Siitä, mitä tähän saakka olen puhunut kreikkalaisista kalastajista, ei
seuraa, että he kaikki olisivat olleet huonoja ihmisiä. Kaukana siitä.
Mutta he olivat rajua joukkoa, joka taisteli epätoivoista taistelua
olemassaolostaan. He elivät kaukana laista ja sen toimintapiiristä,
eivät ymmärtäneet sitä ja katsoivat jokaista sen ilmausta väkivallaksi.
Erikoisen väkivaltaisilta näyttivät heistä lait kalanpyynnistä.
Senvuoksi katsoivat he kalavartiossa palvelevia synnynnäisiksi
vihollisikseen.
Me uhkasimme heidän elämäänsä, eli pikemmin heidän toimeentulonsa
välineitä, joka useissa tapauksissa oli sama. Me takavarikoimme
laittomia pyydyksiä ja verkkoja, jotka maksoivat heille paljon rahaa ja
vaivaa. Emme antaneet pyydystää kaloja pitkiin aikoihin ja estimme siis
heitä elämästä niinkuin he olisivat eläneet, ellei meitä olisi ollut.
Ja kun me vangitsimme heidät, langetettiin heitä sakkoihin. Seurauksena
oli, että he vihasivat meitä, säilyttäen sydämensä syvyydessä koston
toivon. Kalavartio oli kalastajien luonnollinen vihollinen, niinkuin
koira on -- kissan luonnollinen vihollinen ja käärme -- ihmisen.
Mutta tässä haluan osoittaa, että vaikka he saattoivatkin voimakkaasti
vihata, niin voivat he olla valmiita jalomielisiinkin tekoihin.
Demetrios Contosin historia vahvistaa sen.
Demetrios Contos asui Vallejossa. Big Alekin tavoin hän oli väkevin,
urhoollisin ja vaikuttavin mies kreikkalaisten kesken. Hän ei meitä
milloinkaan häirinnyt ja luulen, että minkäänlaista yhteenottoa ei
olisi tullutkaan, jos ei hän olisi hankkinut itselleen uutta
lohivenettä. Se oli syynä tapahtumaan. Vene oli tehty hänen omien
ohjeittensa mukaan ja erosi jossain määrin tavallisista lohiveneistä.
Ylpeydekseen huomasi hän uuden veneensä virheettömäksi; itse asiassa se
olikin paras vene lahdella ja hänen tyytyväisyytensä ja kehumisensa
olivat rajattomat. Meidän sunnuntainen retkemme "Maria-Rebeccalla"
herätti pelkoa kalastajien sydämissä ja juuri tämän jälkeen Demetrios
lähetti meille haasteen suoraan Beniciasta. Kuulimme tästä
paikallisilta kalastajilta. Heidän sanojensa mukaan kehui Demetrios
Contos seuraavana sunnuntaina tulevansa Vallejoon ja asettavansa
verkkonsa itse Beniciaan, sekä aikovansa pyydystää lohia, ja että
Charles Le-Grant saisi siepata hänet, jos vain kykenisi. Minä ja
Charles emme olleet kuulleet mitään uudesta veneestä. Meidän oma
veneemme oli riittävän hyvä ja me emme pelänneet kilpailua minkä muun
veneen kera tahansa.
Tuli sunnuntai. Haasteesta tiesivät kaikki; kalastajat ja merimiehet
saapuivat yhtenä miehenä höyrylaivalaiturille. Kokoontui tavaton
ihmispaljous ikäänkuin suureen jalkapallokilpailuun. Tähän hetkeen
saakka minä ja Charles olimme epäilevästi suhtautuneet koko
ilmoitukseen, mutta tämä tavaton kansanpaljous vakuutti meille, että
Demetrios Contosilla todella oli jotain mielessään.
