olewan tytön kihlatun koto-pitäjässä, warakkaan rusthollarin tyttären
ja ens' syksynä jo aikowan naida. Eikä jättänyt sanomata tietäwänsä
Paawon hänestäkin paljon pitäwän ja että kiitollisuudesta ehkä rupeisi
naimisestakin puhumaan; mutta moitti Paawoa kowin huikentelewaiseksi ja
woroitti Lowisan luottamasta hänen lupauksiin, ja päätti näin: "kuin
kerran pääsee kotimaillen, nuoren morsiamensa pariin, unhottaa warmaan
teidät -- ja mitä siitä sitte syntyy?" -- Lowisa mielikarwaudella
ja jalolla ylpeydellä tätä kuullessa, sanoi käsken hänen puheensa:
"älkäätte peljätkö, hywä emäntä, minusta mitään; minä en ole sitä
odotellut, enkä aihellut saada häntä. Kaunis kiitos, näemp', on mulle
siitä, että olen poikanne hoitellut; hywin selitätten te helleydeni
häntä kohtaan. Tiesinkoma hänen olewan teiän rikas poikanne, kuin
annoin itseni hengen waaraan häntä auttaissa? waikk' olis hän ollut
huonoimman mökkiläisen poika, ja sattunut täällä potemaan -- olkaat
wakuutettu siitä, että hän olisi saanut saman hoiton. Huonosti tunnetta
te poikaanne, niinkuin minuakin; minä pidän hänen parempana, kuin
te. Koska hän on kihlannut tytön kotona, älkäät ensinkään warotko
hänen rupiawan taikka häntä hyljäämään, taikka minua pettämään. Ja
jotta saatte olla huoleta, saan nyt sanoa, että jos rupeisikin minua
pyytämään omakseen, en puutu siihen, enkä olisi ruwennut pyrkimään
teiän miniäksi, waikk' en olisi tiennytkään hänelle morsiamen olewan."
-- Tämän sanottua, kuuli jonkun tulewan ja läksi pois, nieltäen
mennessään kyynelen, jonka mielitorruus ja epätoiwoinen rakkaus
pusersi hänen silmistänsä, -- sillä hänkin oli jo wastaan tietoansa ja
tahtoansa rakastunut Paawoon.
Tämä Paawon äitin käytös sekä poikaansa että Lowisata kohtaan ja hänen
tuumansa owat hywinkin tawalliset. Harwoin nähdään talonpojissa,
että rakkaus kummaltakin puolelta sitoo awiokäskyn. Tawallisesti on
jo puhemies laittanut asian laadullensa, ennenkuin puhuttelewatkaan
toinen toistansa; ja usein laittaa tyttö -- eli uskottawammasti tytön
omaiset -- puhemiestä tarjomaan häntä miehelle, jonka mielellään
toiwoisiwat hänelle. Näin ollen, on myöskin tietty, ett' ei niin
paljon katsota muodon kauneutta, eikä sydämmenkään someutta, kuin
rikkautta ja kunnollisuutta talon töihin ja toimehin. Onko siis
ihme, jos usein tawataan kylmyyttä ja ynseyttä puolisoin wälillä?
Emme wainkaan tahdo moittia, että mies tiedustelee, onkohan tyttö,
jota aikoo lähteä kosiomaan, taitawainen talon toimeissa, waan
pidämme sen tarpeellisnakin, ja on se tytöltäkin oikein tehty, hankia
tietoa, jos mies woip' waimon elättää; mutta me toiwoisimme, että
paremmin tuntisiwat toinen toistansa, ett' ei ainoastaan sattuminen
eli tuuma päätäis naimista, waan että ensin tottusiwat toistansa
arwossa pitämään, josta sitte rakkaus syntyy. Tämä rakkaus, jonka
ihminen ei woi tykönänsä herättää, waan joka syntyy itsestään niiden
powessa, jotka owat ikäänkuin määrätyt toinen toiselle, jotka sydämmen
laadunsa ja luontonsa puolesta sopiwat toinen toiselle -- tämä rakkaus
on pyhin kaikeista ihmisen tunnoista ja ystäwyyttäkin jalompi ja
wäkewämpi. Moni mies ylhäisestä säädystä, joka on sattunut rakastumaan
tyttöön alhaisesta luokasta, jota hänen heimonsa eiwät tahtoneet
suwaita suwussansa, on heittänyt isältä saadun wapasukuisen nimen,
luowunut perinnöstänsä ja kaukaisessa maan osassa etäällä syntymä
paikastaan walitun waimonsa helmassa löytänyt paradiisin; samati
on moni tyttökin uhrannut oman kanssasyntyneen korkeudensa, omain
wanhempainsa mielisuosion ja helleyden saadaksensa sen, jonka hänen
sydämmensä halasi -- jaa -- paljota enämmin, uhrannut mitä hänelle
pyhintä oli -- wiattomuudensakin, ja seurannut rakastettuansa maan
kulkeuteen, seurattu wanhempainsa kirouksilta ja kosto-huudoilta.
