Sitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat h

HAAKSIRIKKO

Suomalainen perustuskielinen Taru

Kirj.

NIILO AEJMELAEUS

Helsingissä,

J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa,

1838.

"Paremp' pyy käissä,

Kuin kaks' oksalla" --

Hywä huonoonkin tyytyä

Parempata odottaissa.

Wuonna 18-- kauniina, selkiänä kesä aamuna läksi wenhet *** pappilan

rannasta lehdin tekoon. Ilma oli raitis ja ihana, ja etelätär, joka

wälittäin lähetti lämpiöitä puuskauksiansa, näkyi ikäänkuin puoltawan

näitä wenheläisiä, kosk' eiwät tarwinneet souta'kaan, waan, purjetta

tuuleen sowitettua, makasiwat huoleta, soudatetut Tuulettarelta sitä

saarta kohti, johon yrittiwät. Näin joutawana ollessa alkowat joutawia

lausellakin. "Kyllähän tänä wuonna, Jumalan kiitos! mies elää, jos

waan on aatran maahan pistänyt," sanoi eräs torppari. "Saadampa

nähdä, että syksyllä kyllä naimisia kuullaan." -- "Kyllä," wastasi

isäntärenki Matti, "kumma tuo meiän Lowisa, kuin ei ruwennut Pellisen

toweriksi!" -- Lowisa pappilan sisuspiika, joka nyt sattui seurassa

oleman, oli sekä muotonsa kauneuden, että sydämmensä ja mielenlaadunsa

hywyyden, siweydensä, siisteydensä ja rehellisyydensä suhteen suuressa

arwossa ja huudossa; ja waikk' ei wielä ollut yhdeksentoistakymmneen

wuoteen ennättänyt, oli moni pitäjän pojista häntä awioksensa anonut,

waan ei ollut Lowisa wielä kenenkään mieltynyt. Wiimmeinen kosia oli

mainittu Pellinen, tilan mies, warakas ja muuten pulska näöltänsä,

waan kannettiin toisinaan kowin tarkon pulloansa kallistelewan ja

hänen jo kirkollakin nähtyn humalassa. Tämä rietas ja wahingollinen

tapa, joka, Jumala paratkoon! meidän aikanamme Suomessakin jo on

perätin waltaan päässyt, monessa paikassa ei enää pidetä'kään suuresti

häpiällisenä. Tuskin poika on kuudennella toistakymmenellä, ennen kuin

jo rupia harjoittamaan itsensä juomisseen, ikäänkuin waroen hänestä

muuten ei miestä tulewankaan. Toiset pitkällisen harjoituksen kautta

jo joutuneet: wiinan orjiksi rohwaisewat näitä wastaalkawaisia,

ja oikein kiittäwät heidän miehuuttansa, kuin taiten tyhjäntäwät

pikarin. Ja naisetkin, jotka luomisessa owat saaneet tasaisemmat ja

leppiämmät halut, kuin miehet; ja usein soreudellansa ja siweydellänsä

saamat miehen taipumaan mieltänsä myöten, eiwät nämätkään käytä näitä

aseitansa estääksensä sitä yhteistä pahennusta; waan mieltymät kylläkin

helposti juomariin ja kehuwat häntä rohkiaksi ja miehuulliseksi

luonostaan. He antauwat naimisseen sellaisen kanssa; ja myöhään; kowin

myöhään sitte kuin jo owat eroittamattomasti yhdistetyt, saawat wasta

katua kewiämielisyyttänsä ja turhuuttansa, että ruweta juomarin pariin.

Lowisa ei ollut näin lyhytnäköinen. Hänelle Pellistä wastaan ei ollut

muuta, kuin että warosi hänen aikaa myöden perätin joutuwan wiinan

kahleihin, kosk' oli jokin alku hywä. Hän oli sanonutkin tämän syyksi,

minkä kautta ei tahtonut suostua häneen. Mutta hän tämän kuultua

ähmässään otti ryypyn tahi usiammankin, kiroili ja kehui saawansa

ainakin semmoisen tytön. Näistä Pellisen kehnoista kosiotuumista

haasteltiin nyt wenhessä ja irwistellen sanoi Matti: "Minä katsoin

kummaksi, kuin ei Lowisa ottanut Pellistä, mutta jos oikein ajatellaan

asiaa, on hänelle warmaan toiset tuumat, kuin että olis ruwennut

talonpojan akaksi. Hän on jo niin kauwan tottunut herroissa oleman

ja laskee tuota Ruotsin kieltäkin jo niin, että luulee itsensä

Mamsellin wertaiseksi ja odottaa ehkä herrasmiestä. Jos ei waan meiän

Magisteri olis niin aika-mies sekä opetuksissaan että käytöksissään,

niin taidaispa saada hänen paulohinsa -- eli ehkä toiwoo pääsewänsä

Rowastin miniäksi. Kyllä katsoi iloisesti, kuin nuori Herra Akademiasta

tultua terwehti häntä." -- Tätä ja muita tainkaltaisia pisto-puheita

lasketteli nyt isäntärenki Matti pilkaten ja suututtain Lowisata; sillä

ei ollut hywä hänelle, kosk' oli itsekin aikanansa saanut Lowisalta

rukkaset. Lowisa punastui, katsoi alaspäin ja oli waiti; hän sekä

pahaksui että suutui tällaisesta koiruudesta, ja jo wiimmein nieli

muutamia kyyneliäkin mielikarwauttansa peittäissä. Mutta ei häpiä,

eikä kansatieto omista wioista waatinut weren hänen poskillensa se oli

luonollinen häpyyden tunto, jonka pidäis löytymän kaikkein naisten

tykönä, ja joka osoitaiksen aina, kuin lausutaan eli tehdään jotai,

mitä loukkaa siweyttä, siisteyttä ja soma-tapaisuutta. -- Lowisa oli

herroissa oppinut ei kewiämieliseksi, eikä turhan koreuden perään

pyrkiwäiseksi, niinkuin walitettawasti usein käy, waan hän oli taipunut

siistiksi puheissa ja käytöksissä -- ja ei ole'kaan siis ihme, jos

osoitti mielikarwauttansa tainkaltaisen sopimattoman ilwestelemisen

yli; mutta oli kuitenkin niin ylpiä ja jalo-luontoinen, että piti

itsensä ylen hywänä, wastata häntä. Eikä ollutkaan Matille tästä

kunniaa, eikä iloakaan, sillä kaikki wenheläiset, sekä miehet että

naiset pitiwät kowin paljon siitä siewästä ja hywästä Lowisasta, että

olisiwat puoltaneet Mattia, waikk' eiwät tohtineet juuri wastaankaan

sanoa. Sanoipa toki yksi piioista: "Kylläpä teille puhetta piisaa

ylökatseksi paljon osatten lasketella; mutta jos waan niin olis, kuin

arweletten, että Lowisa pyrkii rouwaksi, niin eihöhän Matilla samassa

olis se toiwotus, että olis luottu herraksi! --" -- Tämä oli kaikkein

mielestä sopiwasti sanottu, ja pyrskähtiwät yhdellä suulla nauruun,

sillä tiesiwät kyllä mitä piika yritti, nimittäin että Mattikin monesti

oli toiwonut Lowisaa omaksensa.

Näin wenheläisten pakitessa käänsiksen tuuli idäiselle suunnalle,

jotta purje ei enää wetänyt. Matti käski siis sen purkata ja ruweta

soutamaan. Tuuli kaswoi äkisti äsken nimitetystä suunnasta; taiwas

joka tähän asti oli ollut selkiä, tuli peitetyksi synkiöiltä pilwiltä

ja ukkoisen woima rupeis kuulumaan. Pian leimauksetkin liehuit risti

rastin, ja wenheläiset sousiwat kaiken woimansa perästä, jotta

ennättäisiin saareen ennenkuin myrsky syökseisi heitä surmaan.