Puolipäivän jälkeen, kun merituuli oli voimakkaimmillaan, näyttäytyi
taivaanrannalla hänen purjeensa. Purjehtien myötätuuleen hän käänsi
veneensä, tuli noin kahdenkymmenen jalan päähän laiturista, teki
kädellään juhlallisen eleen kuin ritari ryhtyessään taisteluun ja
saatuaan vastaukseksi kehoittavia tervehdyksiä, pysähtyi lahdelle noin
kahdensadan jaardin päähän. Sitten hän laski purjeen ja ryhtyi
laskemaan verkkoa. Hän laski sitä vähän, ehkä viisikymmentä jalkaa,
mutta siitä huolimatta olimme me Charlesin kanssa hämmästyneet hänen
röyhkeydestään. Emme tienneet silloin, että hänen käyttämänsä verkko
oli vanha ja arvoton, siitä kuulimme vasta myöhemmin. Sillä saattoi
tosin pyydystää kaloja, mutta vähänkin suuremman saaliin sattuessa
repeisi se palasiksi.
Charles pudisti päätään ja sanoi:
-- Tunnustan, että tämä hämmästyttää minua. Hyvä on, hän heitti vain
viisikymmentä jalkaa, mutta mitä siitä? Eihän hän mitenkään ehdi nostaa
sitä veneeseen, kun me lähdemme liikkeelle. Ja minkävuoksi hän tuli
tänne ylpeilemään lain rikkomisella? Meidän silmiemme edessä, meidän
syntymäkaupungissamme?
Charlesin ääni oli loukkaantunut, häntä suututti Demetrios Contosin
röyhkeys ja hän haukkui tätä herkeämättä muutamia minuutteja.
Sillä aikaa Demetrios huolettomasti loikoi veneensä perässä ja piti
silmällä kohoja. Kun verkkoon joutuu suuri kala, alkavat kohot
liikehtiä. Nähtävästi tapahtuikin niin, sillä hän nosti verkkoa noin
kaksitoista jalkaa, piteli sitä hetken ilmassa ja heitti sitten
veneeseen suuren, välkkyvän lohen. Väki rannalla tervehti häntä
kehoittavilla huudoilla. Tätä ei Charles voinut enää sietää.
-- Tule tänne, poikaseni, -- kutsui hän minua.
Aikaa hukkaamatta hyppäsimme alukseemme ja nostimme purjeet.
Väkijoukko melusi, varoittaen Demetriota, ja kun loittonimme
laiturilta, näimme, kuinka hän katkaisi puukolla arvottoman verkkonsa.
Purje oli hänellä valmiina ja minuutin kuluttua komeili se jo
auringossa. Demetrios juoksi perään, tiukkasi purjenuoraa ja kun purje
täyttyi, suuntasi hän Contra Costaan.
Olimme hänestä vain kolmenkymmenen jalan päässä. Charles riemuitsi. Hän
luotti täydellisesti veneeseemme ja tiesi, että purjehdustaidossa
aniharvat saattoivat hänen kanssaan kilpailla. Hän oli vakuutettu, että
me ehdottomasti tavoittaisimme Demetrion ja minä olin asiasta yhtä
varma. Mutta tilanne saikin odottamatta uuden käänteen.
Oli hyvä purjetuuli. Kuljimme kevyesti, mutta Demetrios loittoni
vähitellen meistä yhä enemmän. Hän ei ainoastaan purjehtinut meitä
nopeammin, mutta puoli astetta jyrkemminkin tuuleen kuin me.
Sivuutettuaan Contra Costan kukkulat, kääntyi hän toiselle sivulle ja
jätti meidät ainakin sata jaardia jälelle. Se harmitti meitä suuresti.
-- Oho! -- huudahti Charles. -- Sehän ei ole vene, vaan kummitus, tahi
sitten on meidän köliimme sidottu viiden gallonin tynnyri
kivihiilipikeä.
Ja näytti todella, kuin niin olisi ollut asian laita. Demetrion
mennessä sivu Sonomin kukkuloiden lahden toiselle puolen, olimme niin
toivottoman kaukana hänestä, että Charles kääntyi takaisin Beniciaan.
