."
Hän on puoliksi täysikasvuinen, puoliksi lapsi, kahdentoista ijässä,
vilkas ja tunteellinen, ja kuten sieni imee kosteutta, niin imee hänkin
itseensä kaikkea ympäröivää elämän lokaa. Otsallaan on jo hieno ryppy,
joka osoittaa Senka Tschischikin ajattelevan.
... Ilma on pimennyt, näkyy palanen sinistä taivasta, tähtien valossa
näyttää paljaiden seinäin ympäröimä piha syvältä kuopalta, jos ylöspäin
katsahtaa. Sen sopessa istuu pieni naisolento tappelusta leväten ja
odottaen juopunutta miestään.
* * * * *
Orlowit olivat olleet neljä vuotta naimisissa. Heillä oli ollut lapsi,
joka eli toista vuotta. Eivät sitä kauvan surreet, vaan rauhoittuivat
pian toista odottaen. Kellari, jossa asuvat, on iso, pitkä ja pimeä
holvikattoinen huone. Oven pielessä on venäläinen uuni; sen ja seinän
välitse johtaa kapea käytävä huoneeseen, jota valaisee kaksi
pihallepäin antavaa akkunaa. Valo tulee sameina säteinä luolaan. Se on
kostea, tunkkainen ja kalsea. Jossain tuolla ylhäällä tykkii elämä,
tänne saakka tunkeutuu vain kaukaisia epämääräisiä ääniä, jotka yhdessä
tomun kanssa leijailevat mahdottomina, värittöminä joukkioina Orlowin
kuoppaan. Uunia vastapäätä on puinen kaksikerroksinen vuode ruskeine
kukikkaine peitteineen. Toisella seinällä pöytä, jonka ääressä syödään
ja juodaan teetä ja vuoteen sekä ikkunaseinän välillä työskentelee
Orlowin pariskunta. Seinillä juoksentelee russakoita hakien ravintoa
leipäpalloista, joilla vanhojen aikakauslehtien kuvia on seinille
liimattu. Kärpäsiä on joka paikassa, ne surisevat ikävystyttävästi ja
niiden likaamat kuvat ovat kuin tummia läiskiä likasenharmaalla
seinällä.
Päivä alkoi tässä asunnossa seuraavasti: Kuutta käydessä heräsi
Matrjona, peseytyi ja laittoi kuntoon teekeittiön, joka tappeluissa oli
saanut monta kuhmua sekä oli monesta kohdin sinkillä paikattu. Veden
kiehuessa keittiössä siivoili vaimo tupaa, käväsi kaupassa ja herätti
sitten miehensä. Kun tämä nousi ja pukeutui, surisi ja kiehui
teekeittiö jo pöydällä. Sitten istuutuivat he pöydän ääreen ja joivat
teensä sekä söivät sen kanssa kaksi naulaa valkeata leipää.
Grigori teki hyvää työtä ja työtä hänellä aina olikin. Hänen työssään
näkyi mestarin käden jälki. Vaimo piti työkaluja järjestyksessä ja
auttoi pikkutöissä. Aamu-teen aikana keskusteltiin päivällisruuasta.
Talvisin, jolloin syötiin enemmän, oli tämä hyvin tärkeä kysymys.
Kesällä lämmitettiin uunia säästäväisyyssyistä vain juhlapäivinä eikä
silloinkaan aina. Tavallisesti syötiin kaljaan kastettua leipää, vähän
sipulia ja suolakalaa, joskus myös palanen lihaa, joka oli keitetty
jonkun naapurin keittiössä. Teen juotuaan istuutui Grigori
suutarirummulleen, vaimo viereen matalalle jakkaralle.
Niin tehtiin työtä vaieten -- mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun
työtä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen
tuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona
huokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli
metallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian
valittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi
tulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan
rinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai
lentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi
lauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja
surullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka
kokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin
puol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei
kumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he
vierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä,
tahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat
ajatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.
Väliin teki Grischka omia laulunpätkiä:
Oi, mun elämäin... sua kiroon...
Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!
Matrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:
"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?"
Mies suuttui silloin heti:
"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!"
"Ulvot, ulvot ja haukut vielä..."
"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä
rehentelet ja saarnailet? Hä!"