Lowisakin ei säästänyt pieniä walkoisia käsiänsä, waan weti niin

että airot wetkistyit. Kaukana ei enään olleetkaan rannalta ja

pääsiwät kuitenkin wähissä hengissä maalla. Kuiwalla tultua usiammat

kiittiwät Jumalata, jotta oliwat pääsneet hädästä; mutta Matti

mielipahoissaan sanoi: "Woi tuota ilmaa, mitenkä nyt lehdin teko käy,

kuin rupee satamaan!" -- "Hätäkös on meiän," wastasi Lowisa, "waikk'ei

tehdyksi'kään tulis; raukaat ne, jotka nyt sattuwat suurella seljällä

oleman --" -- "Nyt taas," wirkasi Matti, "hänelle on aina murhe muista,

ikäänkuin olis koko maailman hallitus hänen huoleensa heitetty. Kyllä

ma luulen, että Mamsellin olis hywä jouten olla puiden warjossa; mutta

ei meitä kaikkia laitettu tänne makamaan." Tätä haastaessa wetiwät

wenhen rannalla, ja jo rupesiwat pilwetkin laskemaan sadetta, jotta

meniwät kaikki warjoon. Lowisa waan jäi rannalla katselemaan Herran

ilmaa, eikä huolinut, waikka kastui. Aallot nousiwat korkiammiksi

ja sortuiwat suurella pauhinalla rantaa wasten; tuulen wiuhina

oli ikäänkuin ahdistuksen huuto ja joku erikummainen onnettoman

walitusääni. Lowisa läksi rannalta toisten luoksi ja paniksen istumaan

puitten warjoon. Myrsky nousi waan nousemistansa; meri kiehui wahdissa,

tuuli ikäänkuin repi pilwet halki, jotta wesi ei tipatellen laskeunut

maahan, waan juoksi, kuin wirroissa. "Mistä h--tistä tuo ilma meille

lie luottu; warmaan on Lowisan hywä onni sen saattanut?" ärjysi Matti.

-- Mutta Lowisa wastasi lujalla ja melkeen ylönluonollisella äänellä:

"Älä pilkka Jumalaa ja hänen woimaansa." -- Samassa leimahti tuli,

sitä seuraisi jylinä, jotta wuoreet werisit; puun, jonka warjossa

Matti istui, halkaisi pitkäisen waaja ja lasketti Matin kappalen

matkaa erillen puusta. Kaikki hämmästyit ja luuliwat hänen menneen

hengettömäksi; mutta hän wirkosi taas kohta ja huusi katuwaisesti ja

hywinkin särjetyllä äänellä: "Suokaat anteeksi, Lowisa." -- "Jumala,

jonka nimeä sinä pilkanut olet, antakoon sulle anteeksi!" sanoi Lowisa

juhlaallisesti. Muut ei wirkkaneet mitikään.

Kaikki oliwat jonkun hetken istuneet ääneti; sade oli wähäisen lakannut

ja pitkäinen näkyi jo olewan toisella puolen saarta: Lowisa meni taas

rantaan, katsahti mertä päin -- ja mitä näki? wenhen keskellä meren

selkää, aaltoin ja myrskyin wallassa. "Ah! mitä olen waronnut," --

huusi hän toisille, "joku onnettomuus warmaan tänäpänä tapahtuu;

tulkaappas katsomaan. -- Ei nuot suinkaan henkissä rannalla tule." --

Mutta me jätämme Lowisan ynnä muiden rannalla heitä surkuttelemaan ja

käymme tiedustelemaan, mitenkä wenhen kanssa käwi.

Talonpoika Paawo (me nimitämme häntä waan ristimä-nimellään) oli kahden

kumppalien kanssa, toinen oma renki, toinen eräs loismies, eilen kotoa

lähdettyä, jo tullut kuusi penikuormaa ja toiwoi illaksi ennättää

matkansa päähän. Hän kuletti riistaa, josta odotti hywän hinnan.

Paawo, waikk'ei paljon päällä wiidenkolmattakymmenen wuoden, oli toki

tietonsa, taitonsa ja toimensa suhteen wanhemmiltakin suuressa arwossa

pidetty. Hänen isänsä oli kuollessa jättänyt hänelle hywän ruunun

tilan, jota hän sitte lunasti perinnöksi ja toimellansa niin ylösautti,

että luettiin parhaammiksi tiloiksi sillä tienoin. Kaikkia talossa

löydyi, mitä waan tarwittiin omaksi ja muidenkin tarpeeksi. Yhtä

toki kaipatessa oudoksui kukin; Paawo ei ollut wielä waimoa ottanut,

waikka kyllä moni äiti lie toiwonut saada häntä wäwyksi. Mutta hänen

äitinsä eli wielä ja toimitti taitawasti kaikki ne talon askareet,

jotka emännän omituiset owat; ja sentauttapa ei ollut Paawo ruwennut

naimisen kauppaan, semminkin kosk' ei wielä ollut sattunut tapaamaan

ketään, johon olisi rakastunut. Aina tarkka parhaamman keinon älymään,

oli nytkin jättänyt paljon riistaa myymätä siksi, kuin tiesi parhaamman

hinnan saawansa. Hän oli usein kaupunkeissa ja markkinoilla käynyt,

tiesi niinmuodoin tarkon kaikki laidat, jonka tautta nytkin itse oli

matkaan ruwennut, muut talon huoleet kotolaisillen heittäen.

Näin tunnemme jo sen miehen, joka perällä istui siinä wenhessä, jota

Lowisa ja muut saaren rannalta silmäiliwät. Toiset kumpakin hänen

kumppalinsa sousiwat. Nämätkin wenheläiset oliwat aamulla iloinneet

tästä kauniista ilmasta ja lewänneet, yhden heistä aina perää pitäessä.

Ei ollut siis ihme, jos mielipahalla nousiwat soutamaan, kuin renki,

joka sattui oleman perällä tuulen kiertyessä, hawautti heidät makiasta

unestaan. "Noh, eihän tuo woinut piisata yli seljänkään," nurisi

loismies. "Ompa sitte ihan nänältä wastassa, jotta kyllä saamme airon

tyweä pitellä, ennen kuin päästään maan warjoon, jos waan rupia

kowasti tuulemaan. En kuitenkaan uskoisi siitä suurta syntywän."

-- Paawo soutamaan walmistaissa loi tottuneet silmänsä sitä suunta

kohti, josta uusi tuuli synnyi. Wähän aikaa mertä silmäiltyä sanoi

renkille: "Tuleppas sinä nyt soutamaan, minä menen ensin perällä:

jos ei wanhat merkit minua petä, niin tarwitaan wähän ajan perästä

aika-miestä airoon. Minä säästän itseni siksi." Näin hänen puhuttua,

rupesiwat toisetkin katselemaan ympärillensä, sillä oliwat aina

tottuneet pitämään hänen sanansa lujana ja tietonsa tarkkana. Meri oli

tosin wielä hiljainen; mutta musta pilwi synnyi idässä, ja wesilinnut

länsiwät jo lewottomasti siipiänsä pyristellen. Äsken syndynyt pilwi

nousi ja kaswoi äkisti, ja muutaman hetken perästä peitti se jo taiwaan

ikäänkuin harma waatet ja läheni wenhettä. Nyt oli jo myrsky, josta

toiset jo mieltä tutut wenheläiset oliwat säilyneet, kohtanut näitä.

Tuulen wiuhina ja ukkoisen jylinä juurikuin kilwoitteliwat keskenään,

ja waikia on sanoa, kumpa heitä enämmin kammoitti. Meri ei wielä

aalloissa käynyt, waan kiehui keltaisessa mahdissa, joka nousi paljon

korkeimmalla kuin wenhet, ja tuulelta wiskattiin ympäri.Toiwoden

pääsewänsä saaren warjoon, oliwat wenhemiehet kääntäneet sinne päin.

