lapset mielellään, kesän suloisuutta unhottain, toiwowat alati pysywän
-- aurinko oli muka puolen päiwän aikana jo muutaman askelen ylempänä,
kuin jouluna, ja päiwät niinmuodoin jo pitkistyneet: taiwas oli selkiä
pilwistä, mutta pakkaista ei kuitenkaan tuntunut, waan oli ilma muuten
raitis ja terweellinen; lapset laskiwat mäkeä ilolla ja wanhemmatkin
katseliwat lystiksään tätä heidän wiatointa leikkiä -- tällaisena
päiwänä wähä jälkeen murkinan istui Lowisa yksinänsä kamarissa ja
ompeli jotain waaten kappaletta, jota huomenna aikoi uudista kirkossa,
sillä tämä oli lauwantai. Kulkuisia kuullen katsahti ulos ikkunasta
ja luuli näkewänsä erään herrasmiehen tulewan pappilaa päin täydessä
rawissa. Tämän päätti wieraasta pitäjästä olewan, sillä hewoista ei
muistanut ennen nähneensä. Lähemmäksi tultua ei ajanutkaan pihalla,
niinkuin herrat tawallisesti, waan seisahtui mäellä, jotta Lowisa
kummastui, sillä sekä hewoinen että reki oliwat parhaammia, mitä oli
nähnyt. Mutta kuin mies nousi reestään, katseli wielä suurimmilla
silmillä: käytöksessään oli wieras hywinkin jalo, mutta waikka mustissa
oli, näytti waatteistaan kuitenkin oudolta herraksi. Hewoisensa itse
kiinnipantua ja heiniä eteen wiskattua, läksi tupaan, ja pihalla
tullut tunsi Lowisa hänen -- ja kukapa oli? ei kukaan muu, kuin hänen
sydämmensä walittu, kaikkein meidän ystäwämme Paawo. Niin okikin,
Jaakon lausetta myöten, entisestä kaswannut miehuullisessa kauneudessa,
jotta Lowisakaan ei tunnustellut, ennenkuin hywin läheltä sai silmäillä.
Mitä Lowisa tämän äkättyä tunsi, olisi turhaan yrittä'kään kertoa:
hänen sydämmensä ailahti ilosta, weri tunkeusi kaswoihin; ja hän kiitti
onneansa, että sattui yksin oleman. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkuin
toiset piiat riensiwät riemuiten ilmoittamaan hänelle Paawon tulleen;
mutta tämä jo ensimmäisestä ihastuksestaan tointununna teeskenteliksen
ja wastasi Paawon hänellekin, niinkuin ehkä kaikille pappilassa, olewan
terwe-tultun.
Wähäisen tuwassa wiiwyttyä ja heponsa korjoon saatua, laitti kysymään
näinköhän saisi käydä rowastin puheella, johon tämä wastasi, jo
odottawansa häntä. Menikin kohta rowastin luoksi, joka ystäwällisesti
terwehti häntä juurikuin omaa wäwyänsä, wei istumaan ja käski hänelle
kahweta tuoda. Lowisan ei enää siis käynyt kainustella, waan piti
kahweta wiemään sisään. Toiset tytöt tahtoiwat hänen ottamaan päällensä
parhaimmia waatteitaan; mutta Lowisa sanoi olewansa niin waatetetun,
jotta taitaisi herroillekin kahweta tarita, sitä wähemmin talonpojalle,
ja olikin aina siististi ja somasti waatetettuna. Hänen kaswoinsa
kuumottiwat nyt ikäänkuin tulessa olisiwat olleet, kuin piti menemään
Paawon luoksi; mutta päätti toki wahwasti, ei ilmoittaa sydämmensä
lewottomuuden. Käwikin kepsutteli Paawolle kahweta tarjomaan, mutta
silmiänsä ei tohtinut nostaa suuresti ylös, waan katseli maahan ja
ympärillensä. Paawo kupin ottaissa terwehti häntä sydämmellisesti ja
kysyi mitenkä oli jaksannut; tähän wastasi Lowisa olleensa terwenä ja
lisäsi: "kysyisimpä teiltäkin samaa, jos en olisi Jaakolta kuullut
teiän terwenä olleen -- ja sen näkee ilmankin jokainen päältänne."
Muuta ei sanonut, waan läksi pois. Pari tuntia rowastin kanssa
haastattua yhtä ja toista, ja rouwaa ja lapsiakin terwetettyä, meni
Paawo taas tupaan, kuin ensin oli luwannut rowastille, ei ensinkään
wierastella, waan olla niinkuin wanha ystäwä talossa.