Kun palasimme höyrylaivalaituriin ja kiinnitimme veneen, ottivat
kalastajat meidät vastaan pilkallisin huomautuksin. Me nousimme
nöyryytettyinä maihin. -- Olkoon miten olkoon, mutta joka tapauksessa
on miehelle, joka luulee omaavansa hyvän veneen ja uskoo voivansa sitä
erinomaisesti ohjata, tuntuva kolaus, kun tuleekin toinen mies
veneineen ja saattaa hänet häpeään.
Charles hautoi tapahtumaa muutamia päiviä. Sitten ilmoitettiin meille,
kuten ennenkin, että seuraavana sunnuntaina Demetrios Contos uudistaisi
kokeensa. Se koski Charlesiin. Meidän veneemme vedettiin maihin,
puhdistettiin ja korjattiin joka kohdasta, ja Charles teki pienen
muutoksen köliin. Yöllä sunnuntaita vasten oli kaikki laitettu kuntoon
sekä veneeseen asetettu uusi, leveämpi purje. Se oli niin suuri, että
oli välttämätöntä lisätä painolastia ja me asetimme veneen pohjalle
noin viisisataa naulaa vanhoja ratakiskoja.
Valkeni sunnuntai ja sen mukana ilmestyi Demetrios Contoskin ilkkuvasti
ja avoimesti rikkomaan lakia. Puolelta päivin alkoi jälleen merituuli
ja Demetrios leikkasi taaskin poikki nelisenkymmentä jalkaa mädännyttä
verkkoaan, kohotti purjeen ja lähti aivan nenämme alta. Mutta hän oli
yllättänyt Charlesin. Hänen purjeensa kohosi korkeammalle kuin ennen ja
takimaiseen purjeen kaistaan oli pantu lisää kokonainen lakana.
Tulimme Contra Costan kukkuloiden luo ja näytti, että kumpainenkaan
meistä ei voita eikä häviä. Mutta kun käännyimme toiselle kyljelle,
lähestyimme Sanomin kukkuloita samanlaisella nopeudella, mutta
huomasimme, että Demetrios kohosi hiukan jyrkemmin tuuleen kuin me.
Charles ohjasi erinomaisen taitavasti, ja veneemme kulki nopeammin kuin
milloinkaan.
Hänhän olisi voinut ottaa revolverin ja ampua Demetriota, mutta olimme
päättäneet, ettemme ammu pakenevaa miestä, joka on syyllinen vain
pieneen rikokseen. Tässä suhteessa näytti kalastajilla ja kalavartiolla
jo kauan sitten olleen ikäänkuin hiljainen sopimus. Ellemme me ampuneet
heitä, kun he pakenivat, eivät hekään vuorostaan ryhtyneet taisteluun,
kun me heidät saavutimme. Niin että Demetrios Contos pakeni ja me
koetimme saavuttaa hänet, ei muuta. Ja jos meidän veneemme
osoittautuisi nopeampikulkuiseksi kuin hänen, tahi jos ohjaisimme
paremmin kuin hän, saatoimme olla vakuutettuja, että hän vuorostaan ei
vastustelisi, jos hänet kerran tavottaisimme.
Kovassa tuulessa ja suurin purjein tuntui kulku meistä hauskalta.
Meidän täytyi olla koko ajan varuillamme, ettemme kaatuisi. Charlesin
ohjatessa minä pitelin kädessäni purjenuoraa vain yhden kerran tapin
ympäri kierrettynä ja se saattoi päästä irti koska hyvänsä. Demetrios
hoiteli omaa venettään yksin, ja saatoimme nähdä, että hänellä oli
molemmat kädet kiinni.
Nähtävästi koettelimme turhaan häntä tavoittaa. Hänen veneensä oli
todellakin parempi kuin meidän. Ja vaikka Charles ohjasi yhtä hyvin
kuin hänkin, jollei paremminkin, niin ei mikään auttanut.