-- -- Tämä niin kaunis halu matkaansaattaa niinmuodoin pahaakin, kuin
sitä wastustetaan, kuin rakastawia wäjytään ja pyydetään erillen;
mutta paitsi tätä ei kuitenkaan maailmassa löydy suloisuutta -- ja ne
puolisot, jotka yhteen menewät, ei tuntein itsensä tältä liikutettuna,
turhaan toiwowat saada nautia awioyhdistyksen onnellisuutta.
Paawon äiti ehkä ei ensinkään eläissänsä ollut maistanut rakkauden
makeutta, eikä niinmuodoin tuntenut sen arwoa. Eli jos olisi
lämmittänytkin hänen sydämmensä nuorena, oli hän jo unhottanut sen ja
piti paljota hyödyllisempänä ja kunniallisempana saada miniäksi rikkaan
talon tyttären, kuin köyhän palkka-piian. Ehkä peloitti häntä siinä
siwussa myöskin, Lowisan herraswäessä tottuneen, olewan kowin typärän
ja taitamattoman talonpoikaisiin töihin. Mitä waan lie ajatellut, emme
paljon huoli'kaan, sen toki warmaan tiedämme, hänen kaikella keinolla
koittaneen estää Paawoa Lowisan pariin rupiamasta, ja ei ole'kaan
ihme, jos ilostui, kuin Lowisa sanoi, ei menewänsä Paawolle toweriksi.
Tämän wakuutuksen saatua, ei enää huolinutkaan suuresti heitä wahtata,
kuin jo Paawollekin oli lausunut nähnyänsä Lowisan erään wieraan
miehen parissa olleen, heidän kuiskutelleet ja toistansa likistelleet,
juurikuin naimisen kauppa jo olisi ollut päätetty heidän wälillänsä.
Paawo tämän perättömän puhen kuultua, tunsi juurikuin miekan käywän
lepiten sydämmensä ja tuskin jaloillaan kästi. Hän meni kohta erillen,
miettiäksensä asiata -- ja minkä tuskan, minkä ahdistuksen hänen lemmen
nuolilta särjetty sydämmensä kärsei, woiwat ainoastaan ne käsittää,
jotka owat tunteneet iwatun rakkauden katkeruutta. Jalompi luonostaan
ja kaunemmilla haluilla, kuin hänen yht'ikuisille talonpojille, oli
hän aina kauhistunut niitä awioliittoja, johon antauwat tarwen wuoksi,
ei keskinäisestä rakkaudesta. Nyt oli rakkaus ensi kerran lämmittänyt
hänen sydämmensä, ja waikk' ei wielä ollut Lowisalle siitä puhunut,
rakensi jo toiwossa itsellensä taiwaan häntä omistaissa; mutta silmän
räpäyksessä raukkesi tämä tekoparadiisi, kuin wesikello: toiwon tähti
pimeni -- ja hän tunsi kaikki perikadon waiwat powessansa, jotka
ikäänkuin madot raateliwat hänen raukkaa surewaista sydäntänsä.
