kowuutta teitä kohtaan, niinkuin sanotten; mutta minun sydämmeni on
ollut sitä lämmempi sitä hellempi... Teiän nykyinen haikia sielun
tilaisuudenne, teiän murheenne waatii minua lausumaan mitä wasta äsköin
rupesin tuntemaan ja mitä en milloinkaan aikonnut ilmoittaa teille
-- että rakastan teitä. Turhaan olisi minulla kieltää sitä, turhaan
salata mitä sydämmeni tuntee. Minun sydämmeni petti minua alussa;
minä luulin tuntoin teitä kohtaan olewan ystäwyyden, enkä peljännyt
siitä mitään, minä en milloinkaan aihellut saadakseni teitä, enkä
ajatellut teitä toisenkaan kanssa yhdistettynä. Kaikki minun onneni ja
iloni oli waan, edistää onneanne ja noudattaa mieltänne. Jos silloin
olisitten poislähteneet, olisi muisto ja kaipaus olleet ihanat niinkuin
ystäwästä, ja pian olisi joku muu nuorukainen, waikka monissa kohin
kehnompi, ehkä kuitenkin woinnut poistaa teiän kuwanne sydämmestäni, ja
olisin käsittänyt onnen. -- Mutta tämä ei ollut minulle luottu. Äitinne
oli älynyt, mitä minä en hoksannut, että helleydeni minua kohtaan
oli enämmin kuin kiitollisuus ja ystäwyys. Hän uskotti minua teillä
morsiamen olewan, ja silloin wasta tunsin kuinka kallis olitten minun
sydämmelleni... Jos asia tälläkin kannalla olisi seisahtunut, olisin
ehkä woinnut hallita haluni. Minä olisin katkerasti surenut, pyhittänyt
muistollenne monen, monen kyynelen; mutta Jumalan awulla olisi järki
wihdoin woiton käsittänyt, ja aikaa woittain lepo ja rauha taas
walaunut sydämmeeni. Kaikessa tuskassain ja huoleissa olisi se ollut
minulla lohdutus, että te ansioitatten minulle kunnian ja arwon. Mutta
nyt on tämä lohdutus poikessa; minun on täytynyt alentaita silmissänne,
kuin olen tunnustanut rakastawani teitä, ennenkuin olitten sanaakaan
minulle wirkkaneet lempeydestänne. --" -- "Wai alentaneet teitänne!"
äänsi Paawo; mutta Lowisa hänen sanojansa ei kuulewannaan lausui waan
lausumistansa: "minä otin sen päätöksen ett' ei milloinkaan näyttää
teille, jotta olitten minulla rakas, ja sen tauttapa wältinkin olla
parissanne, jott' ette olisi tulleet hawaitsemaan heikkouttani. Minä
luulin wäkewän olewani, mutta te muistatten, mitenkä eilen käwi... ja
kuitenkin soimatten minua kylmäksi... O, te oletta jo kylläksi lukenut
sydämmeni; turhaan, sanon wielä, turhaan olisi minun enää kieltää
teitä rakastawani..." -- "Ah, kultaiseni!" huuskahti Paawo; hänen
palawat silmänsä iskiwät ilon kipeniä ja hän kamahti Lowisan kaulaan --
"kultaiseni, sinä siirrät minua waiwoin laaksosta taiwaan riemuun --"
-- mutta Lowisa työnsi hänen siewästi tyköänsä ja sanoi wakawammalla
äänellä kuin ennen: "minulla on wielä wähä teille sanomista; tahdottako
kuulla minua hiljaasti?" -- Paawo wähä kummastuneena tästä Lowisan
kylmämielisyydestä, tajusi, wielä olewansa maan lapsi; sanoi kuitenkin
suurimman ilonsa olewan kuulla häntä, ei ajatellen, että hänen puheensa
piti päättymän perätin toisin, kuin oli alannut. Lowisa sentautta
rupesi taas: "Te oletta luwanneet minua kuulla. -- Minä olen jo
sanonut, että rakastan teitä; mutta minä woin myöskin käyttäitä niin,
jotta, kuin rakkaudenne raukkee, te omistatten minulle ystäwyyden
ja kunniaosoituksen. Minä uskon, että tuntonne minua kohtaan owat
wilpittömät, rakkaudenne sydämmellinen; mutta sen juuri on kiitollisuus
ja ennemmin eli myöhemmin saattaa se kylmistyä. Silloin katseletten
minua toisilla silmillä, kuin nyt, ja näetten sopimattomaksi
waimoksenne. Mikä on silloin minun osain?" -- "Mitä joutawia nyt,
hywä Lowisa!" rupesi Paawo hänen käsken puheensa; mutta Lowisa lausui
wakuudella: "te lupasitten kuulla minua sanaakaan wirkkamata; --
Paawo ystäwäin! -- ja ystäwyydellä ajattelen aina teitä -- minä en
sowi teille, enkä salli, että sidotten teitänne minuun. Te tuletta
kotiinne; te näette nuoruudenne tuttuja, tyttöjä parempia, rikkaampia,
talonpojan töihin toimellisimpia, kuin minä, tyttöjä, joihin äitinne
mieltyy -- huokiasti unhotatten te tätä palkka-piikaa, ja käsitätten
onnellisuuden puolison helmassa, jonka sekä järkenne että sydämmenne
walitsee. Minun päätökseni on niinmuodoin..." "Älkäät, Lowisa, älkäät
päättäkö minun surmaani," huusi Paawo hurmaasti -- "Ah, kuinka sekaisin
helleys ja kowuus lähtewät huuliltanne! Te nostatten minua autuutteen
sanotessa minua rakastawanne, ja samassa söyksetten perikatoon.--
Onko se mahdollista oikein rakastaa ja pyrkiä rakastetunsa parista?