Kun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja
silmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti
mielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha
nopeasti haihtui.
Vaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja
odotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi.
Mutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän
sovintoon -- sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista... He
molemmat -- hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan
ja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis
ja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat
kirkkaasti. "Komea eukko", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He
rakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia
vaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa
vaihtelua -- kiihtymystä, ajatusta, lepoa -- sanalla sanoen:
tyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole
henkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat
korkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on
laki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän
tarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle,
niin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.
Mutta sitä ei heillä ollut.
He näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat
joka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään
vaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin
ihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului
taasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten
ihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä
ärtymisellä.
Usein sanoi Grischka: "Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä
olenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä..." Vaikeni
hetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: "Äitini on
minut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt... siitä ei mitään sanomista!
Olen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut... Mitäs sillä?
eikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten,
mitä iloa siitä on?... Istu rummullasi ja ompele... No, ja sitten
kuolen. Kerrotaan, että se kolerakin... No, entäs sitten? Onhan Grigori
Orlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä
merkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?"
Matrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän,
ettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka
kyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli
sillä tuulella, sanoi hän miehelleen:
"Et joisi viina -- eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi
päähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat
verstaan ja elävät kuin herrat."
"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä
joisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia,
noita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä?
Jos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni
happamaksi, senkin sammakko."
Matrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa.
Kun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas -- toisia tunsi hän vain
mielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen.
Silloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies... Ja nyt tuollainen
elukka.
"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?" ajatteli hän. Ja
hänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän
sääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti
silmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.
"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä"... sanoi Grischka myristen ja
oli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja
puristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen
silmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli
häntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen
ikäänkuin peläten jonkun kuulevan:
"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat...
Mutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty...
ihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa."
Mutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan
rintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein
maaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja
huokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja
iskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies
taas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi
vaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja
sanoi:
"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun
sinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa,
niin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa
ihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty."
Toisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti
synkästi: "Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua
kohtaan... Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen
sieluseni... Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten
väliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa
nauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut
ihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän
tahtoisin sinua lyödä..."
Vaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni
rauhoitti häntä. "Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme
toisiimme", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat
toisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.
"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille..." sanoi hän
usein huoaten. "Olisihan leikkikalu ja huolehdittava."
"No, mitäs siten haikailet, laita se..."
"Niin mutta... Kun sinä lyöt -- en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan
ja lanteille... Jollet sinä edes potkisi..."
"Hoh", myrähti Gregori nolona. "Voiko sitä sitten aina ajatella, millä
sitä lyö. Enhän minä ole pyöveli... Enkä minä ilokseni lyö vaan
tuskassa."
"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?" sanoi Matrjona
surullisesti.
"Se on nyt kerran kohtaloni", filosofeerasi Grischka, "kohtaloni ja
luonnonlaatuni... Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo
vähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin,
ei ole vaimoa... Minä en sinutta tulisi toimeen... Mutta hän ei ole
milläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se
perhana. Mutta minun ei käy... Minä olen kai tullut maailmaan sellainen
levottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen.
Vähävenäläisellä on luonto kuin -- keppi ja minulla kuin -- vieteri.
Kun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi
kadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se
tuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa
jo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä... en
oikein tiedä mitä tahdonkaan... Tahdon kaikkea. No niin... Tässä minä
nyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään... Ja sitten
olet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo
kuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä
sinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo
tuhat kertaa olen nähnyt... Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä
merkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on
hauska."
"Miksi sitten menit naimisiin", kysyy Matrjona.
"Miksikä", nauraa Grischka. "Piru tiesi, miksi... Jos minä oikein
tuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan... Olisin
mieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa... Siellä ollaan kyllä
nälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman
ympäri, jos tahdot."
"No mene sitten ja jätä minut rauhaan", selitti Matrjona. "Kyllä
minäkin pois menen."
"Mihin sinä menet?" kysyi Grischka painavasti.
"Se on sitten minun asiani."
"Mi-ihin?" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.
"Älä ulvo, en minä pelkää."
"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!"
"Anna minun olla."
"Missä minä sinun olla annan?" ulvoi Grischka.
Hän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut
paaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan,
että parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta,
ärsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen,
mies raivostui ja löi, löi säälimättä.