Mutta toiwo, tämä taiwaan sikiä, tämä ainoa hywä, joka kaikkein
onnettomuudein maailmaa wallitessa, jäi maan lapsille lohdutukseksi,
joka usein, waikka kyynelissä, näkee murhen pilwien takana uuden
aamuruskon rientäwän onnella -- toiwo synnyi toki hetkeksi hänen
sielussansa ja esti hänen langemasta epäilykseen. Taisipa olla Lowisan
weli, ajatteli hän, jota niin ystäwäällisesti kohteli, eli joku
muu heimolainen; ehkä on hän wielä wapaa -- ja näin jonkun hetken
mietittyä, otti sen miehuullisen päätöksen, awata Lowisalle sydämmensä
ja hänen omilta huuliltansa odottaa tuomion, joko se päättää hänen
suurimman maallisen onnensa, tahi työntää hänen epäilyksen sywyteen, --
ja menikin Lowisata etsimään.
Lowisan tilaisuus tällä ajalla ei ollut suuresti toisin. Hän oli
tottunut kohtelemaan Paawoa helleydellä ja sisarillisellä lempeydellä,
eikä waronnut siitä mitään muuta. Nyt wasta, kuultua Paawolle morsiamen
olewan, äkkäsi tuntonsa häntä kohtaan olewan hellemmän, kuin paljas
ystäwyyden tunto -- ja samassa kuin rakkaus pääsi waltaan, tunsi hän
luulonkin tuskaa. Täst' edes ei enää mennyt tupaan Paawon siellä
ollessa, pakeni pois, jos sattui tulemaan sinne, kussa hän oli, ja
toiwoi waan hänen pian poislähtäwään; mutta piti kuitenkin huolta,
jotta hänen wuotteensa tuli hywin tehdyksi, ja hänen ruuastansa, jotta
oli terweellinen ja siisti. Hän olisi toiwonut hänelle kaiken maailman
onnen ja riemun; sitä waan ei woinut suwaita, että joku toinen tyttö
oli hänen sydämmensä saanut.
Näin oli pari päiwää kulunnut, kuin Lowisata laitettiin puolen
penikuorman päässä olewaan herraskartanoon asialla. Paawo, joka
mielellään pyrki hänen puheellansa, waikka näki hänen wälttäwän sitä,
oli tästä tiedon saanut ja pistiksen piiloon, Lowisan sinne lähteissä,
eikä ollut tietäwänänsäkään siitä, mutta meni sitte jälessä ja odotteli
häntä tien warrella sylkyttäwäisellä sydämmellä.
Lowisa takaisin tullessa näki Paawon -- ja mitkä toiwon ja pelwon
yhdistetyt liikutukset samassa hänen tykönänsä nousiwat, emme woi
selittää. Hän wuorottain punastui ja walistui, eikä tiennyt, jos
piti kääntämän takaisin taikka käymän päisin. Otti toki jonkun
askelen tietämätöin omasta olennostansa, ja kuin tuli Paawoa wähäisen
lähemmäksi, teeskenteliksen juurikuin olisi ollut iloisella mielellä ja
sanoi: "hywää iltaa, Paawo! mihinkä oletten menossa?" -- Mutta Paawo
ei sanaakaan wastannut, waan lakkiansa nostaen käwi häntä kohden,
ja tultua hänen luoksensa, seisahtui perätin ääneti. Lowisa häntä
silmäiltyä säikähtyi; sillä niin oli hänen muotonsa kummanlainen.
Hänen kaswoinsa oliwat walistuneet ja kellastuneet, kuin olisi joku
tuonelasta takaisin tullut, ja hänen silmäinsä wilkkuiwat päässä, kuin
mielettömän. Pelwossaan kysyi Lowisa lempiästi: "mitä teitä waiwaa,
Paawo?" mutta hän ei nytkään ääntänyt; waan wapisewa jokaisessa
jäsenessä tartui häntä käteen ja sanoi wihdoin änkytellen: "Lowisa...
Lowisa!" -- "Herra Jesus!" wastasi hänelle Lowisa, suosiolla ja
ystäwäällisesti hänen päällensä katsahtain, "olettako sairas, eli onko
joku kohtaus lyönyt teitä?" -- "Ei, ei," änkytteli Paawo taas, "en ole
sairas, enkä pelkä muita kohtauksia, kuin teiän silmäinne ja sydämmenne
kohtausta" -- ja nyt synnyi heidän wälillänsä kanssapuhe tähän laatuun:
"En ymmärrä mitä yritätten," sanoi Lowisa, waikka kyllä ymmärsi, ja
toiwolla ja pelwolla odotti mitä tästä piti syntymän.