Sellainen ei ole minun rakkaudeni; sitä ei woi järki hallita. Taiwaan
onnellisuuden eli ikuisen onnettomuuden odotan minä teiltä. Kaksi
kertaa on jaloudenne, lempeydenne ja huolenne pelastanut minua
kuoleman kourista, taidattako epäillä siitä, ett' ette woi onnistaa
koko elämääni. -- Ah, te oletten ainoa, jonka seurassa päiwän huoleet
tuntusiwat kewiöiltä, yön lepo makialta -- ja mitä äitiini koskee,
pitää hän minun ylen hywänä, että rupeisi onneani wastustamaan, kuin
tietää minulla toden olewan. Ja waikka rupeisikin juonittelemaan, ei
woita hän mitään, sillä minä olen isäntä, ja hän saap' minulta waan
eläkkänsä. Minä pidän häntä kunniassa, mutta teen häntä wastaan, jos
hän on minun onneani wastaan. Ah, Lowisa! sanokaat, että yhdytten minun
tuumiini, ja te sen kautta ihastutten äitiänikin. Enkelin hywyydellä te
hoitaisitten häntä elämänsä illalla, ja hänen huulensa ei kylmistyisi,
ennenkuin hänen wiimmeinen sanansa olisi siunata teitä."... "Älkäät,
Paawo, älkäät enää näin haastako," rupesi taas Lowisa; "minä olen jo
sanonut ajatukseni. Minä en anna teille sitä wastausta, jota anotten;
mutta minä en kuitenkaan kiellä teitä toiwomasta, jos ette saa minua
poistetuksi sydämmestänne. Minä en toiwo, enkä odota teitä..." Tätä
sanoessa oli hänen sydämmensä pakahtumallansa, ja kyynel kasti hänen
poskiansa; kuitenkin lausui wielä: "nyt täytyy meiän mennä pois;
mutta luwatkaat, ett' ei ennen poislähtöänne sanaakaan wirkata
rakkaudestanne. Jos pidätten minun wähimmänkin arwon ansaitsewan, niin
täyttäkäät tämän minun tahtoni; ainoastaan sillä ehdolla tulen minä
tupaan teiän siellä ollessa, enkä enää pakene teitä." Paawo näitä
wiimmeisiä sanoja kuultua, lupasi kohta, waikka kyllä käwi hänelle
katkeraksi -- ja tästä hywilleen lopetti Lowisa puheensa sulomielisesti
wielä näin lausuen; "nyt on siis asiamme hywällä kannalla: me olemma
ystäwät, totiset ystäwät, ilman wilpitä. Walitkaat te kotona puolison,
joka onnistaa päiwiänne; minä tahdon rukoilla Jumalata, että saisitten
kunnollisen waimon. Minusta oletta te wapaa, minä en toiwo, enkä odota
teitä, sanon wieläkin; mutta minä en toisenkaan kanssa yhteen rupia,
sillä käteni en anna ilman sydäntäin. -- Nyt jääkäät hywästi!" -- --
Nämät wiimmeiset sanat sanottua wuosi kyynel taas hänen poskillensa;
hän hypväsi pystöön ja oli samassa ulos owesta. Paawo wähä yksineen
mietittyä odottain hänen takaisin tulewan, läksi wiimmein etsimään
häntä; mutta kuin monia suojia läpitsenkäytyä häntä ei tawannut, meni
tupaan sywässä murheessa, kuitenkin ei ilman toiwoa.