Ja lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi
vuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi
syvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä
suotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.
"No, jo riittää", sanoi hän nolona. "Onko se minun syyni, että minulla
on tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin
sinä vaan ärsytät. Mitä varten?"
Vaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu,
hän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain
odotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.
"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi." Hän
silitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan
katumuksen katkeruudessa.
Akkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä.
Heidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.
"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö", kuiskaili Grischka
osaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. "Tämä loukko sen
vaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut..."
"Muutammeko toiseen taloon?" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen.
Hän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.
"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin
olisimme kuitenkin kuin loukussa... Ei yksin tämä asunto ole loukku,
koko elämä on loukku."
Matrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: "Jumalan avulla tämä kyllä
paranee... Me totumme toisiimme."
"Niin, paranee, paranee... niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän
asiamme parane Motrija... yhä useamminhan me tappelemme -- ymmärrätkö."
Tuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli
Grischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.
"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan... Juon aika humalan",
selitti hän.
Matrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. "Et puhu mitään, no ole vaiti,
vaan parempi itsellesi", kehoitti mies.
Päivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi,
että hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi
vaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen
kiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.
Illalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.
Sitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi,
eikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään
mustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä,
sillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin
kotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja
olikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.
"Anna minulle ryyppy..." pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi,
kolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka
väliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti
työnsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai
heittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten
viettivät he sopiaisia.
Ensi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon
suloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain
siksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin
saakka.
"Turmiolle sinä itses juot", saneli Matrjona huokaillen.
"Minä juon itseni turmiolle", vahvisti Grischka ja sylkäsi sivulleen
kuin olisi hänestä aivan sama, joiko itsensä pilalle tai eikä. "Ja sinä
juokset tiehesi..." kuvaili hän tulevaisuutta ja katsoi vaimoaan
tutkivasti silmiin.
Jonkun aikaa oli vaimolla ollut tapana luoda tällöin silmänsä alaspäin,
Grischka oli tämän huomannut ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti ja
hän kiristeli hampaitaan. Mutta salaa kävi Matrjona yhä edelleen
tietäjäin ja kortinlukijain luona sekä kuljetteli kaikenlaisia juuria
ja yrttejä mukanaan. Mutta kun tämä ei mitään auttanut, kustansi hän
messun pyhälle marttyyrille Bonifasiukselle, joka auttaa viinanhimoa
vastaan ja polvillaan itki hän katkeria kyyneleitä ja rukoili hiljaa
vapisevin huulin koko messun ajan. Ja yhä uudelleen tunsi hän miestään
vastaan kylmää vihaa, joka herätti synkkiä ajatuksia ja hän sääli yhä
vähemmän ihmistä, joka kolme vuotta sitten niin paljolla naurulla,
hyväilyllä ja rakkailla puheilla oli hänen elämäänsä huvittanut.
Niin elivät he päivästä päivään, vaikk'eivät olleet mitään pahoja
ihmisiä ja odottivat tuhoaan, tapausta, joka oli lopettava heidän
tuskaisan, järjettömän elämänsä.
* * * * *
Muutamana maanantai-aamuna, juuri kun Orlowin pariskunta oli päässyt
teetä juomasta, ilmestyi heidän epäystävällisen asuntonsa kynnykselle
poliisin komea vartalo. Orlow hypähti istuimeltaan ja vaimonsa
moittivasti katsellessa hapuili hän juopumuksen vielä sekoittamista
aivoistaan jotain edellisen päivän tapausta muistaaksensa; vaieten ja
uhmaavasti katseli hän samein silmin vierastaan ja odotti pahinta.
"Käykää tännepäin", kehotti poliisi jotain ulkona olevaa.
"Täällähän on pimeä kuin luolassa. Piru vieköön Petunnikowin", kuului
nuori ja iloinen ääni sanovan. Poliisi astui sivuun ja valkopukuinen
ylioppilas astui lakki kädessä nopeasti huoneeseen. Hänen tukkansa oli
lyhyeksi leikattu, otsa päivän paahtama ja iloiset, ruskeat silmänsä
vilkkuivat pilkallisina lasien takaa.