Tuwassa taas torpparien ja renkien kanssa kappalen aikaa lausuttua
pyrki Lowisan puheelle. Tämä oli suuressa tuskassa miettien mitä piti
wastaman; myöntyi toki ja käski tulla luoksensa. Paawo sisään tultua
oli niin siewä ja soma sekä puheissaan että liikunnoissaan, jotta
Lowisan kainous pian katosi ja ystäwällinen kanssapuhe synnyi heidän
wälillensä. Muutamilla sanoilla kotimatkastaan ja Philppu Korhois'
wainajan lapsista kerrottua, rupesi moittimaan Lowisan entistä
kowuutta, kuin ei tahtonut pienintäkään antimetta wastaanottaa, ja
uhkasi nyt suuttua, jos ei suostuisi siihen halpaan kappaleen, jonka
sanoi äitinsä laittaneen. Tätä lausuessa otti taskustaan kauniin
punaisen silkkisen kaula-waaten, jonka taritsi Lowisalle. Tämä otti
wastaan, mutta sanoi: "minä otan tämän, jos puhutten totuutta; äitinne
ei laittanut sen, te oletta itse sen ostanut?" -- "Niin olenkin,"
wastasi Paawo, "ja olisin äititänikin ostanut jotain teille; mutta
äitini muistutti minua kaupunkiin lähteessä teitä ei unhottaa, waan
silkin ees ostaa." Tämän kuultua kiitti, ja silkkiään katseltua
ja somaksi kehuttua pani pöydälle. Paawo suu hymyssä tätä kuullen
sanoi: "Olisinpa parempaakin tuonut, jos en olisi waronut teiän
ei wastaanottawan. -- Mutta tosiankin, ette koritusta tarwitse;
Luonnottaret, jotka owat parhaammansa panneet teitä korittaissa, ehkä
pahaksuisi sitä." Tätä kauneudensa kiitosta ei paljon kuulewannaan
katseli Lowisa alas kainustellen; Paawo ei pitkittänytkään puheensa
tästä, eikä muutenkaan wirkkanut mitään entisistä, waan jätti hywästi
kysyen, jos huomennakin olisi hänelle suottu Lowisan luoksi tulla.
Lowisa käski hänen olla terwe-tultun, ja tämän luwan saatua läksi pois.
Sunnuntainna oliwat molemmat kirkossa; ja Paawo katseli warmaan enämmin
Lowisata, kuin pappia, ja piti hänen kirkon koristuksena, samati oli
Lowisasta Paawo pulskiin mies. -- Kirkosta tultua ja päiwällistä
syötyä läksi Paawo taas Lowisata haastattamaan. Tämä sattui, niinkuin
eilenkin olla yksinään; ja nyt ei Paawo pitkältä joutawia jaaritellut,
waan muutamilla sanoilla syksyisistä muistuttaen ilmoitti sydämmensä
tilaisuuden olewan wielä samanlaisen, rakkaudensa yhtä wäkewän ja
toisti anomustansa saada Lowisata omakseen. -- Lowisa tätä weri
poskeilla kuultua, kysyi haikialla äänellä, juurikuin huokausta
hämmäntäen: "mutta äitinne? olettako unhottaneet hänen?" Tähän wastasi
Paawo: "äitini sydämmeellisin toiwotus on, että myöntyisitten. Hän
oli täällä tullut wietellyksi muilta karsastelemaan teitä -- ja
missäpä kontinkantajia puuttuu? mutta nyt tuntee hän arwonne, niinkuin
minäkin, ja tahdoi minua jo ennen joulua lähtemään tänne." -- Nyt
kokotti kätensä Lowisalle lausuen lausumistaan: "tässä on käteni se
päälle, että puhun totuutta; äitini ja omasta puolestaan anon teitä
omaksein."... "Minä mielelläni uskon mitä sanotten," jänkytteli Lowisa,
"ja minulla ei ole enää woima tietä wastaan sanoa; warmaan on se niin
luottu."... Tässä kiilsi kyynel hänen silmissään; Paawo löi kätensä
hänen kaulaansa -- ja hänen huulensa kajoiwat Lowisan huulia -- ja
ihastuksella äänsi hän: "sinä olet minun, Enkeli! sinä olet minun,
eroittamattomasti minun!"... "Jaa, minä olen sinun, Paawo."... sopotti
Lowisa ja nojasi Paawon olkaa wastaan. Tämä tartui hänen leukaansa ja
päätä wähä nostaen otti taas suuta, jota Lowisa nytkin sallei. -- Näin
kappalen aikaa unhottain entistä ja wastaista oliwat he lemmen siipillä
nostetut maan huolein ja murhein yli ja maistiwat täydemmässä mitassa
totisen rakkauden suloisuutta. Ikäänkuin hawaittua unesta wetiksin
Lowisa pois Paawon syläilemisistä ja soppotti: "Ah, jos joku tulee...
mene nyt jo pois." -- "Julketkos työntää minua nyt tyköäs?" kysyi Paawo
haikiasti. "Minun täytyy mennää kahweta laittamaan herraswäelle," sanoi
Lowisa, "mutta tule illalla takaisin."
Lowisan tyköä tultua meni Paawo Jaakoa terwehtämään, joka asui
nuon wänäjän wirstan päässä pappilasta. Sieltä palasi, kuin päiwän
salo wielä wähä tuntui; ja tunnin werran tuwassa oltua meni taas
kultaistansa tawoittamaan. Toikin nyt kerallansa pari kulta tukaateja
ja ison kulta sormuksen, jonka käski Lowisan pitää ikuisen rakkaudensa
merkiksi. Lowisa meni näitä kohta rouwalle ja mamsellille näyttämään,
jotka tuliwat Paawollekin onnea toiwottamaan; rowastikin tästä sanan
saatua teki niinikään ja lupasi heiät yhteenwihkiä, jos suostuisiwat
häneen, ja lupasi Lowisalle kauneita läksiäisiä pitää ja tawallisilla
myymillä warustaa. Paawo sanoi niitä ei tarwittawan -- ja Lowisa
kiitti rowastia sanoden palkan saneensa palwelluksestaan ja hänelle
ei tulewansa mitään muuta, ja päätti: "teiän helleydenne minulle on
ollut suurempi, kuin että hywät sydämmenne woisi käsittää sen, ja jos
tahdotten sen lisätä millä nyt sanoitten, olkoon teiän tahdossanne;
sitä kunniaa ja melkeen kumarrusta, jota minä herraswäelle olen
omistanut ei taida lisätä." -- "Noh, jopas nyt olet sulokielikäs,"
sanoi rowasti naurahtain ja taputteli häntä poskilla.
Nyt ruwettiin neuwoittelemaan milloinka häät pidettäisiin: Paawo tahdoi
wielä talwikelillä wiedä Lowisan waimonansa kotiin; mutta Lowisa
oli alussa perätin sitä wastaan, sanoden ei ennenkuin syksyllä ehkä
käywänsä laatuun. Paljon puhuttiin myötä ja wastaan; wiimmein toki
päätettiin kolmantena sunnuntainna kuuluttaa ja Marian päiwänä häät
pitää.
Paawo läksi hywällä mielellä ja keweennellä sydämmellä kotiin ja
ilahutti äitinsä sillä sanomalla, että ennen pääsiäistä saisi Lowisan
miniäksi. Annoikin ens'sunnuntainna kuuluttaa kotipitäjässä aikowansa
muualta naida ja naima-wapaus-kirjan kirkkoherralta saatua laitti kohta
postissa *** pitäjän rowastille. Kuulutettiinkin siellä, niinkuin
puhuttu oli, ja Marian päiwän aattona oli Paawo taas äitineen ***
pappilassa. Rowasti piti lupauksensa ja kiinitti awio-siden meidän
nuorten wälillä. Häät oliwat oiwalliset; kaikki pitäjän herraswäki
oli siihen kutsuttu. Iltaisella tansittiin aika lailla ja rowastikin
hypitti Paawon äitiä ja Lowisata. Kaksi päiwää oltiin wielä ***
pappilassa; kolmantena läksi nuori parikunta pois -- molemmat
onnelliset, Lowisa toki pyhittäen muutaman kaippauksen kyynelen niille,
joidenka hywyyttä hän oli nautinnut lapsuudesta alkain. -- --
* * * * *
Jo olisin lopettanut taruni tähän -- ja olenkin pitkillä
jaarituksillani ehkä suututtanut lukiani, -- mutta se, joka on ottanut
kukiaksensa kirjoittamaani, seuranee warmaan minua wielä wähäisen,
muutamilla sanoilla kertoessani Paawon ja Lowisan koti-elämästä -- --
Kymmenen wuotta oli kulunut siitä ajasta, josta nykyjään lauseltiin.
Pieni Lotta mamselli *** pappilassa oli kaswannut isoksi ja
wanhemmiltaan saanut juurikuin perinnöksi kaikki ne hywät awut, jotka
kaunistawat naisen. Tämä sattui joutua naimisseen erään herrasmiehen
kanssa samasta pitäjästä, johon Lowisa ennen oli naittu. Ja uusille
asemille ennättyä laitti hän kirjan wanhemmillensa, josta saan
ilmoittaa seurawata:
"-- -- -- Pitää minun Paawosta ja Lowisasta myöskin teille muutaman
sanan ilmoittaa. Minä pidän onnena, että sattuin joutua tänne,
sillä he owat minusta juuri kuin wanhat ystäwät eli sukulaiset. He
asuwat ainoastaan puolen penikuorman meiltä ja oliwat kohta minua
terwehtämässä, kuin tulin. Mieheni pitää Paawon suuressa arwossa, ja
se ansioitetaan hänelle kaikilta pitäjässä. Käwin minäkin jo kerran
heitä katsomassa -- ja kuinka hupa ja lystiä oli olla heidän siistissä
ja somissa suojissa! -- He näyttiwät minusta niin onnellisilta, ja
heidän rakkaudensa niin palawalta, kuin hää-päiwänä. Minä sanoinkin
heille tämän -- ja Paawo seisoen waimonsa wieressa, joka piti lasta
sylissä, sanoi ilo kyynelillä: 'jaa, onnellinen olenkin tosiaan --
Herra on siunannut minua runsaammin, kuin että olisin ansainnut sen.
Minä olen warakas ja olen iloinen siitä waimoni ja lasteni puolesta.
Ja tämä werramatoin waimo! -- hänen kanssansa tuli kaikki onnellisuus
taloon. Sowinnossa me on elätty; hänen tahtonsa on minun lakini,
ja hänen suurin ilonsa, noudattaa minun mieltäni. Hupa on minulla
aika työssä, kuin tiedän työtä tekewäni hänen ja hänen lastensa
tähden; kuin iltasella wäsynynnä tulen kotia, wirwoittaa minua hänen
suloiset sanansa. Ihana on hänen parissa kesä; mutta näin talwella,
kuin myrskyt ja rajuilmat mellastawat ulkona, ja me tulen ääressä
lausumme muinaisista ajoista eli lapsistamme, silloin wasta tunnen
minä oikein awio-yhdistyksen suloisuutta. Ja wielä onneni pääkökseksi
on Herra suonut meille noita lapsia, äitinsa kuwat. Ensimmäiset sanat,
joita saiwat sanotuiksi, osottiwat, että rakastawat minua -- äitinsä
opettamia! Ah, hywä rouwa! minä en toiwo teille suurempata onnea, kuin
minkä itse nautitsen; tyytykäät siihen --' -- Näin lausui Paawo, ja
hänen waimonsa pyhki pois muutaman ilo-kyynelen silmistään ja minäkin
tulin liikutetuksi. -- Minä olen tosin onnellinen, mutta he owat
onnellisemmat ja minun ainoa toiwotukseni on, että Paawon toiwotus
täytettäisi! -- -- --"
"Lotta."
Lehtiarvostelut Niilo Aejemelaeuksen Haaksirikko -teoksesta
kirjoittivat Borgå Tidning (1839) ja Oulun Wiikko-Sanomat (1841):
Borgå Tidning no 22, 16.3.1839:
Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. (Den
förolyckade båten, Finskt original, af Nils) Helsingissä, J. C.
Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa 1838. (84 pag. 8:o; pris 1 Rub.)
Den skrift, som bär ofvananförda titel hör till antalet af de få
originaler på prosa, som finska literaturen har att framvisa. Såsom
tillika behandlande ett inhemskt ämne, lärer den, om man undantager
hvad i tidningar och tidskrifter blifvit infördt, vara ensam i sitt
slag.
Af bokens hufvud tendens tycker man sig kunna sluta att Förf. är en
man, som vill verka godt bland allmogen. En sund moral framlyser
öfverallt, lika ofta uti handlingen som i ordet. Någon gång är
ordrikheten för stor -- ej dock i jemförelse med mängden af utländska
noveller, men i förhållande till ämnets naturliga fordran. En och
annan sida hade kunnat umbäras utan men för det hela. Den som finner
nöje i Kultala skall äfven genomläsa denna anspråkslösa skrift,
som visserligen uti en jemförelse med denna förlorar i afseende å
uppfattningens rikedom, låt vara äfven uti språkets skönhet, men
städse, bibehåller, hvarje person vid en charakter, lika finsk, som
språket och ämnet. Förf. hör ej till dem, som hellre dväljas inom
Bibelfinskans snäfva bojor, än de ur det i folkets mun lefvande språket
hemta uttryck för sina tankar. Det kan derföre icke undgå, att ej
läsaren, anträffar ett eller annat ord, som ej öfverensstämmer med hans
dialekt. För öfvergifvande af allmänt godkända uttryck i oträngda fall
kan Förf. dock ej beskyllas. Stilar och papper kunna icke klandras, men
priset är öfverdrifvet. För ståndspersoner är det väl af ringa vigt, om
de betala 1 Rub. eller halfva summan; men då boken bör bland allmogen
kunna påräkna de flesta köpare, vore utan tvifvel tjenligast så väl för
förläggare som köpare, att den äfven såsom inbunden såldes till lägre
pris än den nu kostar häftad. För att hugna dem, som kunna anse, att
det endast är asketiska såritfter, som genom våra finska kolportörer
böra bland allmogen utspridas, bör Ref. tillägga, att Prostens
skriftetal finnes infördt från början till slut.
Oulun Wiikko-Sanomia no 51 18.12.1841:
Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. "Parempi pyy
käissä Kuin kaks'oksalla". "Hywä huonoonki tyytyä Parempata odottaissa."
Tämä Suomesa ensimmäinen ja ainoa perustuskielinen Taru on jo kolme
wuotta ollut Suomen kansalle tarjona, mutta on kuitenki tääll' tienoin
wähin tuttu eli aiwan outo, ehkä se kielensä ja erinomattain aineensa
puolesta on kaunis ja siitä arwosta, että se likimäärin ansaitteepi
sian Kultalan siwulla, ehk'ei juuri kielensä puolesta. Kumma on, ett'
ei tästä kirjasta wielä ole, meijän tieten, mitään mainittu Suomen
Sanoma lehisä niisä tienoin, josa se syntyi. Olemme siis luulleet
welwollisuuemme olewan tietää antaa, ehkä myöhallaisesti, Suomen
kansalle näisäki tienoisa, semmosen kirjan löytymän ja siitä lausua
muutamia sanoja.
Tawallisisa taruisa, ulkomaan kielillä, on usiasti joku Ruhtinas,
sotasankari eli joku niitten wertainen päämiehenä kertomuksesa; mutta
näemme täsä kirjasa, niinkuin myös Kultalasa, alaisemman säädyn Suomesa
taponeen, seuroneen, aiwan hywin mukauwan tämänkaltaisiin kertomuksiin;
sitä todistaa myös jokainen, joka on lukenut Runebergin, Ruottin
kielelle kirjoitetun kirjan: Hirwen Ampujat (Elgssyttarne.) Rakkaus on
näisa, niinkuin muisa taruisa, se ratas, joka käyttää kaikki siihen
kuuluwat asian haarat. Täsä Haaksirikko-tarusa kerrotaan muutaman
Lovisa nimisen tyttären olleen sisus (sisä?) piikana *** Pappilasa.
Hän oli kaunis, hywillä awuilla ja tawoilla ja tuli wihdoin hywiin
naimisiin Talonpojan Paawon kanssa, jonka pelasti haaksirikosta ja
kuolemasta. Lovisan kauneus, siweys, lempeys sytytti palawan rakkauen
Paawon syämmeen ja kiitollisuuen ihana, waan monelta häpiällisesti
unhotettu eli kukistettu, tunto lisäsi sen. Hupanen on lukia sitäki
paikkaa kertomuksesa, josa Paawo tunnustaapi rakkauensa Lovisalle ja
anoo häntä awioksensa. Paawon lewottomuus, terwehyttyä pitkällisestä
tauti-wuoteesta, johon oli kaatunut haaksirikon kautta, ja pelko ett'ei
olla rakastettu Lovisalta; toisella puolen Lovisan neitsyllinen ujous
ja siweys, joka kokee salata ja peittää hänen rakkauensa Paawoon --
Kaikki nämät asianhaarat owat luonnollisesti ja siewästi kerrotut.
Paawo oli warakas talonpoika, hänellä oli suuri maa ja kaunis kartano,
eikä häneltä, täytten tarpeitten seasa, siistisä huoneesaan, puuttunut
muuta kun rakastettu waimo ja emantä. Ensikerralla tunnustettua
rakkauensa Lovisaan, sai wastaukseksi, että jos wuoen päästä eli niin
eespäin olisi yhtä waka ja palawa rakkauesaan, saisi jälleen tulla
häntä anomaan.