-- Hellitä purjenuora, -- käski Charles.
Veneemme kääntyessä myötätuuleen kuului korviimme Demetrion ivallinen
nauru. Charles pudisti päätään sanoen:
-- Huomaan, ettei tästä tule mitään. Demetriolla on parempi vene kuin
meillä. Jos hän tulee ensi sunnuntaina uudelleen, täytyy keksiä joku
uusi keino.
Tällä kertaa tuli minun kekseliäisyyteni avuksi.
-- Mitä tuumitte siitä, -- sanoin minä seuraavana keskiviikkona, -- jos
minä ajan ensi sunnuntaina Demetriota ja te odotatte häntä Vallejon
laiturilla?
Charles tuumi hetken ja iski kädellään polveensa.
-- Hyvä ajatus! Ohoh, sinun aivosi alkavat jo toimia. Teet kunniaa
opettajallesi. Mutta sinun ei pidä ajaa häntä liian kauas, -- jatkoi
hän hetken kuluttua, -- muuten menee hän San-Pauliin sensijaan että
ohjaisi Vallejoon, ja minä joudun turhaan häntä laiturilla odottamaan.
Lauantaina oli Charlesilla huomautettavaa suunnitelmaa vastaan.
-- Kaikki saavat tietää minun menneen Vallejoon ja voit siitä päättää,
että myöskin Demetrios saa siitä tiedon. Pelkään suunnitelmamme menevän
myttyyn.
Tämä huomautus oli hyvin perusteltu ja koko jälellä olevan päivän olin
hyvin levoton. Mutta yöllä välähti mieleeni uusi ajatus ja
kärsimättömänä herätin raskaasti nukkuvan Charlesin.
-- Mitä? Mikä hätänä? Tulipalo? -- huudahti hän.
-- Ei, -- sanoin minä, -- nähkääs, olen tuuminut asiaa. Kuulkaahan.
Sunnuntaina olemme molemmat rannalla siihen saakka, kunnes Demetrion
purje näyttäytyy. Se vie kaikki epäilykset harhaan. Ja kun Demetrios
näyttäytyy, te menette kiirehtimättä kaupunkiin. Kalastajat luulevat
teidän poistuvan senvuoksi, että teistä tuntuu nololta jäädä tappiomme
jälkeen katsomaan laitonta pyydystystä.
-- Tähän asti hyvin; -- huomautti Charles, minun pysähtyessäni vetämään
henkeä.
-- Vieläpä sangen hyvin -- jatkoin minä ylpeänä. -- Te siis
huolettomasti menette kaupunkiin päin, mutta tuskin olette päässeet
kulman taa, kun alatte kaikin voimin kiirehtiä Dan Maloneyn luo.
Ottakaa hänen pieni hevosensa -- ja nelistäkää maantietä Vallejoon. Tie
on hyvä ja te saavutte Vallejoon ennenkuin Demetrios on ehtinyt sinne
vastatuuleen.
-- Mitä hevoseen tulee, niin järjestän kaikki heti aamulla kuntoon, --
sanoi Charles hyväksyen tuuman ilman muuta.
-- Kuule, -- sanoi hän hiukan myöhemmin, herättäen tällä kertaa minut
raskaasta unesta.
Kuulin hänen naurunsa pimeässä.
-- Kuule, ystäväiseni, sopiiko kalavartion miehen ratsastaa, mitä?
-- Ennakkoluuloja, -- vastasin minä. -- Tämä on juuri sitä, mitä te
aina opetatte: "koettakaa omata yksi mielijohde enemmän kuin
vastustajanne ja te voitatte hänet ehdottomasti".
-- Ha -- ha, -- nauroi hän. -- Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant,
ellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua
vastustajalta.
-- Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? -- kysyi hän
perjantaina. -- Muista, että siinä on suunnaton purje.
Aloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei
asiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että
pitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen,
että kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan
tästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin
tavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa
kreikkalaista.
Sunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet
siihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille
tervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen
parin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin,
viisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.
-- Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää
mädännyttä verkkoa, -- sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että
monet kreikkalaiset kuulivat sen.
-- Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, -- huomautti eräs
heistä ilkeästi.
-- Samantekevää, -- vastasi Charles. -- Minulla on itsellänikin
muutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.
Kaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta
kävi selville, että hänet oli nolattu.
-- No, hyvästi sitten, poikaseni, -- sanoi Charles minulle hetkeä
myöhemmin, -- arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.
-- Saanko minä viedä veneen? -- kysyin.
-- Miksei, vie vain, -- vastasi hän, kääntyi ja lähti hitaasti
menemään.
Demetrios nosti verkosta kaksi suurta lohta ja minä hyppäsin veneeseen.
Kalastajat tunkeilivat ivaten ympärilläni, ja kun minä valmistauduin
nostamaan purjetta, heittelivät he myrkyllisiä neuvoja ja letkauksia.
He tarjosivat toisilleen mielettömiä vetoja, että minä varmasti
tavoitan Demetrion ja kaksi heistä, otettuaan itselleen ratkaisijan
osan, totisina pyysi päästä mukaan ollakseen henkilökohtaisesti
pidättämisen tapahtuessa läsnä.
Mutta minä en kiirehtinyt. Odotin sen ajan, minkä luulin Charlesin
tarvitsevan ehtiäkseen Vallejoon ja, näyttäen muka tyytymättömältä
purjeen asentoon, tein pienen korjauksen köysissä, joiden avulla
kahveli nostettiin. Ja vasta silloin, kun olin varma siitä, että
Charles oli jo ehtinyt Maloneyn luo ja istui ratsailla, loittonin
laiturista ja nostin purjeen. Kova vihuri täytti sen äkkiä ja vene otti
hiukan vettä. Se oli pikku asia, joka saattaa tapahtua parhaimmallekin
merimiehelle ja vaikka minä viipymättä hellitin purjenuoraa ja vene
palautui asentoonsa, nauroivat kalastajat hyvin ivallisesti ikäänkuin
olisin tehnyt anteeksiantamattoman virheen.
Kun Demetrios näki vartioveneessä vain yhden miehen, melkeinpä
poikasen, halutti häntä leikkiä minun kanssani. Tehtyään lyhyen
käännöksen ja jätettyään minut jäljelle noin kolmekymmentä jalkaa, hän
hellitti hiukan purjetta ja palasi höyrylaivalaiturille. Täällä hän
risteili lyhyin kääntein myötätuntoisten katsojien suureksi
ihastukseksi. Olin koko ajan hänen takanaan ja tein kaikki hänen
liikkeensä, silloinkin, kun hän kääntyi myötätuulen ja heitti purjeen
toiselle puolelle, -- se on hyvin vaarallista sellaisessa tuulessa.
Hän toivoi, että minä tekisin haaksirikon, koska voimakkaan laskuveden
aikana oli kova tuuli, joka nostatti jyrkkiä, teräviä laineita. Mutta
minä olin innoissani, enkä ole koskaan ohjannut niin hyvin kuin tuona
päivänä. Aivoni toimivat nopeasti ja helposti, käteni pitelivät nuoria
kevyesti ja varmasti, huomasin vaistomaisesti tuhansia pikkuseikkoja,
joita veneen hoitajan on otettava huomioon.
Minun sijastani oli Demetrios vähällä kärsiä haaksirikon. Jotakin
tapahtui hänen kahvelilleen ja se ei voinut laskeutua tarpeeksi. Lyhyen
välimatkan päästä, jonka hän oli minulta voittanut taitavalla
käänteellä, huomasin, kuinka hän kärsimättömästi työskenteli koettaen
laskea kahvelia. En antanut hänelle kauan aikaa ja hän oli pakoitettu
palaamaan peräsimen luo.