"Hyvää päivää", huudahti hän äänellä, jonka basso ei vielä ollut oikein
vankka. "Saan kunnian esittää itseni, olen terveyden hoitaja. Tulen
ottamaan selkoa, miten voitte... ja koettamaan hieman ilmaanne
täällä... ilma on todella huoneessanne hyvin huono."
Orlow hengähti helpotuksesta ja naurahti hyväntahtoisesti. Tämä iloinen
ylioppilas miellytti häntä heti, sillä oli terveet hyvät kasvot ja
poskilla hento, vaalakka ilme. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin
erikoisen raikasta, tervettä ja kirkasta hymyä, että Orlowin maakuoppa
heti valkeni iloisemmaksi.
"Sitten, hyvät ystävät", sanoi ylioppilas keskeytymättä, "tyhjentäkääpä
likaämpäriä useammin, sillä siitä se ilma pahenee. Ja teitä, äiti hyvä,
kehottasin pesemään sitä useammin ja heittelemään tänne nurkkiin vähän
sammuttamatonta kalkkia ilman puhdistukseksi... Hyvää se on
kosteuttakin vastaan. Entäs te, isä hyvä, miksikäs olette niin
tyytymättömän näköinen?" kysyi hän Orlowilta ja tarttui tämän käteen
valtasuonta koetellen.
Orlowit ällistyivät niin tämän ylioppilaan irtonaisesta olennosta, että
Matrjona myhäili hämillään ja katseli häntä vaieten, Grigori taas
hymyili iloissaan.
"No, ja mitenkäs maha jaksaa?" kysyi tämä taas. "Onkos matoja? Kertokaa
vaan kainostelematta, sehän on jokapäiväinen asia, ja jos jotain on
epäkunnossa, niin annetaan jotain karvasta lääkettä ja se kyllä
lähtee."
"Hyvä meidän on... terveitä ollaan", lausui Gregori lopuksi, "ja vaikka
minä olen tämän näköinen, niin on se vain ulkonaista... sillä jos
oikein totta puhun, niin tuli tässä eilen kumotuksi muutamia laseja."
"Niin, hajusta sen heti tunsin, hyvä herra, että te eilen olitte
ottanut... Tietäkääppäs, siitäpä minä pikkusen sanoisinkin..."
Hän oli niin huvittava ja hänen kasvonsa niin hauskat, että Orlow
remahti luottavaan ja äänekkääseen nauruun, ylioppilas nauroi
äänekkäämmin ja hauskemmin kuin muut, mutta lakkasi myös pikemmin,
ja kun naurun aiheuttamat poimut hänen suu- ja silmäpielissään
olivat silinneet, näyttivät hänen avoimet kasvonsa vieläkin
vaatimattomammilta.
"Ihminen, joka tekee työtä, tarvitsee kai joskus ryypyn, jos pysyy
kohtuudessa, mutta meidän aikanamme on paras, jos siitä pysyy kokonaan
erillään. Oletteko kuulleetkaan, mikä tauti nyt raivoo?"
Ja hän ehättikin kertomaan, vakain kasvoin ja järkevällä äänellä
kolerasta ja taistelukeinoista sitä vastaan. Hän puhui kulkien
huoneessa edestakaisin, milloin seinää koetellen, milloin katsahtaen
oven taa, jossa oli likaämpäri ja likavesinen vati. Hän kumartui uunin
aukkoa kohti, nuuskien mistä sieltä haju nousi. Hänen äänensä
heilahteli basson ja tenorin välillä ja hänen yksinkertaiset sanansa
painuivat tarkasti kuulijain mieleen ilman ponnistuksia heidän
puoleltaan. Hänen kirkkaat silmänsä loistivat ja hän oli täynnä
innostusta asiaansa, jota niin yksinkertaisesti ja iloisesti palveli.
Gregori seurasi hänen olemustaan uteliaasti hymyillen. Matrjona
niisteli nenäänsä, poliisi oli kadonnut.
"No, te hommaatte sitte tänään vielä kalkkia, hyvä isäntäväki. Tästä
läheiseltä rakennukselta antaa muurari teille viidellä kopeekalla
kalkkia, niin paljon kuin tahdotte. Ja juomisesta, hyvä isäntä, jollei
se ole ihan kohtuullista, pysytään erillään... Ja sitten näkemiin...
Minä pistäydyn vielä täällä."