Paawo jätti perän ja tartui airoon huutaen renkiä perää pitämään. Näin

kaiken woimansa perästä wetäen airoilla, ei wenhet kuitenkaan liikkunut

paikalta; sillä meri oli jo ruwennut lainehtimaan ja juurikuin

noitumisen kautta kaswoiwat aallot yhtäkkiä suuriksi wesikallioiksi,

jotka laskeusiwat wenhen yli ja pian peittiwät sen. Renki kyllä ajoi

wettä ulos, mutta turhaan. -- Nyt olisiwat mielellään laskeneet wenhen

myötä tuulen, mutta eiwät tohtineet sillä se oli, niinkuin Sawossa ja

muissakin maa-wesissä Suomessa wieläkin tawallinen oli ilman kölitä,

ja olisiwat warmaan samassa, kuin olis wenhet halki altoja laskettu,

hukkuneet. Meidän täydyi niinmuodoin pitää wasta tuulen. Mutta kauwan

ei tässä taisteltu ukkoisen ja myrskyn yhdistettyä woimaa wastaan:

pitkäinen leimahti, jylinä weristytti wenhen ja samassa wei aalto

renkin kerallansa sywyteen. -- Toisten tuskin tätä äkättyä, oli jo

wenhet ylös-alaisin ja itset aaltojen wallassa. -- --

Näiden wielä taistellessa myrskyn ja meren aaltojen kanssa, koitti

Lowisa rannalla kehoittaa kansallisiansa ruweta heille awuksi; mutta

alussa hänen sanansa raukkesiwat tyhjään, kuin olis seinälle haastanut.

Hän osasi toki sowittaa puhensa niin, että rupesiwat toisetkin jo

myöntymään, waikka muutamat särisiwät sitä wastaan. "Päästiin mekin

rantaan," sanoi Matti, "wetäkööt waan woimansa perästä, kyllä hekin

saawat aallot halaistetuiksi." -- "Että kehtatten kehua," wastasi

Lowisa suuttuneena, "kylläpä olsitten kauniisti rannalla, jos

olisitten kolmet olleet ja wenhet täys lastattu, niinkuin ehkä noitten

on. -- Mutta jääkäät te waan tänne; mennään me, se on welwollisuus

kansaihmissiä auttaa." -- "Menkäät waan," pakisi taas Matti, "jos

pääsetten, mutta minä en wenhettä anna. Ei teistä suurta lukua pidettä,

jos joutuisittenkin muutamat särkien ruuaksi; mutta rowastin wenhestä

tulee minun tilia tehdä" -- "Mutta minä otan wenhen," huuskahti Lowisa

mielikarwaudella, "teille on toinen suurempi tilinteko eessänne, jos

jätätten noita auttamata." -- "Me otamme wenhen ja wastamme siitä,"

sanoi nyt tarkkaudella torppari Jaakokin, "jääkäät te waan, isäntä,

rannalla säilyttämään kallista henkeänne, mutta tietäkäät, että

se, jolla _tuulet ja meri_ muinen oliwat _kuuliaiset_, wieläkin on

woimallinen suojelemaan meitä myrskyssä, kuin hänen ja ihmissyyden

nimessä antaumme siihen, ja että hänen woimansa kyllä löytää teidät

puitten warjossa ja wuortenkin rotkoissa, jos hän niin hywäksi

katsoo." -- Jaakon tätä wielä lausuessa käänsiksen Matti pois sanoden:

"kuulkaappas pappia, jo tuossa paikassa tekee saarnan" -- mutta Jaako

tätä ei kuulewanansa, sanoi wielä: "eli joko oletta unhottaneet

äsköisen opetuksen ja muistutuksen?" -- Tämän sanottua käski toisten

wenhettä rannalta lykätä, jota tehtiinkin; mutta tärkin oli wenhet

rannalta, ennen kuin aallot paiskausiwat sen yliten, jotta sillä lailla

pian tämäkin wenhet olisi jäänyt wesi-ajollen. Wetiwät sen siis wielä

maalla, ja weden ulosajettua, lykkäsiwät taas weteen, mutta niin, että

pitiwät sen aina aaltojen poikki, -- ja niin rannasta erkauntuneet

laskiwat myötä tuulen sitä haaksirikkoon joutunua wenhettä kohden.

Matti, eräs wanha torppari ja yks' tyttö jäiwät rannalla. Matti saatti

heitä kauwas ulos merellä soimauksilla, niinkuin kehnojen ja alhaisten

ihmisten tapa on, kuin eiwät mnuten saa woittoa. Sitte lausui hän

niille, jotka hänen kanssansa oliwat rannalla jääneet, kehuten: "Olispa

minun toki pitänyt keralla ruweta; nuot owat kaikki ymmärtämättömät ja

kehnot, eiwätkä osa wenhettä kuljetta." -- Ja hätäkös nyt oli Matin

olla suursuinen, kuin ei waarassa ollut. Me olemma jo ennenkin hänen

alhaisuuttansa hawainneet, -- ja sellaisina saamma me aina nähdä niitä,

jotk' eiwät ole liikutetut Jumalan pelwolta ja totiselta hurskauden ja

hywäawullisuuden tunnolta. He owat rohkiat ja miehuulliset, kuin ei

tarweskaan olisi; mutta kuin hätä on käsissä, he mielellään ottawat

askelen taaksipäin, seisowat saamattomina ja pelkääwät loppuansa, jota

he sillä wälillä ei milloinkaan ajattele.

Wenheläiset kappalen matkan rannasta tultua, hawaitsiwat tuulen

jo joteskin olewan heikentyneen, waikka meri wielä lainehti

tottumistansa.Nyt sousiwat aika lailla, ett' eiwät ennättäisi myöhään.

Likemmäksi haaksirikkoisia jouduttua, kuuliwat jonkun ääntäwän,

juurikuin ahdistuksessa walittawan, ja pian keksiwät miehenkin

pitäwän toisella kädellään wenhen perästä kiini, toisella ylöspitäwän

kumppalia, joka heistä näkyi hengettömänä olewan. Kuuliwatkin toisen

niistä sanowan: "etkös nyt, weli kulta, woi itse pitää kiini? minun

täytyy jo laskea, muutoin joudumme molemmat hukkaan, sillä jo minun

käteni heltyy. Parempi on että yksikin meistä pääsee henkeen, kuin

että kaikki hukumme. Ei mahda Herra rankaistaa minua, jos oman henkeni

säilyttääkseni jätän sinun; minä olen woimani perästä koittanut

sinuakin auttaa, mutta nyt on minunkin woimani loppu ja ehkä on

minullakin hauta luottu meren pohjassa -- --"

Tällä rohkeudella ja sielun jaloudella lausui Paawo tässäkin, -- ja

niin osoittaiksen totinen sielun jalous aina suurempana, kaunempana,

jota waikiampi ja painawaisempi tilaisuus on. Hän oli siitä asti, kuin

meri-hätään joutuiwat, ei laimiinlyönyt mitään, jota inhimillisen

taidon ja toimen woimassa oli, säilyttääksensä henkeänsä ja tawaraansa,

tieten Herran wallassa tosin olewan heitä hukuttaa ja auttaa, mutta

että Hän ilman welikappaleita tässä maailmassa ei osoita woimansa.