Kahveli tuotti hänelle levottomuutta. Hän lakkasi leikkimästä kanssani
ja suuntasi, yhä luovien, Vallejoon. Suureksi kummastuksekseni huomasin
voivani kohota enemmän tuuleen kuin hän. Jos veneessäni olisi ollut
toinen mies, olisimme saavuttaneet edun kreikkalaisesta, senvuoksi,
että ollessaan vain muutamia jalkoja minun edelläni hän ei uskaltanut
jättää peräsintä saadakseen kahvelin lasketuksi.
Kun Demetrios ei voinut kohota jyrkästi tuuleen, alkoi hän hellittää
purjetta koettaen edetä. Sen hän saattoikin tehdä niin kauan kuin minä
kohosin tuuleen. Mutta sitten käännyin ja tultuani lähemmäksi hän
tekeytyi ikäänkuin aikoisi muuttaa suuntaa. Hellitin purjetta
ehtiäkseni ennen. Mutta se olikin vain viekas juoni, hän otti heti
entisen suunnan -- ja minä kiiruhdin voittamaan takaisin kadotettua
välimatkaa.
Hän purjehti ehdottomasti minua taitavammin. Tuon tuostakin olin hänet
tavoittamaisillani, mutta joka kerran luiskahti hän jollain keinolla
pois. Senlisäksi kiihtyi tuuli, ja kumpaisenkin meistä täytyi varoa,
ettemme kaatuisi. Minun veneeni pysyi pystyssä vain ylimääräisen
painolastin vuoksi. Istuin tuulenpuoleisella laidalla ja pitelin
käsissäni purjenuoraa ja peräsintä. Olin pakoitettu kiivaiden vihurien
tullessa usein hellittämään purjetta, joka joutui pois tuulesta ja minä
kadotin vauhtia sekä aikaa. Ainoa lohdutukseni oli se, että Demetrion
täytyi tehdä samoin ja yhtä usein.
Voimakas laskuvesi aiheutti tavattoman myrskyisän aallokon, ja vesi
tuon tuostakin tuli yli laidan. Minä kastuin ja vieläpä purjekin oli
melkein puoliväliin saakka märkä. Kerran onnistui minun saavuttaa
Demetrios ja keulani iski hänen veneensä keskelle. Tässä juuri olisi
tarvittu toinen mies. Juoksin eteenpäin hypätäkseni hänen veneeseensä,
mutta hän tyrkkäsi nauraen veneen airolla etemmäksi.
Saavuimme lahden suulle ja eteemme aukeni mittaamaton meri. Tässä
yhtyvät Vallejon ja Carquinezin lahdet. Edelliseen laskee Napan ja
muiden rantajokien vedet ja jälkimmäiseen vedet Seynsenin lahdesta sekä
Sacramento ja Joaquin joista. Yhtyessään nämä eri suunnilta tulevat
vedet muodostavat kauhean ristiaallokon. Kaiken lisäksi puhalsi tuuli
viidentoista mailin päästä San-Paulin lahdelta ja ajoi tänne
suunnattomia vesivuoria.
Vastakkain tulevat vedet törmäsivät villillä pauhulla yhteen joka
puolelta, muodostaen kuohuvia vesiputouksia ja syviä kuiluja,
raivokkaiden aaltojen vieriessä yli kannen sekä tuulen ylä- että
alapuolelta. Tähän sekaantui eteenpäin kiitävien vesivuorien jyminä ja
tuntui kuin olisi käynyt kova ukkonen.
Olin jonkinlaisessa mielettömyyden tilassa. Vene kiisi nopeasti,
nousten ja laskien kuin kilpa-ajohevonen. Vaivoin pidätin ihastustani
purkautumasta. Suunnaton purje, ulvova tuuli, raivokkaat aallot, tuon
tuostakin sukeltava vene, -- ja minä, hiekkajyvänen, kiisin kaiken
tämän kaaoksen keskellä eteenpäin voittoisana ja ylpeänä.
Lentäessäni eteenpäin kuin voittaja, vene sai hirmuisen iskun ja
pysähtyi heti. Tulin heitetyksi eteenpäin ja putosin pohjalle. Kun
hyppäsin ylös, vilkkui silmieni edessä viheriähkö simpukoilla peittynyt
esine ja ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut; -- siinä oli vedenalainen
paalu, merenkulkijan kauhu. Kukaan ei voi varoa sitä. Se oli veden alla
ja voimakkaan aallokon vuoksi oli mahdoton sitä aikanaan nähdä ja
karttaa.
Nähtävästi koko veneen keula oli murtunut, sillä muutamien sekunttien
kuluttua oli vene puolillaan vettä. Sitten tuli sisään pari kolme
aaltoa ja vene alkoi raskaan painolastin vuoksi painua suoraan pohjaan.
Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä sotkeuduin purjeeseen ja
jouduin veden alle. Kun pääsin jälleen pinnalle, vetäen henkeä niin,
että keuhkot olivat haljeta, ei airoista näkynyt jälkeäkään. Ne oli
nähtävästi virta vienyt. Näin Demetrios Contosin katsovan taakseen ja
kuulin hänen kostonhimoisen, ilkkuvan naurunsa, joka kaikui riemuiten
yli veden. Hän jatkoi rauhallisesti kulkuaan, jättäen minut kuolemaan.
Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa loppua, joka tällaisessa
hirmuisessa myllerryksessä oli vain muutamien minuuttien kysymys.
Pidättäen hengitystä ja voimakkaasti työskennellen käsillä,, onnistuin
riisumaan pitkävartiset saappaani ja takkini. Siitä huolimatta oli
hengitykseni hyvin lyhyttä ja pian varmistuin siitä, että vaikeus ei
ollut niin paljon uimisessa kuin hengittämisessä.
Suunnattomat aallot heittelivät minua puolelta toiselle ja vyöryivät
yli pääni; ne tukahduttivat minut, täyttivät silmät, korvat ja suun.
Sitten tunsin ikäänkuin jalkojani olisi puristanut ja minua alkoi vetää
alaspäin. Mutta samassa tulin jälleen heitetyksi ylös kiehuvaan
vesiputoukseen ja kun aioin vetää henkeä, syöksyi suuri,
vaahtoharjainen vesivuori ja peitti pääni.
Kauemmin oli mahdoton kestää. Hengitin enemmän vettä kuin ilmaa ja tuon
tuostakin painuin veden alle. Suonenvedontapaisesti, vaistomaisesti
ponnistelin vielä ja puoleksi tiedottomassa tilassa tunsin, kuinka
minuun tartuttiin olkapäistä ja nostettiin veneeseen.
Makasin jonkun aikaa poikittain penkillä, kasvot alaspäin, ja vesi
juoksi suustani. Käännyin sitten voimattomasti haluten nähdä, kuka
minut pelasti. Ja perässä, toisessa kädessä purjenuora ja toisessa
peräsin, hyväntahtoisesti hymyillen, istui Demetrios Contos. Hän ei
halunnut minua pelastaa, kertoi hän myöhemmin, mutta hänen parempi
puolensa pääsi voitolle ja ohjasi hänet takaisin.
-- Kuinka on, kaikki hyvin? -- kysyi hän.
Koettelin sanoa "kyllä", mutta en vielä voinut.
-- Te ohjaatte venettä erinomaisesti, -- sanoi hän. -- Niinkuin
aikuinen.
Demetrion Contosin kohteliaisuus oli hyvin arvokas ja minä kuuntelin
ahnaasti hänen jokaista sanaansa, mutta saatoin ainoastaan nyökäyttää
päätäni kiitokseksi.
Emme puhuneet enempää, sillä minä en ollut vielä toipunut ja
Demetriolla oli täysi työ veneen hoitamisessa. Hän ohjasi Vallejoon
laituriin, sitoi veneen kiinni ja auttoi minua nousemaan. Samassa astui
siihen Charles ja pani kätensä hänen olkapäälleen.
-- Hän pelasti minun henkeni, -- vastasin minä, -- ja minusta tuntuu,
että häntä ei pidä vangita.
Charles hämmästyi ensin, mutta sitten hänen kasvonsa valkenivat, kuten
tavallisesti, kun hän päätti jotain.
-- En voi sille mitään, poikaseni, -- sanoi hän lempeästi. -- En voi
toimia velvollisuuttani vastaan ja se sanoo selvästi, että minun on
hänet vangittava. Tänään on sunnuntai ja hänellä on veneessään kaksi
tänään saatua lohta. Mitä minä voin tehdä?
-- Mutta hän pelasti minut, -- toistin minä, kykenemättä tuomaan muuta
puolustusta esiin. Demetrion kasvot mustuivat vihasta kuullessaan
Charlesin päätöksen. Hänellä oli tunne, että häneen nähden ei menetelty
oikeudenmukaisesti. Parempi puoli hänessä riemuitsi, että oli tehnyt
jalomielisen teon, pelastanut avuttoman vihollisensa, ja nyt tämä
vihollinen vei hänet putkaan.
Charles ja minä emme olleet hyvällä tuulella palatessamme Beniciaan.
Minä nojasin lain henkeen, mutta Charles sen kirjaimeen. Omalta
näkökannaltaan katsoen ei hän voinut muuta tehdä. Laki sanoi selvästi,
että lohenpyynti oli sunnuntaisin kielletty. Hän oli vartiomies ja
hänen velvollisuuksissa kuului valvoa, että lakia noudatettiin. Siinä
kaikki. Hän täytti velvollisuutensa ja hänen omatuntonsa oli puhdas.
Siitä huolimatta kaikki tämä tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta ja
tunsin itseni Demetrios Contosin edessä syylliseksi.
Kahden päivän kuluttua matkustimme Vallejoon oikeuteen. Olin
todistajana ja vahvistin oikeuden edessä nähneeni, kuinka Demetrios sai
kaksi lohta, jotka Charles häneltä löysi pidättäessään hänet. Tämä oli
vihatuin velvollisuus, joka minulla koskaan elämässäni oli ollut.
Demetriolla oli asianajaja, mutta tämä oli toivoton tapaus. Jury
neuvotteli vain viisitoista minuuttia ja julisti hänelle langettavan
tuomion. Hänet tuomittiin maksamaan sata dollaria sakkoa, tahi olemaan
vankeudessa viisitoista päivää.
Charles astui tuomarin sihteerin luo.
-- Minä maksan sakon, -- sanoi hän asettaen pöydälle viisi
kahdenkymmenen dollarin kultarahaa. -- Tämä... tämä on ainoa pääsy
tilanteesta, -- sanoi hän kääntyen minuun.
Kyyneleet juoksivat silmistäni ja minä tartuin hänen käteensä.
-- Minä maksan, -- aloin minä.
-- Puolet, -- keskeytti hän. -- Tietysti, niin arvelinkin.
Samaan aikaan sai Demetrios tietää asiamieheltään, että Charles oli
maksanut hänen sakkonsa.
Hän meni Charlesin luo, pusersi tämän kättä ja kaikki hänen kuuma,
nuori verensä tulvahti kasvoihin. Haluamatta jäädä jälkeen
jalomielisyydessä, hän alkoi vaatia, että saisi itse maksaa asiamiehen
palkkion sekä sakon ja suuttui, kun ei Charles sallinut hänen sitä
tehdä.
Luulen, että tämä Charlesin teko selvensi kalastajille lain merkitystä
enemmän kuin mikään muu. Sen jälkeen tunsivat he häntä kohtaan suurta
kunnioitusta; minä taas puolestani kuljin hyvän merimiehen maineessa.
Demetrios Contos ei ainoastaan jättänyt lain rikkomista, vaan tuli
hyväksi ystäväksemme ja pistäytyi usein Beniciaan juttelemaan
kanssamme.