Lowisa, kuin tunsi ei enää woiwansa sydämmensä liikutuksia hillittää,
oli juosnut poies ja piilottiksen rouwan kamarissa. Te lukiani,
erinomattain te tytöt, joidenka sydämmessä rakkaus on saanut siaa --
te tunnetta paremmin, kuin minä woin selittää, Lowisan tilaisuutta
nyt yksinensä päästyä. Hän oli sanonut ei toiwowansa, ei odottawansa
Paawoa; mutta ehkä lie hänen suurin toiwotuksensa kuitenkin ollut, että
Paawo olisi niin pysywä liikutuksissaan, kuin itse tunsiksen olewan,
ja wielä kerran tulisi takaisin, häntä omaksensa pyytämään. Sitä emme
warmaan tiedä mitä sydämmessänsä aiheli, sen waan olemme kuulleet,
jotta kaiken iltakauden oli itkenyt, ja herraswäen kotiin tultua ja
häneltä kysyttyä mitä häntä waiwoi, oli wastannut sairaan olewansa ja
pyrkinyt lewolle. Ehkä arweliwat toki, mikä sairaus hänellä oli; sillä
eiwät tarjoneet hänelle rohtojakaan, waan mamselli haastatti häntä
tawallisella lempeydellään -- parhaat rohdot ja liewitykset, mitkä
taitiin antaa hänen särjetylle sydämmellensä. Aamulla sanoi itsensä
taas terweeksi ja oli iloinenkin toisten parissa; mutta kokeneet kyllä
älyiwät teko-ilon olewan ja hänen sydämmensä wielä sairastawan, waikka
teeskenteliksen. Niin oli toisnakin päiwänä ja kaiken wiikon, Paawon
parissa waan hiljaisempi ja harwapuheisempi kuin muulloin.
Paawo oli joteskin tullut entisseen terweyteensä ja waikka wielä oli
laiha ja huonon näköinen, luuli rowasti hänen kuitenkin pelkäämätä
taitawan antauta matkalle kotiin. Aurinko oli jo ihanilla säteillänsä
terwehtänyt lehtöpäiwää, ja Paawo äitineen meni hywästi jättelemään
herraswäelle. Nyt wahwisti suusanoin rowastille, mitä testamentissään
oli määrännyt, ja lupasi jonkun wiikon perästä laittaa hänelle sekä
mitä waiwaisille että torppareille tuli. Lowisa oli suorastaan sanonut
ei kopeikkaakaan wastaanottawan, jonka tautta hänestä ei ollut
puhettakaan. Kuin itku silmin oli kättä antanut rowastille ja sanonut
jäähywäisiä palkollisille läksi rantaan seurattu pappilan lapsilta,
jotka suresiwat tämän jalon ja hywänluontoisen miehen poislähtöä,
juurikuin olisi hän ollut heidän heimolaisensa. Wenhesseen astuttua
nosti lakkinsa ja lausui wielä rannalla olewille muutaman hywästi-jättö
sanan ja käski Lowisallekin terweyksiä hänen puolestansa sanoa.
Lowisata sinä päänä ei ollut muka nähnyt; hän oli walittanut sairaaksi
ja makasi. -- Purje tuuleen sowitettua wei pian heidät pois näkywistä,
ja kolmet päiwää wuorottain purjettua ja soudettua, oli Paawo omissa
suojissaan kotolaisten ja kylällisten suureksi iloksi.
Neljä wiikkoa sen jälkeen tuli rowastille *** pitäjässä kirja kolmella
sadalla ruplalla, jotka pitiwät annettaman pitäjän waiwaisille ja
pappilan torppareille, Jaakolle, Matille, Antille ja Juhanalle,
niinkuin ennen määrätty oli -- ja kuin sunnuntainna waiwaisten
rahoista kiitos tehtiin siihen laatuun, että yksi kunniallinen mies
ulko pitäjästä net on lahjoittanut, sattui Lowisa oleman kirkossa
ja punastui juurikuin olisi kuullut itsestään mainittawan ja warosi
kaikkein häntä silmäillewän, niinkuin melkeen olikin. -- --
* * * * *
Joulun aluswiikolla, kuin torppari Jaako *** pappilan aluelta oli
matkalla kotiin kaupungista, sattui ilta-hämärässä sellainen pyry
nousta ja tiet tuliwat niin umpeen, jotta eksyi; ja monta tuntia
jäitä ristin rastin ajettua äkkäsi wiimmein tulen, jota kohti piti,
päästääksensä ihmissiin ja saadaksensa hewosen korjoon huomiseksi.