Turhaan ja heikko-luontoisten omituinen on, että suuressa waarassa,

kaikki huoleet ja koetukset itsiänsä pelastaa heitettyä, rukouksessa

waan auksihuutaa Jumalata, ikäänkuin Jumala liikutettu heidän

huudostansa poispoistaisi onnettomuuden, tahi lähettäisi Engelinsä

heitä suojelemaan. -- Tämän kehnouden syy löytyy epäilemätä heidän

laimiinlyömisessä antauta walaistaa ja johdattaa Ewangeliumin

totuudeilta, jonka kautta käsittäisiwät sen järjestyksen tiedossa

ja sen tywännön, joka matkaansaattaa, että ahkerat ja toimeelliset

kutsumuksessaan, ei pahanakaan päiwänä nurise, ei waarassakaan epäile,

waan odottawat rohkeudella päätöksen, tyytywäiset, jos owat käyttäneet

niitä welikappaleita, jotka heidän wallassansa owat. Eli tuleeko meidän

pitää sen wäärästi tehtynnä, wiimeiset hetkensä käyttää säilytessä

henkeänsä ja tawaraansa ja sen ohessa laimiinlyödä ajatella eroansa

täältä ja sielunsa autuutta? Tosin niinkin -- mutta se, joka elämänsä

edesmenninä päiwinä ei ole ajatellut tätä painawaa asiata, se, jonka

huoli ainoastaan on ollut maallisissa, tuskin woip' hän muutamilla

hädässä uloswaadituilla auksihuutamisilla ja rukouksilla mitään

matkaansaattaa autuudeksensa; waan sitä wastan lisää hän wiansa taakan

itsesurmamisella. Eli mimmoisena pitäisi meidän pitämän sen, jonka

woimassa olisi ollut auttaa itsiänsä, mutta sen laimiinlyönyt? Se taas,

joka on kunnioittanut Jumalata isänänsä ja hywäntekiänänsä ja kohdellut

ihmisiä niinkuin weljiä, hän taistelee waarassa luonnon woimiakin

wastaan; ja jos hän woittaa, antaa hän kiitoksen Herralle, joka hänelle

mielen ja woiman annoi, jos hän waipuu, on hän kuitenkin yrittänyt

samaa, ja tyytywäisellä mielellä kiittää sittekin Herraa, tieten,

Häneltä tulewan sekä ilon että murhen; onnen että wastoinkäymisen, aina

itsemme hywäksi.

Niin oli Paawokin tehnyt kaikki, mitä hänen woimassansa oli,

poistaaksensa sen wahinkon, johon kuitenkin nyt joutuiwat, ja wenhen jo

ylösalaisin mentyä, piti perästä kiini. Renki oli jo ennen, niinkuin

tiedämme, aalloilta syösty mereen; ja loismies, joka kowasti oli

rintansa loukannut, oli nyt wähissä hengissä, aiwan tunnotoin, eikä

älynnyt yrittä'kään etsiä pelastustansa. Häntä tartui Paawo käteen,

toiwoden omansa ja tämänkin hengen saattawansa säilytetyksi, mutta

hawaittua sen mahdottomaksi, alkoi jo heittää hänen, kuin toinen wenhet

sattui rientämään awuksi. "Älä laske," huusi torppari Jaako, "saat

apua." -- Mutta samassa heltesi hänen kätensä wenhestä, joka aalloilta

paiskattiin hänen päällensä. Tässä katseliwat nyt kamalasti miehet

apuwenhessä. Liekö heille kuolema ollut luottu, ajatteliwat, koska nyt

wasta katoiwat, kuin oli apu niin lähellä. Näin oli kulunnut muutama

silmänräpäys, jona oli täysi heillä, taitaaksensa pitää wenhen poikki

aaltoja, kuin taas toisen pää nähtiin weden pinnassa. Sinne lykkäsiwät

airon, johon tartui ja piti kiini, siksi kuin wenhet likemmäksi saatua,

häntä nostettiin wedestä ja toistakin, jota ei ollut laskenut, waikka

kyllä oli tekemistä itsekin weden päälle päästää.

Nämät kowan onnen kumppalit wenhesseen saatua, ei jaksannut Paawokaan

enää istua, waan huoleista ja ylen kowasta työstä perätin woimatoin

paniksen pitkälleen; toinen makaisi ihan liikkumatoin, eikä hänessä

paljon henkeä tuntunutkaan. Sitte keskusteliwat, mitenkä päästäis

takaisin; sillä waikk' ei enää kowasti tuullut, käwi meri kuitenkin

wahwasti. Elikkä, jos laskesiwat myötä tuulen, että sitte rannalla

tultua korjataisi näiden wenhe'kin. -- Lowisa ajatteli, jotta pitäisi

jättää wenhen ja kääntää takaisin. "Kyllä huomenna sen rannalla

tapaamma," sanoi hän, "jos ei ennen muruksi mene; ja jos niin lie,

wähäpä me'kään saisimme sitä autetuksi wasta rannassa." -- Paawo tämän

kuultua, käski antaa wenhen mennää menoansa, sanoden siitä ei suurta

lukua pitäwään, kuin waan saisiwat hänet kumppalinensa ihmissiin. Niin

päättiwätkin, ja nuon tunnin wasta tuulen soudettua pääsiwät takaisin

siihen saareen, josta oliwat lähteneet, waan ei samaan rantaan, sillä

laskiwat walkamaan toisella puolella saarta, johon oli lyhempi matka ja

jossa oli warjo-rantakin.

Maalla tultua, laittiwat tytöt koiwistoon wuoteen lehdistä ja

waatteista, mitkä kukin taisi olla paitsi, johon molemmat sairaat

(sillä Paawokin tunsiksen hywin huonoksi) paniwat maata. Olispa

poislähdetty, mutta satoi wähäisen ja merikin wielä lainehti jott' ei

tohtineet antauta ulos säljälle. Saareen jätätyitä laitettiin kutsumaan

sinne. Tullessa huusi Matti jo kaukaa: "Noh, meillä on jo lehtiä

tehtynnä, mitäpäs teillä on?" -- Siihen wastasi Lowisa: "meillä on

paljota suurempi saalis, kaksi ihmisen henkeä, joita olemme surmasta

säilyttäneet, -- ja warmaan owat rowastista ne suuremmasta arwosta,

kuin teiän lehdinne." Matti tähän ei wirkkanut mitään.

* * * * *

Sitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat hywinkin

ahkerat, ikäänkuin palkitaaksensa mitä oliwat laimiinlyöneet työstä:

Lowisa waan käwi yht'mittaan sairaita katsomassa ja kuiwatteli heidän

waattejansa. Matti oli wähemmin puhelias, kuin tawallisesti. Ehkä

tunsi hän jonkun omantuntonsa soimauksen wäärästä käytöksestään, tahi

pelkäsi saawansa rowastilta nuhteita. Murkinata (päiwällistä) syötyä,

oli tuuli lakannut, meren aallot melkeen sorttuneet, ja yksinäiset

pilwet kulkiwat kehnolla wauhdilla, ikäänkuin eksyneet toisista,

ja peittiwät silloin tällöin auringon, joka nyt myrskyn herkettyä,

näytti ihanammalta, kirkkaammalta, kuin milloinkaan muulloin. "Meiän

täytyy nyt heittää lehdinteon keskeen ja lähteä kotiin, kosk' ilma

sen jo myödenantaa," sanoi Lowisa "sairaat tarwitsewat ehkä rohtoja

ja paremman hoiton, kuin minkä täällä woimme antaa heille." -- "Wai

niin," wastasi Matti irwistellen, "teitähän rowasti lie Inspehtoriksi

määrännyt; täytyy meiän siis totella." Tähän wirkkasi Jaako wakawasti:

"ei täällä taida kysymyskään olla tottelemisesta; jos noudatamme

kaikkein yhteistä tahtoa, olemme warmaan taipuwaiset lähtemään pois,

waikka tätä päiwää ei luetaiskaan täydeksi possakka-päiwäksi." --

"Mutta minä woin wakuutta teitä," sanoi Lowisa, "että täydeksi luetaan;

rowasti waatii tosin täydessä mitassa, mitä hänelle on tulewa, mutta

hänen tahtonsa on kuitenkin, että kalleempia welwollisuksia täyttäissä

laimiinlyödään halwempia." -- Suurella ilolla ja tyytywäisyydellä

kuulteli rahwas Lowisan tätä haastawan. He oliwat aina tottuneet

hänen mieltänsä noudattamaan; sillä hän kohteli kaikkia hywyydellä

ja ystäwäällisesti. Usein, kuin joku puutos rasitti heitä, ja eiwät

tohtineet suoraan ilmoittaa rowastille eli rouwalle, otti Lowisa sen

toimittaakseen ja sai aina onnistumaan, sillä hänen isäntäwäensä

pitiwät paljon hänestä. Niin oli nytkin mitä Lowisa haastoi heidän

mielestänsä, juurikuin olisi rouwa itse haastanut. Heidän sydämmensä

surkutteli myöskin sairaita, jotta kaikki oliwat walmiit lähtemään

pois, paitsi Mattia, joka wähäisen nurisi, mutta kuitenkin myöntyi.

Sairaat niinmuodoin wenhesseen saatettua, läksiwätkin. --

* * * * *

Kuin näin nyt olemme seuranneet wenheläisiä kaiken päiwän, jätämme

heidät wähäks' ajaksi soutamaan, ja kiiruhtamme edeltäpäin pappilaan,

tiedustelemaan, mitenkä siellä oltiin.

Heinät oliwat jo kaikki pappilassa tehtynnä, ja rowasti oli ilmoittanut

wastaanottawansa päiwätyöhöön ruisleikkoon. Sattui sinä päiwänä,

josta olemme tarumme aineen ottaneet, tulemaan usiammat, kuin olisi

tarwittu'kaan, jonka tautta ne wenheläiset, joidenka kanssa jo ollaan

tutut, laitettiin saareen lehdin tekoon. Lowisa oli, niinkuin jo

tiedämme, sisuspiika, eikä ulko-töihin milloinkaan määrätty; mutta kuin

aamulla sattui oleman kaunis ilma, teki hänen mielensä päästää keralla,

ikäänkuin olisi ennustanut, että häntä siellä tarwittiin.

Aamiaisen aikana läksi rowasti rouwineen pellolle katsomaan

työ-rahwasta. Wähäisen ympäri käytyä, kutakin sarkaa silmäilessä,

istuiwat pientereellä. Rouwa neuloi sukkaa, ja rowasti haastatti

wuorottain häntä ja työrahwasta, hywällä mielellä, kuin näki niin

kauniin ilman puoltelewan ruisleikkoa. Heidän tässä kappalen aikaa

wiiwyttyä, tuliwat lapsetkin wanhempainsa luoksi. Pieni Lotta mamselli

juoksi toisten edellä ja ilossaan huusi jo kaukaa äitillensä: "mamma,

minä olen jo lukenut mitä määrätty oli aamu-rupiamaks' ja sisar annoi

minulle luwan tulla kanssansa tänne; saanko ma olla täällä niin kauwan

kuin te'kin, hywin kauwan?" -- Rouwa tytärtänsä syliin otettua ja

hywäillessä wastasi: "saat lapseni"; mutta Lotan ei tehnyt mieli kauwan

äitinsä sylissä istua, waan hyppäsi pois ja juoksi toisia wastaan,

huutain weljellensä: "minä sain luwan olla täällä kauwan, kauwan,

niin kauwan kuin pappa ja mamma; onko sinulla magisteriltä lupa?"

-- "Saan minä olla missä minä tahdon yhden tunnin," wastasi weli.

-- "Noh, tuleppas sitte minun kanssani tuonne; tuolla mäen rinnassa

on warmaan marjoja --" wirkkasi Lotta. "Eikö mitään," nurisi siihen

weli, "kyllähän työrahwas niitä jo olisi syönyt, jos olis ollutkin, ja

minäkin menneellä wiikolla siellä olin," mutta seurasi toki sisartansa

sinne, ja rupesiwat marjoja poimimaan. Wanhin mamselli oli jo tullut

wanhempainsa luoksen ja istuttua heidän wälillensä, sanoi: "Kah, teillä

on sukka, äiti, ja minä jätin työni kotiin." -- Tähän wirkkasi rowasti:

"Ette taida tarwita'kaan paljon huolia työstä; emme enää saa kauwan

wiipyä täällä, sade ajaa meidät pian suojihin." -- "Sade?" kysyi tytär

kummastellen -- "mistä te nyt sen saatte, kuin melkeen koko taiwas on

selkiä ja ilma niin waria, kuin Afrikassa?" -- "Jaa, juuri siitä päätän

ukkoisen olewan tulemassa, ja näätkös tuota musta pilweä tuolla?"

Sekä rouwa että tytär katsoiwat sitä suunta päin, johon osoitti, ja

näkiwätkin hywin mustan hirwittäwän pilwen suurella wauhdilla tuulelta

ajettawan heitä kohden. Pian päiwä katoisi sen taaksen, pitkäinen

rupesi pauhamaan, ja rouwa laitti lapsiaan hakemaan pois. Tuskin

ennättiwät suojihin, ennen kuin leimaus leimausta seurasi, jylinä

jumahti jylinän perästä, ja wesiojat satteesta kaswanneet juoksiwat

kuin joet. "Woi Lowisaa raukkaa, joka nyt on ulkona," woiwotteli pieni

mamselli wesisilmissä, itsekin pelkäen pitkäistä; ja kuin toisetkin

oliwat murhessaan, waroen myrskyn kohtaawan wenheläisiä, koska juuri

sillä suunnalla, kuhunka he läksiwät, olit paksuimmat pilwet, rupesi

Lotta katkerasti itkemään, pitäen sen sulomielisen rakastetun Lowisansa

jo hukkununna eli ukkoiselta surmattunna. Toiset kuitenkin, waikka

itse'kin waroiwat wenheläisten ei hywästi käyneen, lohduttiwat häntä

sanoden, heidän warmaan ennen saareen pääsneet, kuin ilma merellä

nousi. Pian olikin lohdutettu, ja kuin pelko itsestään pitkäisen kanssa

oli ohitsen mennyt, suresi waan Lowisan olewan kastuneen saaressa.

Myrskyn ohitsen mentyä, kysyi rouwa mieheltänsä, jos eiwät pitäisi

laittaman tiedustelemaan, wieläkö lehtimiehet lienee hengissä tahi

meren pohjassa; mutta rowasti ei luullut sitä tarwittawan. "Kyllä he

saareen oliwat pääsneet," sanoi hän, "ennen kuin myrsky nousi, ja

warjossa oltua sateen aikana, rupesiwat sen herkettyä lehdin tekoon;

emme taida laittaa heitä etsimään ennen kuin illalla, jos eiwät

silloin ole kotona, josta minä kuitenkin wissi olen." Kuin nyt sade

oli lakannut ja pilwet harwentuneet taiwaalla, josta auringo toisin

aiwoin pistiksen näkywiin, oli Lotta jo unhottanut kaiken tuskansa ja

katseli ikkunasta, kuin pojat omaksi ja hänenkin suureksi huwitukseksi

juoksewaan ojaan rakensiwat wesimyllyjä -- kuitenkin silloin tällöin

luoden silmäinsä sinne päin, kusta odotti lehtimiehet ja rakastetun

Lowisansa.

Kello wiiden lyömän aikana tuli Lotta mamselli juosten salista

kamariin, jossa äitinsä ja sisar istuiwat, iloisesti huutaen: "tuolta

tulee yks' wenhet; se on warmaan meiän --". Ja tuskin oli lopettanut

sanansa, kuin jo oli pihalla kiiruhtain rantaan wastaanottamaan

Lowisata. Rowasti ja muut tämän kuultua katsoiwat ikkunasta ja

tunnusteliwat pappilan wenheksi -- ja olipa kaikkein mieli niin

iloinen siitä, että hengissä oliwat, jotta seurasiwat Lottata rantaan,

tiedustelemaan mitenkä oliwat säilyneet myrskystä, jos silloin oliwat

seljällä, ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin.

Wenhet rantaan ennättyä, äkkäsi rowasti, usiammain henkein siinä

löytywän, kuin mitkä kotoa läksiwät, ja muutaman makawankin. Kysyi

sentähden, mitä kuului, johon wastattiin, ei niinkään hywiä sanomia

kuuluwan. Matti ensin sillalle noustua alkoi rowastille kertoa päiwän

tapaukset ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin, ja pitäen

rowastin itsensä kaltaisena, yhtä kylmänä kärsiwäistä ihmisyyttä

kohtaan, walitti suuresti työn olewan huonosti käyneen sen tautta,

että oltiin haaksirikkoisia auttamassa, ja lisäsi siihen: "minä en

olisi suwainnut heitä kotiin tulemaan ennen iltaa, mutta Lowisa pyrki

wäkisin pois ja lupaisi wastata siitä. --" -- "Wai niin," sanoi rowasti

kowuudella, "sinä olisit antanut näiden kuolla'kin rohtoin ja hoiton

puutteessa, eikä sittekään tullut kotiin. -- Empä sinusta niin julmaa

olisi uskonutkaan, jos et itse kehusi siitä."

Näin puhuttua käänsiksen mielikarwaudella pois, ja kuin oli antanut

käskyn kantaa sairasta tupaan, tiedusteli Paawolta, joka pyrki omilla

jaloilla wenhestä, mistä oliwat ja muutakin, ja käski hänenkin mennää

lewolle. Lowisa taas puolestansa oli kertonut rouwalle ruotiksi kaikki

päiwän tapahtumat ja meni nyt tupaan walmistamaan wuotetta. Sinne tuli

rowastikin rouwineen katsomaan sairaita. Paawolle, joka luultiin kowin

raskasta työstä olewan heikon, annettiin kupillinen saksan wiinaa.

Toinen ei wielä ollut selwä. Rowasti katseli hänen rintaansa ja luuli

sen olewan perätin runneltun; annoi häneltä sitte suonta iskeä, josta

tuli joteskin tuntoon. Wähä ympärillensä katsottua, ikäänkuin olisi

maatessa tullut muutetuksi wieraan paikkaan ja nyt herännyt, kysyi hän,

missä oli ja kutka hänen ympärillänsä seisoiwat; ja kuin annettiin

hänelle tieto, mitenkä hänta korjattiin wedestä ja wietiin saareen ja

sitte pappilaan, alkoi itsekin muistaa, että oli rintansa loukannut ja

kuinka Paawo piti hänestä kiini wedessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä

tätä muistaissa oli: "onko Paawo hengissä?" -- "Tääl' olen, weikkonen,"

wastasi Paawo, "waikk' ei minustakaan paljon ole." -- Tämän äänen

äkättyä, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän käski Paawon tulemaan

luoksensa. Tullelle lausui hän "minä en tästä enää nouse, mutta minä

kuolen tyytywäisyydellä, kuin tiedän sinun eläwän; sillä samassa olen

myöskin wakuutettu, ett' ei lapseni tarwitse nääntyä wiheljäisyydessä."

-- Wesisilmissä kokotti nyt Paawolle kätensä ja lausui lausumistansa:

"kolmet wuotta on kulunnut sitte kuin surma otti lapseni äitin; minä

olen siitä asti koittanut antaa heille korjon, joka sinun awullas' on

menestynyt, Jumalan kiitos! Nyt täytyy minunkin jättää heitä; mutta

olen wakuutettu siitä, ett' et sinä aja heitä suojasta, ennenkuin

kunnollisesti osaawat leipänsä etsiä. --" -- Tässä itku lopetti hänen

puhensa; wähän ajan perästä sanoi taas: "Eikö niin?" -- Tähän wastasi

Paawo: "Se on kauniisti puhuttu, ja minä tunnen sinun puhestais, että

suurin huoli maailmassa on lapsistais; ole wakuutettu, että lapseis

ei pidä kaippaaman mitään enämmän kuin tähänkään asti, niin kauwan

kuin minun woimassani on heitä auttaa." Muuta ei tahtonut kuulla, waan

pyysi olla yksinään, jonka tautta toiset meniwät pois; Paawo taas

wuotteellensa.

Wähäisen itsekseen mietittyä halasi loismies Herran Ehtoollista, ja

rowasti tästä sanan saatua, oli kohta walmis tulemaan hänen luoksensa.

Ensin jutteliwat henkellisistä aineista, joissa sairas osoitti suuren

tiedon ja opin, ja häntä kahde'keskeenkin puhuteltua, piti rowasti

rippi-puhen näitten Davidin sanoin johdatuksesta: _Autuas on se,

jonka pahat teot owat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt owat_

(Ps. 32: 1). Ilmoitettua missä tilaisuudessa Davidi tähän iloiseen

todistukseen ulospuhkesi, selitti rowasti millä tawalla ihminen

taitaa tulla tuntemaan sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi

saamisesta myötänsä tuo. Hän opetti, että, jos ihminen totisseen synnin

tuntoon tullut, lewottomuudessaan ajattelee omaa kelwollisuuttansa,

katumustansa, rukouksiansa, hywiä töitänsä, niin ei hän kuitenkaan

niissä löydä turwaa, taikka lohdutusta; jos hän ajattelee Jumalan

armoa ilman lunastusta, ei sekään rauhoita häntä: mutta jos hän

ajattelee Wapahtajansa perään ja sitä sowintoa, joka hänen kauttansa

on toimitettu -- silloin löytää hän rauhan Jumalan kanssa, lewon

omassatunnossaan ja toiwon ja wakuutuksen syntein anteeksi saamisesta

ja i'ankaikkisesta autuudesta. Tätä toimitti rowasti niin suloisilla

ja liikuttawaisilla sanoilla, että kaikki läsnäolewaiset sulasiwat

kyyneliin -- ja lopetti puhensa näillä sanoilla:

"Rakas kristitty! O, että sinäkin tällä siunatulla hetkellä tuntisit

tämän autuuden, sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi

saamisesta myötänsä tuo! -- ja minä tiedän, että sinä sen tunnet;

sinun rohkeudes tällä painawalla hetkellä todistaa sen, sinun Herrassa

riemuitsewa sydämmes on minulle sen sanonut. Mahtakoon tämä tunto

waikuttaa tykönäs sen tyytywäisyyden Jumalan tahdon alla ja sen

rohkeuden, jota sinä ehkä nyt tarwitset, jos Jumala sen onnettoman

tapauksen kautta, joka sinua tautiwuotteella laski, tahdoi walmistaa

sinua wastaanottamaan hänen kutsumustansa täältä! Ero on sinulla

maallisten suhteen katkera. Sinä muistelet niitä kaksi heikkoa olentoa,

joidenka äiti ennen sinua on poismennyt täältä ja jotka sinun eros

kautta jäisiwät orwoiksi. Sinä ajattelet niiden raukkain kyyneliä, jos

saawat kuulla, että, kuin saattiwat sinua rantaan matkalla ruwetessas,

se oli wiimmeinen kerta, kuin näkiwät sinun, wiimmeinen kerta, kuin

heitä syläilit. -- Nämät muistutukset tekewät tawallisesti muutoksen

hetken waikiaksi, katkeraksi; mutta älä sure heidän tähtensä, waikka

he orwoiksi jääwät, Hän, joka _ruokkii taiwaan lintuja ja waatettaa

pellon ruohon_, Hän on isättömäin isä ja tuki niille, joidenka tuki on

kaatunut. -- Hän on sinunkin lapsiais lohduttawa ja siunawa, Hän on

lähettäwä Enkelinsä taluttamaan heitä ajan myrskyin ja waiwaloisuudein

lepitse, jos niinkin käwis, että olisiwat waaditut toisten owella

anomaan ylöspitonsa ja werhonsa. -- Älä siis sure heidän tähtensä; älä

anna huolen heistä ja muista maallisista sowaista sielus kirkkauden

tällä pyhällä hetkellä; waan ylennetty tomusta, onnellinen siitä

tunnosta, ettäs olet armoitettu, käytä ne waipuwaiset elämän woimat,

jotka sinulla wielä on jälellä, päästääkses kiintiämmään yhdistykseen

Wapahtajas kanssa. -- Näin taidat tyytywäisyydellä wastaanottaa

Herran kädestä mitä Hän nyt hywäksi löytää laittaa sinulle, elämän

eli kuoleman; niin olet sinä näkewä taiwaan tienoin walkenewan, kuin

maa pimenee silmäis edessä. Rukoile Herralta woimaa tähän; huokka,

että se pyhä atria, joka sinulle nyt walmistetaan, tuotais sinulle

sen wahwistuksen, wakuutuksen ja woiman, jota wapahtajamme tällä

tarkoittanut on. -- Herra se pyhä, mutta myös laupias Jumala, jotas

auksihuudat, Hän, joka nytkin on läsnä tällä wuotteellas. Hän suokoon

sinulle tämän armon, antakoon siunauksensa tähän pyhään toimitukseen ja

siunatkoon sen rukouksen ja synnintunnustuksen, jonkas Hänen tykönsä

lähetät --" --

Synnintunnustuksen luettua annoi rowasti sairaalle synnin päästön ja

teki hänen sakramentistä osalliseksi, -- ja kuin sitte oli sanonut

hänelle muutaman wirwottawaisen totuuden, läksi tuwasta. Toisetkin

erkannuiwat samassa sieltä jättäin sairasta yksinään.

Kaiken illan pyhillä miettimisillä ja palaawalla rukouksella wietettyä,

kutsui sairas wielä ystäwänsä Paawon luoksensa, käski hänen murhetta

pitää lapsistansa, lopettain näin: "jos he tulewat siihen ikään,

että itset älywät hyötyänsä, sano heille jää-hywäisiä minulta ja

minun wiimmeinen toiwotukseni täällä, että tosin etsisiwät onneansa

maailmassa, mutta ei niin, että se poispoistais rauhan omasta tunnosta,

waan sitä onnea, joka seuraa Jumalan pelwosta ja rehellisesti

täytetyistä welwollisuksista, sitä ainoa tarpeellista, joka saattaa

elämän huwaksi ja antaa tywännön kuolemassa, -- ja kiitoksia nyt,

Paawo, hywyydestäs minua ja lapsiani kohtaan; Jumala palkitkoon sinua

siitä. --" -- Tämän sanottua waikeni hän, ja wähän ajan perästä oli

hänen sielunsa jättänyt ruumillisen majansa. Muutamia päiwiä sen

jälkeen, wiettiin hän wiimmeisseen lepokammiohon, ja Paawo kustansi

hänelle kauniit maahanlaskiaiset, johon melkeen kaikki pappilan

aluswäki oli kutsuttu, paitsi muita.

Paawosta ei tahtonut miestä tulla, hänen woimansa waipuiwat, ja pian

älyiwät rowasti ja muutkin, hänen kääntywän lawan tautiin. Annettiinpa

hänelle sentähden rohtojakin, jotka lääkäriltä määrätyt oliwat, mutta

tauti oli jo niin waltaan pääsnyt, ett' eiwät waikuttaneet muutosta;

hänen täydyi siis ruweta wuotteella. Äitinsä laitti hän hakemaan;

mutta wiikon wiiwyi, ennenkuin tuli. Paawon ei kuitenkaan tarwinnut

kaipata mitään hoitosta; sillä sisarrillisella lempeydellä ja huolella

murhetta piti Lowisa hänestä. Hän oli oppinut ja tottunut kohtamaan

sairaita hellemmin, kuin talonpojista tawallista on, ja hänen oma hywä

sydämmensä älysi parhaamman keinon, taitaaksensa Paawon mieltä noudatta.

Äitin tulossa oli Paawo jo joteskin huono, ja kyynelillä edeskannoi

hän rowastille, rouwalle, mamsellille ja Lowisalle sydämmensä

kiitollisuuden sen hoiton edestä, jonka hänen pojallensa oliwat

antaneet. Kuultua mitenkä hänellä oli Lowisan urhoollisuutta ja jaloa

mielen rohkeutta kiittää siitä, että hänen poikansa meri hädässä

tuli autetuksi, ei laimiinlyönyt erinäisesti häntä tämän tautta

kunnioittaa, pitäen sen onnena onnettomuudessa, että wielä kerran sai

nähdä poikansa, että jos tautiwuotteella kuoliskin, kuitenkin saada

kiinnipainaa hänen sammuwaiset silmänsä, jota häneltä olis ollut

kielty, jos meren pohjassa olisi hautansa löytänyt. Lowisa waan ei

tahtonut tätä kunniata ja kiitosta wastaanottaa, sanoden ainoastaan

welwollisuutensa tehneen, jonka laimiinlyöminen olisi saattanut häntä

edeswastaukseen maallisenkin oikeuden edessä.

Kolmet wiikkoa potettua tuli Paawo niin huonoksi, että warosi ei enää

nousewansa wuotteelta, ja aina tarkka ja huolellinen toimituksissaan,

tahdoi hän selwäksi paperiin panettaa wiimmeisen tahtonsa ja

toiwotuksensa ja lähetti rowastin apulaista hakemaan testamenttiä

kirjoittamaan. Tullelle lausui hän äitinsä ja saapuwille kutsutuin

wierain miehien läsnäollessa asioistansa ja käski sitte magisterin

puolestansa kirjoittaa testamentin, joka suomeksi kuuluu näin:

"Miettien elämän wajawaisuutta ja kuinka tietämätöin kuoleman hetki on,

tahdon minä, waroen tästä taudista en enää paranewani, jälkeenjääwästä

omaisuudestani säättää kuin seuraa:"

"Jos näin naimattomana kuolen, muita lähellissiä ei jättäen,

paitsi äitiäni, on wiimmeinen tahtoni, että kaikki minun

sekä kiintiä että irtain omaisuudeni kuollessani tykölankee

nimitetylle äitilleni, kuitenkin seurawilla erkauksilla ja

ehtoilla:"

"1:siksi pitää loismiehen Philppu Korhoisen wainajan lasten,

Adamin ja Lisan, äitiltäni, eli jos hän kuolis, hänen

perillisiltään holhottaman ja elätettämän minun tilallani ja

pidettämän kuin talon omia lapsia siihen asti, kuin täyttäwät

wiisitoistakymmentä wuotta, ja sitte talosta poislähteessä

kumpasenkin saaman sata ruplaa paperia."

"2:seksi pitää *** pappilan sisuspiialle Lowisalle, jonka huolen

kautta meri hädästä autetuksi tulin ja joka sitte sairaudeni

ajalla helleydellä minua on hoitannut, kuusi kuukautta kuolemani

jälkeen uloslainatuista rahoistani maksettaman 200 ruplaa."

"3:neksi tulee *** pappilan torpparien, Jaakon, Antin, Matin ja

Juhanan, jotka ynnä Lowisan kanssa minun awukseni riensiwät,

jokaitsen saada 50 ruplaa."

"4:neksi lahjoitan minä waiwaisille syntymä pitäjässäni 100

ruplaa ja samati waiwaisille tässä pitäjässä 100 ruplaa, joita

summia kuusi kuukautta jälkeen kuolemani pitää seurakuntain

kirkko-herroille laitettaman."

"5:neksi. Jos minä kuitenkin tästä taudista parannuisin,

ja Jumala minulle wielä terweyden soisi, tulee tämä

testamentti-kirja samassa mitättömäksi ja kirjakappaleet minulle

takaisin annettawiksi, olleen minulla wapautta ja oikeutta

käyttää omuisuudeni, niinkuin sitte hywäksi löydän."

"6:neksi. Tämän testamentti-kirjan -- josta olen teettänyt kolmet

kappalta, joista yksi pitää tallella pidettämän tämän seurakunnan

rowastiltä, toinen kirkkoherralta syntymä pitäjässäni ja kolmas

äitiltäni -- olen minä wapasta tahdosta ja täydessä tunnossa

toimittanut ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa

omalla nimi-piiruttamisellain wahwistanut."

*** Syyskuussa 18--.

Paawo.

Näin kirjan walmistettua, johon kuitenkin Paawon sukunimikin pantiin

ja niinikään muittenkin tässä kirjassa nimitetyin, kirjoitti magisteri

itsensä kirjan tekiäksi, ja wieraat miehet piiruttiwat tilamerkkinsä --

ja sitte jaettiin ne kolmet kappalta niinkuin kirjassa säätty on.

Tästä Paawon tuumista ei ollut äiti niinkään hywillään; luulipa

yksinään saawansa häntä periä. Mutta ei kuitenkaan wirkkanut mitään,

toiwoden wielä saawaan poikansa eloon. Tästä hetkestä asti rupesi

myöskin karsasti katselemaan Lowisata, sillä arweli ei ainoastaan

kiitollisuuden ja ystäwyyden määränneet hänelle sen suuren summan,

waan jonkun hellemmänkin tunnon olewan heränneen poikansa sydämmessä

Lowisata kohtaan.Sywässä murhessaan aina ajatellen poikatansa ei wielä

kohdellut Lowisata pahasti; mutta näkyipä toki, että koitti estää häntä

kahde'keskeen Paawon kanssa olemasta, waroen ehkä Paawon haastawan

hänelle rakkaudestaan ja terweksi tultua anowan omakseen. Äiti ajatteli

Paawon parantuneenna ja kotiin tultua pian woiwan unhottaa Lowisan

ja ottaa rikkaamman tytön awioksensa. Tässä äitin suuri koettelemus

osottaiksen. Hän oli asian oikein aihellut; sillä tawallisesti

käykin niinkuin hän ajatteli. Kuinka usein eikö pojat käy tyttylöitä

mielittelemässä, ja kuin saawat puolellensa taipumaan, alentawat heidät

ja sitte, lihallisen himonsa tyydytettyä, jättäwät sillensä kaippauksen

kyyneliä wuodattamaan pettäjänsä yli, joka kaikki lupaukset ja walat

unhottain eli mitättömänä pitäen käänsiksen muihin seikkohin -- ja ehkä

katkeraimmia kyyneliä kaipatessa sitä kalliinta tawaraa, mitä neitselle

on, hänen wiattomuuttansa? Jos uskoisimmekin harwoin miehien näin

kunnottomain olewan, löytyy kuitenkin niitä usiampia, jotka tyttöön

rakastuneet pyytäwät häntä omakseen, wannoen ikuista rakkautta ja

uskollisuutta, mutta sitte -- waikka tyttö jo oli mieltynyt heihin ja

osottanut samat tunnot ja liikutukset -- jouduttua toisille tienoille,

unhottawat tämän entisen rakkaudensa ja rupiawat toista tawoittelemaan,

jota ehkä samalla tawalla sieltä poismuuttaissa unhottawat ja jättäwät.

Että tainkaltainen käytös on hywinkin tawallinen näinnä aikoinna,

joinna niin paljon puhutaan ja kehutaan miehen kunniasta ja arwosta,

joinna tämä wanhain wakaisten sananlasku usein kerrotaan: _sanasta

miestä, sarwesta härkää_ -- yksikukin lukioistani kyllä huomaitsee;

mutta jos näin sopinee Paawosta ajatella, ja mitenkä äiti tunsi

poikansa luonnon, saamme wasta kuulla.

Lowisa, kuultua Paawon testamentissä määränneen hänellekin

rahasumman, ei ensinkään siitä ilostunut. Luulipa hänen liikutettuna

hillittämättömältä kiitollisuuden tunnolta sydämmensä heikkoudesta

sen tehneen, ja toiwoden hänen wielä paranewan, ei olisi suonut hänen

tautiwuotteella mitään päättää, jota terweksi tultua ei olisi hywäksi

katsonut, waan purkannut. Lowisa tahdoi hänen siis wielä potessa

testamenttiä purkamaan, siinä mitassa, kuin se häntä itseä koski, ja

puhui siitä rowastillekin; mutta tämä enämmin Lowisan puolta pitäwä,

kuin itsekään, ei suwainnut, ja sai Lowisankin luopumaan näistä

aikeistaan. Hän sanoi luulewansa Paawon pian parantuwan, ja testamentin

samassa olewan mitättömän; "mutta," lisäsi hän, "jos nyt rupiat sitä

rikkomaan ja asetat itsiäs hänen hywää tahtoansa wastaan, on uskottawa,

hänen siitä niin pahaksuwan, että tulee huonommaksi. Tauti on nyt juuri

murteessa, ja pieninkin huoli ja wastoinkäyminen saatais wiedä hänen

hautaan." -- Lowisa näin aikeistaan luowutettu, taiwui perätin rowastin

tuumiin, eikä siitä asti sanaakaan wirkkanut testamentistä.

Taudin jo murrettua, alkoi Paawo ylöspäin joutua, mutta wiikon wiiwyi

ennen kuin kästi jaloillaan, ja ei sittekään yht'äkkiä woimiinsa

pääsnyt. Rowasti, joka hywin tunsi taudin laadun, kielsi hänen monena

wiikkona pyrkimästä kotiin, pitäen tarpeellisena, hänen ensin woimiinsa

tulewan, ennenkuin antausi syksyisellä säällä uudestaan meren selkään.

Paawo ei itsekään pitänyt kiireettää; mutta äiti sitä wastaan kiwotti

lakkaamata poislähtöä, jotta wiimmein suututti poikansakin. "Jos

luuletten talon häwiäwän, meidän niin kauwan poisollessa," sanoi Paawo

suutuksissa, -- "niin minä laitan teitä kotiin ja tulen itse maata

myöden, kuin waan uskallan antauta matkalla." -- "Äläppäs nyt suutu,"

wastasi äiti liehakoitsein, "eihän kotona enää mitään niin erinomaista

työtä ole, joka wälttämättömästi läsnäoloamme tarwitsee, kosk' oliwat

jo heinät tehtynnä ja ruis leikattunna, kuin minä läksin, ja warmaan

owat jo kesä-touwotkin leikattunna." Äiti sen perästä ei enää wirkkanut

sanaakaan poislähtöstä; mutta tajusi kyllä, Paawon, ei ainoastaan

terweydensä hoiton tähden, waan muustakin syystä niin mielellään

wiipywän pappilassa. Eikä kellenkään ollut työläs hawaita Paawon

Lowisasta paljon pitäwän, sillä ei wiisastellutkaan. Äiti waan ei

olisi tätä suwainnut, toiwoden paremmin rikkaan talon tyttären omasta

pitäjästä miniäksi; eikä ollutkaan huoleta tämän suhteen.