Ja yhtä nopeasti hän katosi kuin oli tullutkin ja näytti jättäneen
silmiensä muistoksi hämmästyneen ja tyytyväisen hymyn Orlowin
pariskunnan kasvoille.
Hetkisen vaikenivat he, katselivat toisiaan eivätkä näyttäneet voivan
vielä oikein käsittää sitä vaikutusta, jonka tämä tietoisen tarmon
äkillinen ilmaus oli tehnyt heidän koneelliseen elämäänsä.
"Hehhee", sanoi Gregori hitaasti päätään puistaen. "Siinäpä oli...
kemisti! Ja noista sanotaan, että he myrkyttävät ihmisiä. Rupeisiko nyt
tuollainen ihminen mokomiin puuhiin? Ja minkälainen äänikin sillä oli
ja koko olento... Ei, tuo se on oikea tapa, tulee ja on juuri sellainen
kuin on -- kas tällainen olen. Kalkkia... Onko se vaarallista?
Sitruunahappoa... Mitä se on? Happoa vain eikä muuta ja pääasia että
kaikki pitää olla puhdasta, ilma ja lattia ja ämpäri... Voiko nyt tällä
tavalla ihmisiä myrkyttää? Perhana! Myrkyttäjät, sanotaan... Ei. Tämäkö
oli mies? Työtä tekevä ihminen, sanoi hän, täytyy vähän ryypätä,
kohtuudella. Kuulitko Motrija. No... kaadappas lasiin, onko sinulla
mitään?"
Tämä kaatoi hänelle kernaasti puolikuppisen viinaa pullosta, jonka
jostain veti esiin.
"Kyllä se oli hyvä mies", sanoi hän naurahtaen, "mutta ne toiset --
kuka ne takaa, kenties ovatkin ne juonessa."
"Missäpä juonessa ne olisivat ja kukapa sen olisi tehnyt", kivahti
Gregori.
"Tappaakseen ihmisiä... Sanotaan, että missä on paljon köyhiä, siellä
on käsky toimittaa liiat pois maailmasta", selitti Matrjona.
"Kuka sen sanoi?"
"Kaikkihan sanovat... tuo maalarin oppilas sanoo ja monet muut."
"Pässinpäitä. Olisiko se nyt mikä etu niille? Ajatteles: parantaako?
miten sen nyt ymmärtää? Vaiko haudata! Eikö se nyt sitten muka toisi
vahinkoa? Siihen tarvitaan arkku, hauta ynnä muuta. Valtion rahoista...
Tyhmyyksiä. Jos he tahtoisivat yhteiskuntaa puhdistaa ja pienentää,
niin lähettäisivät Siperiaan, siellä on tilaa kyllä kaikille. Tai
asumattomille saarille, työhön. Työtä tekemään ja veroja maksamaan...
Ymmärrätkö? Kas, siinä olisi sinulle puhdistusta, mikä olisi vielä
edullistakin, sillä asumaton saari ei tuota tuloja, jollei siellä ole
ihmisiä. Ja valtiolle ovat tulot pääasia eikä sen puolelta olisi
ihmisten tappamisessa mitään järkeä... Ymmärrätkö? Niin ja mitä sitten
ylioppilaaseen tulee, niin on hän aika veitikka, se on selvä. Se on
niinkuin enemmän kapinantapaista. Mutta ihmisten tappamiseen ei
tuollainen rahasta rupea, näkeehän tuon heti, ettei se semmoista hommaa
ja kuuleehan sen puheestakin."
Koko päivän läpeensä puhuivat he ylioppilaasta ja siitä, mitä tämä oli
ilmoittanut. He muistelivat hänen nauruaan, kasvojaan, huomasivat että
hänen takistaan puuttui nappi ja olivat ihan riitaantua siitä, kummasta
rivistä se puuttui. Matrjona väitti vankasti, että se puuttui oikealta
puolelta, mies väitti vasempaa ja oli jo kaksi kertaa nostaa meteliä,
mutta muisti samalla, ettei viina ollut vielä kokonaan loppunut ja
antoi siksi perää. Ja sitten päätettiin huomisesta lähtien noudattaa
puhtautta. Ja ikäänkuin raikas henkäys olisi heihin sattunut, puhelivat
he edelleen ylioppilaastaan.
"Olipa se aika poika", sanoi Gregori ihastuneena, "tulee sisälle ja
heti tuntuu kun oltaisi oltu kuusi vuotta tutut... Nuohtoo joka
paikan... selittää kaikki... eikä muuta mitään. Ei kilju eikä huuda,
vaikka onkin esivaltaa... Katsos, Matrjona, se pitää väliä meistä. Sen
näki heti. Tuommoiset tahtovat pitää meitä puhtaina eikä muuta.
Tyhmyyttä se on se puhe tappamisesta. Akkain lörpötyksiä... Kysyi, onko
maha kunnossa. Jos hän tahtoisi minut tappaa, niin mitä pirua hän minun
mahastani huolehtii. Somastipa se sen selitti. Perhana. Mikä sinne
mahaan olisi madellut?"
"Satua se on", myhäili Matrjona. "Sen se vaan sanoi pelotellakseen,
että ihmiset paremmin pysyisivät puhtaudessa."
"No, kuka sen tiesi ehkäpä on totta sekin... Kosteudessa ne madot
sikiävät. Perhana, mikä niitten petojen nimi taas olikaan, ei se ole
satua... kyllä minä tiedän... ihan se sana on tuossa kielelläni, mutta
en saa sanottua."
Vielä kun he menivät levolle puhelivat he tästä päivän tapahtumasta
samalla naivilla innostuksella, millä lapset puhelevat ensi
vaikutteista, jotka heihin ovat syvästi sattuneet, ja kesken puhettansa
he nukahtivat.
Aikasin aamulla he heräsivät siihen, että heidän vuoteensa vieressä
seisoi maalarin täyteläinen keittäjätär ja hänen tavallisesti punaset
ja täysinäiset kasvonsa olivat ihan harmaat ja pitkulaiset.
"Mitäs nyt tehdään", sanoi hän nopeasti ja maiskutteli paksuja punaisia
huuliaan, "meidänkin talossa on nyt kolera... Jumala koettelee meitä."
Ja hän hyrähti itkuun.
"Mitäs sinä... valehtelet", kirkasi Gregori.
"Enkä minä tuota ämpäriä illalla tyhjentänyt", sanoi Matrjona
syyllisyyden tunnossa.
"Hyvät ystävät, minä menen tieheni, maalle", sanoi keittäjä.
"Kehen se sattui?" kysyi Gregori nousten.
"Siihen harmonikan soittajaan, siihen sattui. Joi eilen vesijohdon
vettä ja yöllä tuli tauti, mahaa kouristi niinkuin olisi arsenikkia
ollut."
"Harmonikan soittajaan", murisi Gregori. Ei voinut hän uskoa, että
soittoniekkaan voisi mikään tauti tarttua, niin iloinen poika oli vielä
eilen. Kulki pihalla. "Minä menen katsomaan", päätti Orlow epäilevästi
naurahtaen.
Molemmat naiset kirkasivat.
"Grischka, sehän tarttuu."
"Mihin menet rakas, mihin menet?"
Grigori haukuskeli heitä, kiersi rääsyt ja veti jalkineet jalkaansa ja
meni avoimin paidoin ovea kohden. Vaimonsa tarttui takaa hänen
hartioihinsa ja hän tunsi tämän käden vapisevan ja raivostui.
"Minä vetäsen päin turpaasi! Heitä irti!" rähähti hän ja meni
töykästyään vaimoaan rintaan.
Piha oli tyhjä ja hiljainen, ja kun Gregori kulki soittoniekan ovea
kohti, tuntui kyllä kauhistavalta mutta samalla hyvältäkin, kun hän
ajatteli olevansa ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä sairaan
soittajan luo. Mielihyvänsä lisääntyi vielä, kun hän huomasi räätälien
katselevan häntä toisesta kerroksesta. Hän viheltelikin ja heilautti
päätään ylpeästi, mutta soittoniekan ovella odotti häntä pieni pettymys
Senka Tschischikin muodossa.
Tämä oli hiukkasen raottanut ovea ja pistäen terävää nokkaansa esille
raosta teki hän tavallisia havainnoitaan ja oli niin syventynyt siihen,
että vasta käännähti, kun Orlow häntä sipaisi korvalle.
"Kylläpä on käynyt huonoksi", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia
terävin katsein. "On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala."
Orlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja
koetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.
"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä", ehdotti
Tschischik.
Orlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet,
että miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.
"Mene tuomaan vettä", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven
auki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.
Grigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka
makasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen
käsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti
kostealla maalla.
"Kuka siellä?" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi
hänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi
mielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä
laskien.
"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow... Mikäs on? Olet kai juonut vähän
liikaa?" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla,
katseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.
Sairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina
esiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä
läiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen
värinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin
kuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti
henkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan
Gregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow
hapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen
päässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä
kädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian
päästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja
hauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.
"No", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat
merkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla
äänellä sanoi hän: "minä kuolen."
Näiden sanain syvä välinpitämättömyys ja sanomaton kyllästys kaikuivat
Orlowin korvissa kuin jymeät iskut. Mieletön ilme kasvoillaan käännähti
hän ovea kohti, kun samassa Tschischik hengästyneenä ja hiessä lennätti
ämpäriä ovea kohti.
"Tässä on... Spiridonowin kaivosta... eivät tahtoneet antaa."
Hän asetti ämpärin lattialle, pistäytyi johonkin loukkoon, tuli esille
taas ja ojentain lasia Orlowille jatkoi hän:
"Sanoivat, teillä on, sanotaan, kolera... no entäs sitte, sanoin minä,
tulee se teillekin. Koko korttelissa se liikkuu, mutta silloin se vasta
oikein kivahti."
Orlow otti lasin, kaatoi siihen ämpäristä vettä ja nielasi sen yhdellä
henkäyksellä. Hänen korvissaan kaikuivat vielä kuolevan sanat: minä
kuolen.
Ja Tschischik kieppui yhä hänen ympärillään ja oli toimessaan.
"Antakaa juoda", sanoi sairas ja liikkui pöytineen ympäri lattiaa.
Tschischik juoksi hänen luokseen ja ojensi vesilasin hänen mustia
huuliaan kohti. Grigori seisoi ovella nojaten seinää vasten ja kuin
unessa kuuli hän sairaan hörppivän vettä. Sitten kuuli hän Tschischikin
ehdottavan, että Kistiakow riisuttaisi ja pantaisi vuoteeseen, ja
sitten kuului maalarin keittäjättären ääni. Hänen leveät kasvonsa,
joista kuvastui kauhu ja sääli, katselivat akkunasta sisään ja
itkuisalla äänellä sanoi hän:
"Pitäisi antaa sille Hollantilaista kimröökiä rommin kanssa; teelasiin
kaksi ruokalusikkaa ja paljon rommia."
Joku, jota ei näkynyt, ehdotti öljyä kurkkukastikkeen ja viinan kanssa.
Äkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa
pimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa
vahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.
"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle",
selitteli keittäjätär surkealla äänellä.
Matrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna
harrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Valehtelet", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat.
"Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu."
Mutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä
minutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko
naapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne:
toivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä
jotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.
Tschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan
huoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.
Ihmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän
metelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä
kuin mieletön.
"Kas... tuolla tulee Orlow."
Orlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella,
niitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi
tämä:
"Tehkää tietä", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui
kaikille tahoille.
Tämä tapaus näytti vähän hämmästyttäneen katsojia ja he vaikenivat
äkkiä ja menivät tiehensä. Kärryjen takaa esiintyi ylioppilas, joka oli
käynyt Orlowin luona. Hänen lakkinsa oli niskalla, suuria hikipisaroita
tippui otsalta, hartioilla oli valkea vaippa ja sen reunassa iso pyöreä
aukko keltaisin reunuksin kuin olisi se palanut.
"No Orlow, missä on sairas?" sanoi hän äänekkäästi ja katseli yleisöä,
joka oli kokoontunut portinpielukselle ja näytti katsovan häntä hyvin
epäystävällisesti vaikka uteliaana.
Joku sanoi kovaa:
"Katsokaahan kokkia."
Toinen ääni kuiskasi ilkeästi:
"Odottakaahan, kyllä se teille näyttää."
Kuten tavallista, oli leikinlaskijakin joukossa.
"Kyllä se vielä teille juoman laittaa, joka ruumiinne hajottaa."