-- "Wai niin, ett'te ymmärrä minua; muita waan ymmärrätten. Noh,
suokaat anteeksi, jos kysyn teiltä... teiän jaloudenne on minua weden
hädästä auttanut, teiän lempeydenne temmanut minua kuoleman kourista
sairasna ollessani, minun kiitollisuudeni siitä teitä kohtaan on
määrätöin; mutta soisin mielelläni löytänyen haudan meren pohjassa, jos
ett' te nyt tahdo kuulla minua. --"
"Kuulen, ja olen aina mielelläni kuullut teitä."
-- "Wai mielellänne? -- Onko teille... ei... teillä on sulhainen; mikä
on sen onnellisen nimi?"
"Minulla sulhainen!" äänsi Lowisa kummastellen. "Kuka teille niin on
sanonut? Minulla ei ole sulhaista."
Luulein Lowisan ei totuutta puhuwan sanoi Paawo: "teillä ei ole
sulhaista!... suokaat anteeksi; teillä ei ole tarwes sanoa minulle
totuutta, mutta minä pyydän sen niinkuin armo-osoituksen. -- Tahdottako
sanoa mulle, kuka teiän sulhaisenne on? Hän mahtaa olla muita ihmissiä
jalompi. -- --"
"Ei tosiankaan, waikka tähän paikkaan jäisin, minä olen wapaa
sulhaisesta. Mistä te sen oletta kuulleet?"
Tähän wastasi Paawo, joka jo alkoi tointua: "Ketä te sitte wiikolla
niin iloisesti haastatitten ja niin lempiästi kohtelitten?"
"En ainoakaan ole hellemmin kohdellut kuin teitäkään, en tällä
wiikolla, en milloinkaan sitte kuin weljeni kuoli. Kuka hywä ihminen on
nähnyt minusta niin paljon waiwaa ja sepittänyt teille tämän tarun?"
-- "Äitini --."
Ähmissään, mutta ilossaankin, sillä ajatteli, mitä äitiltä oli kuullut
Paawonkin morsiamesta olewan perätöintä, kysyi Lowisa: "äitinne? Noh,
nyt olen minä puhunut teille totuuden; sanokaat tekin wuorostanne, mikä
teiän morsiamen nimi on?"
-- "Minun morsiamen? Kuka teille on sanonut minulle morsiamen olewan?"
"Teiän äitinne." --
Äkäyntyneenna huuskahti Paawo tähän: "äiti, äiti! Noh, jo rupia
selwiämään sumu. -- Wai äitini! Se on niinmuodoin kaikki hänen
wiekkaudensa. -- Minun sydäntäni ei nainen ole woinut liikuttaa,
ennen kuin näin teidän -- O hywä, o rakas Lowisa! teiän someudenne,
jaloudenne ja siweydenne owat wasta sulattaneet jään powessani. Minulla
ei ole morsianta ja te oletta wapaa? eiköhän olisi minulle luottu saada
teitä omaksein! Miksi satutta te minun awukseni rientämään? Eikö se
ollut taiwaan wiittaus, että oletta minulle määrätty? O, Lowisa, minä
rakastan teitä wäkewämmin, kuin yksikään ennen on rakastanut; sanokaat
ett' et mielipahalla katsele minua, että minulla on wähäkin arwo
silmissänne -- sanokaat, että tottusitten ehkä rakastamaan minua...
eli syöksekäät minua takaisin niiden aaltoin sekaan, joista minua
autitten..."
Lohduttain wastasi Lowisa: "Älkäät, älkäät, hywä Paawo! te oletta
kowin liikutettuna, malttakaat! Se on waarallista terweydellenne.