Lähemmäksi tulta ennätettyä luuli herraskartanon olewan, niin wankkasti
ja somasti oli muka rakettu. Jaakolla oli se yhtä kaikki, iloinen waan
jotta pääsi ihmissiin; astui siis rohkiasti siihen huonesseen, jossa
näki tulen olewan, ja owesta sisään tultua hawaitsi, jotta olikin
talonpojissa. Suoja, johon ensin tuli, oli asuntotupa, mutta niin
siisti ja soma, että olisi luullut wieras-tuwaksi. Owesta oikialla
kädellä oli kaksi sänkyä päällityksin; pihanpuolisella seinällä oli
lewiä siisti penkki ja kaksi suurta ikkunata; perä-seinällä owea
wastapäätä oli niinikään kaksi ikkunaa ja penkki, tässä oli myöskin iso
lewiä maalattu pöytä, jonka edessä pienempi penkki seisoi; ja owesta
wasemmalla kädellä oli suuri walkoinen muuri rakettu korsteinilla,
samalla seinällä ylempänä oli pari sänkyjä ja luukku. Seinät ja laki
oliwat wielä walkoiset, kuin ihan uudet, waikka jo wiisi wuotta oli
tuwassa asuttu; sillä korsteinista sawu aina nousi, eikä mustuttanut
lakea ja seiniä, niinkuin Sawossa wieläkin usiammissa paikoissa
tawallinen on, jossa ei korsteiniä löydy'kään, waan sawu owesta ja
lakisesta ulosmenee. Orsilla oli owen puolella re'en anturoita ja
lähellä muuria päreitä; mutta sukkia ja muita waatteita ei ensinkään
nähty kuiwamassa, sillä niitä warten oli muurin takanurkassa nuora,
johonka sellaisia ripustettiin. Penkit, ikkunan-poukat ja owen pielet
oliwat punaisiksi maalatut, niinkuin pöytäkin, ja niinikään kaappi
perä nurkassa pöydän päässä, jonka wasemmalla puolella rippui peili
ja oikialla somasti tehty kantele. Peräseinällä muuria wastapäätä
rippui muutamia miehen nuttuja ja niinikään owen puolisella seinällä
renkilöitten waatteita. Wuoteet oliwat siististi tehdyt peitteellä,
että näytti juurikuin olisi wieraita odotettu.
Tällainen oli se tupa, johon Jaako tuli. Pöydän päässä, jossa kynttilä
paloi, istui eräs mies, pitäen lasta sylissä, jota opetteli lukemaan,
ja muurin ääreisellä penkillä päre'soiton eessä istui wanha waimo
kehräen, jonka jalwoissa pienempi lapsi leikitteli. Mies oli pulskian
näköinen, ja waikka iso kaswannoltaan, näytti kuitenkin kowin nuorelta,
jotta olisi ollut isä lapsella, jota opetti; Jaako piti hänen paremmin
lapsen wanhempana weljenä.
Jaakon owesta sisälle tullessa, sanoi wanha waimo: "jo tulewat miehet
metsästä; turha pelkoni olikin" -- "Enkö minä sitä sanonut," wastasi
mies pöydän päässä; mutta lapsi, joka lattialla istui, sanoi: "wieras
onkin" -- kuin samassa Jaako äänsi: "hywää iltaa!" -- Waimo ei tuosta
millänsäkään odotti wierasta likemmäksi, ennenkuin aikosi wastata;
mutta mies pöydän päässä laski kohta lapsen lattialle ja Jaakon
terwetystä wastaen nousi penkiltä ja käski matkamiehen astua ylemmäksi.
Menikin häntä kohden ja alkoi juuri kuulumisia kysellä, kuin Jaako
iloisesti huuskahti: "Kah Paawo! tosiankin -- mikä hywä onni minua
tänne toi?" -- Olikin tieltä eksynyt joutunut Paawon kotiin, jonka
nyt, waikka entisestään paljon kauneempi, pulskiampi ja wankkaampi,
kuitenkin tunnusteli. Wanha eukko tuwassa oli Paawon äiti ja lapset
oliwat Philppu Korhoisen wainajan lapsia -- niinmuodoin kaikki jo
ennestään lukioini tuttuja. Paawo ei wähemmin ilostunut, kuin tunsi
Jaakon; ja äitikin kiirehti häntä terwehtämään ja kyselemään mitenkä
*** pappilassa woitiin ja muitakin. Näin muutamia kysymyksiä tehtynnä
ja wastattunna kaikkein wielä seisoessa, käski Paawo Jaakon käydä
istumaan eli lämmittelemään, kumpa tahdoi, ja laitti äitinsä wiinaa
hakemaan. "Ottakaa tok' ensin kylmästä tultua pisaran," sanoi hän,
"ennenkuin mennään hewostanne korjamaan; tahi istukaat te waan, minä
menen riisumaan waljaista." Tähän ei myöntynyt Jaako, waan pyrki ensin
hewosensa luoksen, sanoden: "kyllähän sittekin on aika pakitessa ryypyn
ottaa, waikka kaksikin; tuo hepo raukka on kowuutta nähnyt pitkän
iltakauden kinostuksissa kyntäissä, jotta nyt tarwitsee suuhuunsa
jotain, minusta ei lukua ole. Kah, ihmettä, sanon wieläkin kuin jouduin
juurikuin Jumalan saltimuksesta teiän luoksenne." -- Tämän sanottua
läksi ulos; Paawo seurasi häntä. He riisuiwat hewoisen waljaista ja
paniwat talliin, ja heiniä ja apettaa eteen pantua, palasiwat takaisin
tupaan.
Paawon äiti oli sillä ajalla tuonut palowiinaa kamarista ja pöydälle
pannut. Pikarin täytettyä käski Paawo Jaakon sen tyhjäntää; mutta tämä
tawallisuuden jälkeen ei puuttunut pikariin, ennenkuin isäntä oli
näyttänyt tien, ja kysyi sentähden leikkisuin: "mihinkä sitä pannaan,
isäntä?" -- Paawo ei pitkiä puheita pitäen otti pikarin käteensä ja
sanoi: "Noh, terwet tulemastanne, saakaapas tästä!" -- ja samassa
ryyppäsi wähäisen pikarista; sen taas täytetyn annoi Jaakolle, joka
sanaakaan hiiskumata tyhjänsi sen ja päätänsä pyristellen sanoi:
"Kah, tuotapa wasta wiinaksi sanon; kost' Jumal'!" -- Sitte rupesi
Jaako tupakoimaan (Paawo siihen ei wielä ollut tottunut), ja kaiken
iltakauden pakinoiwat miehet keskenään.
Jaako hawaitessa millä turwalla ne tuwassa olewat lapset lähestyiwät
Paawoa, millä isällisellä helleydellä hän kohteli heitä, muistain
sitäkin, jota sisään tullessa oli äkännyt, että Paawo opetti toista
lukemaan, arweli kohta niiden olewan loismiehen wainajan lapsia,
joka *** pappilassa kuoli -- ja kuultuansa niin olewankin, tartui
Paawoa käteen ja haastoi: "kylläpä aina olemme pitäneet teiät
parempana, jalompana muita ihmisiä; mutta empä olisi tuota toki
uskonut, että pidätten heitä juurikuin omia lapsia. Jumala teitä
siitä palkitkoon! Usein on meillä puhet teistä ja näistä lapsistakin,
waikk' emme yksikään ole sattunut heitä näkemään -- ja jos jolloin
ken surkittelee heitä, päättyy aina puheemme siihen, että se, joka
niin kauniisti muisti muut lupauksensa, ei suinkaan jätä näitäkään
maailman heittiöiksi. Wieläkö muistawat isäänsä? ja mitä sanoiwat, kuin
tulitten kotiin paitsi häntä?" -- Nämät Jaakon lauseet liikuttiwat sitä
hellä-luontoista Paawoa ja wesisilmin alkoi hän kertoa kotitulostaan ja
lapsista:
"Ilman seikkoja ja waaroja," näin puhui Paawo, "saimma me neljäntenä
päiwänä nähdä oman rannan, johon laskimme wenhen. Wieläkin en saata
kyynelitä muistella millä liikutuksilla astuin omalla pellollani.
Muisto waikeuksista, wastuksista ja waiwoista, joita olin lepitsen
pääsnyt, ja kiitollisuuden tunto Herraa kohtaan, joka niin
ihmeellisesti oli minua auttanut, ja niitä hywiä häneltä siunatuita
ihmisiä kohtaan, joidenka kautta toimitti hywät työnsä -- hallitsiwat
wuorottain sielussani; ja kuin ajattellessa entisiä, sydämmeni oli
pakahtumallansa, wirkosi se taas siitä iloisesta tunnosta, että taidan
jollain tawalla ees palkita sitä pahaa, jota olen matkaansaattanut,
että taidan kostata näille orwoille, mitä he isänsä kanssa kadottiwat,
joka minun palkkamiehenäni ja minun kauttani kersei niin suuria
tuskia, minun tähteni meni pois täältä ja jätti nämät kaipauksen
kyyneliä wuodattamaan. Ei ole ihmisen taidossa kertoa mitkä liikutukset
wallitsiwat sydämmessäni, kuin tupaan tullessa näin näitä pieniä
ihastuksella juoksewan minua wastaan terwehtämään ja kysymään missä isä
oli (sillä eiwät wielä tienneet isän ei takaisin tulewankaan). Wanhempi
huuskahti: 'hywä oli, jotta tulitte kotiin, niin minä huomenna saan
Korholan Adamille näyttää, jotta minulla oli oikein. Hän sanoi teiän ei
enää takaisin palaawankaan; mutta minä kyllä tiesin, jott' ette meiät
tänne jätä yksin.' -- 'Missä isä on?' -- kysyiwät wielä molemmat --
ja mitä taisin minä wastata? Sanoin toki hänen pian jälessä tulewan,
enkä laskenut heitä menemään pellolle häntä wastaan, waikka pyrkiwät."
"Liikutettuna, kuin itse olin, en enää muista mitenkä sain heiät minuun
mieltyneena hetkeksi unhottamaan isäänsä; annoinpa heille tuomisiakin,
mitä juuri heitä wasten olin konti-ukolta ostanut *** pappilassa.
Molemmat istuiwat nyt minun polwilleni kysällen yhtä ja toista
matkalta, ja wanhempi kaipasi taas isäänsä, ihmetellen missä wiiwyi,
kuin ei tuonut antimia hänkin; tästä johdatuksen saatua kysyin minä:
'mutta jos ei tuliskaan enää isä takaisin, mitä sitte sanoisitten?'
Nuorempi siitä ei millänsäkään söi waan ewäänsä; mutta wanhempi
silmäili minua tarkasti, juurikuin olisi tahtonut tunkeua sieluni
salaisimmiin rotkoihin, ja sanoi kummastuneena: 'tosiankin? eikö enää
tule kotiin?' -- Minä wähä oudoksuen tätä hänen wakaista käytöstään
sanoin: 'ehkä tulenee: mutta jos ei tulisi?'... 'Ah,' wastasi
poika, 'kyllä te aina oletta hywä olleet meille, parempi kuin isäkin;
mutta hän on warmaan kuollut, niinkuin Korholan Adami sanoi'... tässä
hyrskähti poika itkuun, ja tyttö waikk' ei suuresti tiennyt, minkä
tautta, seurasi weljensä esimerkkiä, ja minäkin en enää saattanut
kyyneliäni pidetyiksi. -- Näin itkimme kolmet kappalen aikaa, wiimmein
sain sanotuksi; 'jaa, lapset -- isänne on kuollut, on kannettu hautaan,
mutta ettekö tahdo pitää minua isänänne?' -- 'Pidän kyllä,' wastasi
tyttö ja löi kätensä kaulani ympäri; ja poika katsahti minun silmiini
ja kysyi niin haikialla äänellä, jotta olisi wuoretkin pehmittänyt,
sitä wähemmin minun sydämmeni: 'saammako olla täällä wielä, waikka isä
on kuollut?' -- 'saatte,' wastasin minä kyyneliä nieltäen, 'saatte
aina täällä asua.' 'Mutta Korholan Adami sanoi mulle,' wirkasi taas
poika, 'jotta emme enää saa asua täällä, että meitä pannaan ruotuun ja
sitte'... 'Ei teitä panna ruotuun,' lohdutin minä; 'minä olen nyt
täst'edes teiän isänne.' -- 'Noh, sitte en enää itke, waikka isä on
kuollut,' sanoi poika, hyppäsi sylistä ja meni lewolle; tyttö seurasi
häntä, eiwätkä sanaakaan haastaneet sinä iltana. Hywällä mielellä
että näin huokiasti pääsin tästä, panin minäkin maata; mutta waikka
kyllä wäsynyt matkasta, en kuitenkaan saanut unta silmiini ennenkuin
aamupuol' yötä."
Tätä Paawon lausuessa oliwat miehet tulleet metsästä kotiin, ja äiti
oli ilta ruuankin pannut pöydälle; ruettiin siis ruualle. Ruoka oli
niin herkullinen, kuin olisi pappia odotettu wieraksi; ja Jaako ei
wainkaan ujostellut, waan piti hywänänsä. Illallista syötyä ja wähä
tupakoittua, kysyi Jaako kuka talossa kanteletta soitti; Paawo wastasi
osaawansa wähäisen sitä kaikutella -- ja Jaakolta waadittu otti
soitonkoneensa koukusta ja kappalen aikaa sitä koeteltua, alkoi ynnä
soittaen, innossaan laulaa näin:
"Mihin on rinnastain rientänyt rauha?
Sorttunut sieluni raittius?
Myrsky nyt alati powessain pauhaa,
Mennyt on entinen wapaus?"
"Ennen ma juokselin talosta taloon,
Miellytin impejä ilossain;
Nyt minut murhe waan työntäpi saloon, --
En löyä sielläkään lepoain."
"Ennen ma juttelin jalosti juuri,
Laskelin lauseita lystiksäin;
Nyt olen ääneti aiwan kun muuri,
Kaino ja kehnokin mielessäin."
"Ennen ma kantelen ääressä lauloin,
Sowitpa soitolle sormeni;
Nyt owat kyntäni kiedotut pauloin,
Ei taho taipua ääneni."
"Muutos on julmasti murhannut mielein,
Toimeista tarkkaista rajuttanut --
En toki walittawan soisi kielein;
Tyydyn, waikk' taiwas on pimiänyt."
"Nyt wasta wiisaus wirwota alkaa,
Luonnonkin salaisuus selwiäpi:
Yksin en ole, min astupi jalka;
Tuttuja on mulla salossaki."
"Taiwahan piiri ja luonnonkin luodut --
Eläimet, linnut ja wirrat ja puut --
Owatpa opiksi minulle suodut,
waikk' heitä siksi en omistanut."
"Lintu se laulapi rakkaudesta,
Luwaten ikuisen lempeyden;
Wirtapa wirkkapi kaipauksesta;
Lehdissä näen katowaisuuden."
"Mutta myös jaloa wahwuutta wannoi
Wuori, kun silmäni sinne loin,
Järkähtämätöintä älyä annoi,
Woimaa, ett' kuormani kantoa woin."
"Sitte jos katselen piiriä taiwaan --
Tähdet ne tuikkawat taukomata,
Lupaawat lujasti jälestä waiwan
Onnea, iloa loppumata --"
"Miksipä siis annan murhelle sian;
Toiwossa aikani kulupi waan.
Onnipa mullekin kukoistaa pian,
Autuutta minäkin maistaa saan."
"Taiwassa yhtywät ystäwät jällen,
Taiwassa kultaani tawoittaa saan.
Tätäpä toiwon -- ja taas ilotellen
Alampa lauluni latelemaan."
Tämän lauloi Paawo samalla nuotilla, kuin se yli kaiken Suomenmaan
hywin tuttu laulu: _Tuolla minun kultani kaukana kukkuu, j.n.e._ --
kaiken läsnäolewaisten ihastukseksi; ja olikin hänen äänensä nyt niin
suloinen, jotta äitikin sanoi, ei milloinkaan olewansa kuulleen hänen
niin somasti laulaneen. Hän oli laulaessa niin liikutettu ja niin
innossaan, jotta näytti koko laulu juurikuin olisi ollut hänen oman
sydämmensä huokkaus; herkettyä kysyikin Jaako mistä oli oppinut sen,
johon wastasi omia remputoksia olewan. Tämän kuultua alkoi Jaako häntä
kiitellä tästä somasta runon laitoksestaan; mutta Paawo tätä estäen
sanoi: "mitä turhia! -- mennään nyt lewolle, oletta ehkä wäsynyt
matkastanne." Yksi kamari pidettiin kaiken talwen lämpimenä, johon
Paawo nyt wei Jaakon kanssansa. Siellä pakinoiwat wielä puolen yötä
haaksirikosta, Paawon sairaudesta, Lowisasta ja muustakin. Mielellään
kuunteli Paawo Lowisasta, sydämmensä rakastetusta, jonka ei wielä ollut
mies unhottamaan; Jaako kyllä pitkittikin puheensa hänestä, tieten sen
olewan otoollisen.
Aamulla, kuin oli aamiainen työtty ja wähä tupakoittukin, läksi Jaako
pois saatettu Paawolta, joka tuli puolen penikuorman päähän hänelle
tietä osoittamaan. Sieltä Paawo, ryypyn wielä Jaakon kanssa otettua,
käänsiksen takaisin. Jaako niinikään istui rekeen ja ajoi suhutteli,
witsalla wälistä muistuttain hewoistaan, jotta pitäisi joutua jouluksi
kotiin.
Jaakolla kotia tultua oli paljon haastamista matkaltaan; ja mielellään
kuuntelikin perhet mitä lateli Paawosta ja hänen taloudestaan. Häntä
kowin rakkaana pitäwä ei woinnut hillittää juohutustansa, waan puhui
mieliwiettäissään hänestä niin ylewillä sanoilla, juurikuin olisi jo
ennen ajatellut mitä piti puhuman. Paitsi muuta sanoi häntä tuskin enää
taitawansa tunnustella samaksi mieheksi, joka pappilassa potesi; waikka
silloinkin toimeissaan osoitti wankkaan sielunsa jalouden. "Silloin,"
näin lausui Jaako, "silloin pidimme hänen hellä luontoisena aika-miehen
hankkeihin ehkä saamattomana; ja waikka kukin oli kuin waadittu häntä
hywänä pitämään, harwat toki omistiwat hänelle sen kunnian ja arwon,
jota ansaitsee. Mutta nyt, kuin näin hänen talon toimeissa wirkkuna
ja mahtawana ja kuulin hänen haastawan isänsä lausumia wiimmeisestä
sodasta ja muista miehuullisista seikkoista -- kuin jonkun jalon
urhoollisen ukon käytöksiä kertoi ja hänen palawat, wiekkaat silmänsä
tuiskuttiwat tulta ja hän katseli alakulmin -- silloin minusta näytti
kuin olisi paremmin sota uljaksi luottu, ei talonpojaksi. Minä toiwon,
jotta Lowisa wielä kerran sattuisi hänet näkemään; näinköhän wielä
annaisi hänelle rukkaset!" --
Näin lasketteli Jaako lauseitansa pitkän iltakauden pappilan tuwassa
suureksi iloksi ja huwiksi kaikille läsnäolewaisillen -- ja olikin
paitsi talon palkollisia kokountuneet monta torppareista sinne:
Lowisa waan ei näkynyt Paawosta tahtowansa kuulla, sillä istui yksin
piikoin kamarissa ylisessä pytinkissä. Jaako toki, tuwassa tarpeeksi
lausuttua, meni häntä etsimään ja wiiwyi ison ajan hänen luonansa. Mitä
kahde'kesken lie haastaneet, emme tarkon saa sanotuksi; arwelemme waan
Jaakon Paawolta terwetyksiä tuonneen ja hänestä muutakin lausuneen.
Lowisa annoi hänelle lähteessä ryypyn ja oli kaiken illan ja kaiken
joulun pyhänkin erinomaisesti iloinen.
Me olemma jo ennen kuulleet Paawon ei woinneen unhottaa Lowisata, ja
yhtä mahdotointa oli tällekin poistaa Paawoa sydämmestään. Rakkaus
oli kerran juurtunut näitten powessa ja tuntenut wastausta, -- ja
se suloinen tuli, kuin luonnostaan on henkellinen, ei niin pian woi
sammua. Oliwatkin molemmat niin toisia ylewämmät, jotta emme ensinkään
ihmettele, heidän rakastuneet toinen toiseensa. Paawo oli ruumiltaan
pitkä ja hoikka, ja olisi teräwillä tulisilla silmillään ja kauniilla
muodollaan saanut ainoankin tytön mieltymään itseensä; mutta Lowisa
ei nähnyt hänen näin wiettelewänä ruumiinsa puolesta, sielun jalous
oli taiwuttanut hänen sydämmensä helleyteen Paawoa kohtaan -- ja
nämät liikutukset, joita sielun omaisuudet herättäwät sielussa, eiwät
ole niin huikentelewaiset, kuin luonollisen rakkauden. Tämä rakkaus
(jonka saataisimme lihalliseksi rakkaudeksikin nimittää) nostelee
ainoastaan himoja wähäksi ajaksi, mutta kylmistyy ja sorttuu pian.
Sielun heimolaisuus on ainoa side, joka woi yhdistää miehen ja naisen
eroittamattomasti ja tainkaltainen heimolaisuus mahtanee warmaan
ollut Paawon ja Lowisan wälillä, kosk' eiwät eroitettunakaan woineet
olla ajattelemata toistansa. Niinkuin Paawokin oli Lowisa luonnolta
warustettu suurilla eduilla. Hän oli ehkä kauniin pitäjässä ja hänen
suloiset siniset silmäinsä juurikuin lausuiwat rakkautta kaikelle,
mitä kohtasiwat. Mutta hänellä oli sielun omaisuksiakin, joiden tautta
warsin oli Paawon mielestä arwaamatoin: hywä luonnollinen järki, hellä
mielen-laatu, tunnollinen sydän, siisti ja siwiä käytös -- se on suuri
kaunistus tytöllä; ja Lowisa oli näillä awuilla kaunistettu. Paitsi
tätä ei ollut niinkään taitamatoin talonpojan töissä, kuin Paawon
äiti arweli; hän oli torpparin tytär *** pappilan aluelta ja oli jo
lapsuudesta tottunut työhöön, waikka sitte siisteydensä, wireydensä ja
mielensä suloisuuden wuoksi otettiin pappilaan ensin lapsia katsomaan,
sitte wanhemmaksi tultua sisuspiiaksi.
* * * * *
Joulu oli ohitsen mennyt, Loppiainen lopettanut talonpoikien juhlan ja
Nuutin päiwä pappilastakin poistanut pyhän. Tawalliset talon toimet
oliwat taas pääsneet laadullensa. Talwi oli tawoiltaan tasainen;
lunta oli teillä tarpeeksi, waan ei liiaksi, jotta näytti juuri
puoltawan matkamiehiä. Kulkikin kaiken lopun puolen Tammikuuta äiän
palkka-ajajoita eli rahtimiehiä osittain lautoja sahoilta wetäen
osittain kauppiain kaluja kulettain. Lowisa katseli näitä matkustawia
tarkemmin kuin muinna talwina ja tiedusteli mistä oliwat koto-perää;
mutta jota hänen silmäinsä etsiwät, sitä ei tawannut matkalla.