Naurettiin, mutta ei hauskasti vaan tuskaisasti, vaikkakin kasvot
hieman kirkastuivat.
"Mutta eivätpä ne itse pelkää tartuntaa... Mitäs se merkitsee?" kysyi
muuan mies merkitsevästi ja hänen kasvoillaan ja katseessaan oli
jännitetyn ajatuksen leima.
Ja tämän kysymyksen vaikutuksesta kävivät kasvot taasen synkiksi ja
puheet kaikuivat kolkkoina.
"Tuolta ne tuovat sitä."
"Orlow kantaa, senkin koira."
"Eikö se pelkää?"
"Mikä hätä hänellä on, juopporatti!"
"Varovammin, varovammin, Orlow, nostakaa jalkoja korkeammalle... Noin,
hyvä. Anna mennä, Pekka", käski ylioppilas. "Sano tohtorille, että minä
tulen kohta. No, herra Orlow, pyytäisin teitä auttamaan minua tuhoamaan
tartuntapesät... Pian te opitte miten ne toimitetaan... Rupeatteko? Vai
mitä?"
"Rupean kyllä", sanoi Orlow, katsahti ympärilleen ja oli oikein ylpeä.
"Kyllä minäkin auttaisin", selitti Tschischik.
Hän oli saattanut sairasrattaita kadulle saakka ja tuli juuri
tarjoomaan apuaan, ylioppilas katseli häntä lasiensa lävitse.
"Mikäs sinä olet miehiäsi?"
"Maalari... oppilas..." selitti Tschischik.
"Etkä pelkää koleraa?"
"Minäkö?" kysyi Senka hämmästyneenä. "Sitä vielä puuttuisi! minä... en
ylipäänsä pelkää mitään."
"Ohoh! mutta hyvä on! Aletaanpas sitten, pojat." Ylioppilas istuutui
tynnyrille, joka oli kumollaan maassa ja kertoi Orlowille ja Senkalle,
kuinka tärkeätä oli pestä itsensä kunnollisesti.
Hämillään hymyillen tuli Matrjona pian heidän joukkoonsa. Häntä seurasi
keittäjä, joka pyyhkieli kosteita silmiään likasella esiliinallaan.
Vähitellen tuli muitakin varovasti; niinkuin kissa lähenee varpusta.
ylioppilaan ympärille oli näin muodostunut kymmenhenkinen joukko ja hän
oli ihan innostunut. Seisoi keskellä, huitoi käsillään ja piti
esitelmää saaden kuulijansa vuoroin naurahtamaan, vuoroin tarkkaavasti
kuuntelemaan, väliin taas hiipi kuulijain kasvoille epäilevä hymy ja
kuului sen mukaisia lausuntoja.
"Kaikissa taudeissa on ennen kaikkea ruumiin ja ilman puhtaus tärkeä,
hyvät ystävät", selitti hän yhä uudelleen.
"Hyvä Jumala," huokaili ääneensä maalarin keittäjätär, "täytyy rukoilla
pyhää Barbaraa varjelemaan äkillisestä kuolemasta."
"Ihmiset puhdistavat ruumistaan ja ilmaansa ja kuolevat kuitenkin",
selitti muuan kuulijoista.
Orlow seisoi vaimonsa vieressä, katseli ylioppilasta silmiin ja
ajatteli syvämielisesti jotain. Joku nykäsi häntä paidanliepeestä.
"Grigori-setä", kuiskasi Tschischik varpailleen kohoten ja silmät
hehkuen kuin kekäleet. "Siellä se Mitri Pawlow nyt kuolee eikä sillä
ole sukulaisia... kuka sen harmonikan saa?"
"Ole vaiti, pikku perhana", ärähti Orlow.
Senka siirtyi sivulle ja katseli soittoniekan tuvan akkunasta sisään
jotain silmillään ahnaasti etsien.
"Kalkkia, tervaa", luetteli ylioppilas.
* * * * *
Tämän vilkkaan päivän iltana kysyi Matrjona uteliaana mieheltään, kun
tämä istuutui teetä juomaan:
"Olit jossain tänään ylioppilaan kanssa?"
Grigori katsahti häneen hieman synkin silmin, joissa oli sellainen ilme
kuin ei hän olisi kuullut, eikä vastannut mitään vaan kaatoi teen
teevadille.