Te kysytten, jos teillä on arwo minun silmissäni. -- O, tietäkäät
siis, että te oletta ainoa mies talonpojan, omasta säädystäni, jolle
olen waadittu ansioittamaan kunnian, että minä aina sisasarillisella
lempeydellä olen kohtellut teitä, ajatellut teidän peräänne ja toiwonut
teille suurimman ajallisen ja i'ankaikkisen onnen; sillä te oletta sen
ansainneet --" --
Tätä lausuessa wuosi muutama kyynelet hänen sinisistä leppiöistä
silmistään; ja eskääkseen Paawon niitä näkemästä, käänsiksen ja alkoi
käydä pois, sanoden täytywänsä kiirehtiä kotiin, mutta lupasi toisti
lausua näistä asioista enämmän. "Huomenna," sanoi hän, "lähtewät
Herraswäet pitoon, silloin olen minä yksinäin ylisessä pytinkissä
ja saatte tulla, jos tahdotten, sinne minun puheellani." -- Nämät
sanat oliwat parantawa öljy Paawon sairaalle sydämmelle, ja waikk'
ei wielä ollut täyttä wastausta saanut, oli kuitenkin lohdutettu ja
ilo-kyynelillä seuraisit hänen silmäinsä Lowisata, siksi kuin tien
haarassa katosi hänen näkywistään. Miettien päiwän tapauksia meni
hänkin werkailleen pappilaa päin, johon ennätti wähä myöhemmin kuin
Lowisa, iloinen ett' ei yksikään tiennyt hänen Lowisata kohtaneen.
Molemmat meidän nuoret eiwät nyt olleet huoleta, heidän sydänalaansa
sylkytti, eikä ens' yönnä saaneet unta silmiinsä. Paawo ajatteli,
mitenkä asia piti päättymän. Lowisa ei ollut wielä suorasti sanonut
rakastawansa häntä, mutta toki puolin sanoin. -- Eikö hän sanonut
pitäwänsä minua arwossa, ajattelewansa minun päälleni ja minun
ansaitsewan suurimman onnellisuuden? Mutta minä jo ilmoitin hänelle
suurimman onnellisuudeni olewan häntä omistaa. Ehkä hän kuitenkin
myöntyy. -- Näin ajatteli Paawo käänteleiksen wuotteella kaiken
yötä. Ja Lowisalla ei ollut wähemmin huolta ajattellessa, mitä piti
Paawolle wastaman. Mielellään olisi hän toiwonut Paawon miehekseen.
Hän kyllä tajusi Paawon häntä sydämmestä rakastawan, ja itsekin oli
jo hiljaisuudessa omistanut Paawolle sydämmensä; mikä piti siis
peloittaman häntä antamasta kätensäkin hänelle? Tätä emme juuri
tarkon woi selittää, mutta arwelemme Paawon äitin puheen sywästi
juurtuneen hänen tykönänsä. Puhet oli usein kylässä käynyt, Paawon ja
hänen wälillensä syntywän naimisen kauppa, jota kuullessa Lowisa oli
olewannaan pahoillaan, waikka toki sydämmessään siitä ihastui. Mutta
hän oli aina pitänyt sen lempeyden, jolla Paawo häntä kohteli, olewan
kiitollisuuden sikiän, ei rakkauden; ja waikka Paawo nyt selkiöillä
sanoilla oli ilmoittanut sydämmensä tilaisuuden, epäili hän kuitenkin
hänen liikutuksensa pysywäisyydestä. Kiitollisuus ja hänen ulkonainen
kaunis muotonsa, josta itsekin tiesi, oliwat ehkä synnyttäneet
rakkauden; mutta kuin tulisi erillen hänestä ja rupeisi miettimään
asiata, ehkä pitäisi Lowisan kowin halpana ja mielellään luopuisi
hänestä, jos waan käwisi laatuun. Tätä ajattellessa muisti Lowisa
äitinkin sanat -- ja waikka hänen sydämmensä lausui Paawon puolesta,
päätti hän kuitenkin antaa järjen wallita ja suorastaan sanoa hänelle,
ei syntywän yhdistystä heidän wälillensä. Tämän päätöksen otettua
tunsiksen tywennäksi ja rohkiaksi, tieten oikein tekewänsä.
Murkinan aikana läksiwät herraswäet pitoon, niinkuin aiwottu oli.
Lowisa, joka lapsia oli saattanut waunuun, juoksi wikkelästi taas
sisään; ja Paawo käweli pihalla odottain häneltä wiittausta tulla
hänen luoksensa. Nuon tunnin werran oli hän jo käynyt eestakaisin
ja wälistä istunutkin -- ja tämä aika oli hänestä i'ankaikkisuus --
kuin Lowisa näkyi kuistilla katsahtain iloisesti hänen puoleensa; ja
waikka jo kauwan oli tätä odottanut, tuntui se kuitenkin hänestä niin
äkkinäiseltä ja yli hänen toiwotuksensa, jotta paljon ei puuttunut,
että sulasta ihastuksesta olisi lankenut seljällensä. Meni toki
muutaman askelen lähemmäksi ja kysyi: "saankoma tulla?" -- "Tulkaat,"
wastasi Lowisa -- ja samassa oli Paawo yli kynnyksen. --
Etuhuonesseen tultua wei Lowisa hänen saliin ja sitte muihinkin
kamareihin, juurikuin näyttääkseen hänelle niitä, ja lausui käwellessä
kutka kunkin huoneet oliwat. Se on hywin arwattawa, että Lowisan
ei suorastaan käynyt ruweta lausumaan eilisestä asiasta; naisen
luonnollinen häpyyden tunto teki hänen kainoksi. Mutta Paawo ei tätä
älynyt, waan piti sen kylmyydenä; ja kuin oliwat tulleet mamsellin
kamariin, sanoi Lowisa: "tässä asuwat meiän mamsellit ja tässä makaan
minäkin; tämä on kaikeista rakkain minulle, mamselli pitää minun
paremmin sisarenansa kuin piikanansa, ja monta hywää ja kaunista
opetusta olen häneltä saanut." -- "Kyllä," wastasi Paawo karwaudella,
"onko hän opettanut teitä unhottamaan liittoannekin ja minua tällä
kowuudella kohtamaan?" -- "Mitä?" kysyi Lowisa kummastellen. -- "Jaa
--" lausui Paawo suuresti liikutettuna ja sywässä murheessa, "te
koitatten estellä kanssapuhetta wälillämme, te paetten minua wielä,
waikka eron hetki on niin läsnä, waikk' ehkä wiimmeisen kerran näemme
toinen toisemme. Ennen tuotti hellä ystäwyydenne minulle kaiken
onnellisuuden ja ilon, ja nyt on kylmyydenne herättänyt julmimmat
waiwat sydämmessäni. Mistä olenhän minä onnetoin ansainnut tämän
kowuuden? Minä tosin rakastan teitä määrättömästi, mutta enhän minä
sentähden ole sopimattomasti käyttänyt itseni, ennenkuin ehkä eilen,
ja kuitenkin oli jo kylmyys ennen poistanut kaiken lempeyden tunnon
sydämmestänne minua kohtaan. Millä olen minä teitä suututtanut? Lowisa,
minä olen nääntymälläni rakkaudesta teitä kohtaan, ja te wihatten minua
-- --" --
Lowisa suuresti liikutettu näistä soimauksista, joita näytti ehkä
ansaitsewannaan, ja waroen, että liikutuksensa ilmoittaisi sydämmensä
tilaisuuden, katseli maahan ääneti muutaman hetken. Pitäen tämän
wahwistawan luulonsa, astui Paawo askelen taakse'päin, ja huokkaus
puhkesi hänen sydämmestänsä ja kyynelet kiilsi hänen miehuullisissa
silmissään. Tätä huomaitessa surkutteli Lowisan sydän häntä, ja waroen
teko-kowuudellaan saattawansa häntä epäilykseen, tunsi woimansa
poikkewan; hänen päätöksensä raukkesiwat, ja suosiolla silmäillen
Paawoa sanoi hän wapisewalla äänellä: "suokaat anteeksi..." Muuta ei
saanut sanotuksi, waan hyrskähti itkuun. Paawo tartui häntä käteen
ja wei hänen istumaan, itsekin hänen wiereensä istuen. Wähäisen
tointununna, Paawon hänen kätensä wielä pitelewän, rupesi taas: