Naurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli
kahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui
tapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta
minä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun
saattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop,
kalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin
isku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu
avonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.
Niin sanotun "avonaisen sesongin" aikana kalastajat saavat pyydystää
lohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä
kestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta
lauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut
asettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli
aiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea
laskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin,
noudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia
säilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.
Eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse
Collinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle.
Minä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme
tapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin
salmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan
Laivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.
Mutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt
pyydykset ovat nimeltään "nieluverkkoja". Se on tavallinen,
vinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja
puoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä
kahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja.
Sitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin
yläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla
lyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.
Tällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se
näinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös.
Lohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden
silmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin --
sitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin.
Tällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa
airoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen.
Kun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja
kulkevat sen mukana pitkin virtaa.
Jokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta
kalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin
päässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle
kuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:
-- Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni
kaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä
toiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme
tekemisissä yhden kanssa.
Kun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja
hätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene
jäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet
meitä pienimmälläkään huomiolla.
-- Tämäpä on kummallista, -- mutisi Charles. -- Eivätköhän ne tunne
meitä?
Sanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä
edessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät
liiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin
jostain huvialuksesta joella.
Mutta niin ei asia ollut, sillä lähestyessämme likimmäistä verkkoa
kalastajat, joille se kuului, irroittivat siitä veneensä ja alkoivat
hitaasti soutaa rannalle. Toiset veneet eivät osoittaneet mitään
levottomuuden merkkiä.
-- Tämä on merkillistä, -- huomautti Charles. -- Mutta me voimme
kuitenkin takavarikoida verkon.
Laskimme purjeen, kiinnitimme verkon pään ja aloimme nostaa sitä
alukseen. Mutta samassa vihelsi kuula ja sitä seurasi heikko laukauksen
ääni. Kuula lensi ohitsemme ja iski veteen.
Kalastajat, jotka olivat menneet rannalle, ampuivat meitä. Kun
tartuimme uudelleen verkkoon, lensi ohitsemme toinen kuula, mutta tällä
kertaa lähempää. Charles päästi verkon ja istuutui. Laukaukset
lakkasivat. Mutta tuskin oli hän uudelleen alkanut nostaa verkkoa, kun
ammunta alkoi jälleen.
-- Täytyy jättää, -- sanoi hän heittäen verkon yli laidan. -- Voitte
pitää tämän, pojat, se lienee teille tarpeellisempi kuin meille.
Sousimme toisen verkon luo, sillä Charles tahtoi tietää, olimmeko
tekemisissä järjestetyn vastarinnan kanssa.
Saapuessamme jättivät molemmat kalastajat verkkonsa ja ohjasivat
rannalle, samalla kun ensimäiset kaksi palasivat takaisin ja sitoivat
verkkonsa, jonka me olimme jättäneet, veneeseensä. Toisen verkon luona
otettiin meidät myöskin laukauksilla vastaan ja hiljenivät ne vasta
silloin, kun me peräydyimme ja ohjasimme kolmannen luo, jossa uusiutui
sama näytelmä.
Silloin jätimme heidät ja, kärsittyämme täydellisen tappion, nostimme
purjeet ja menimme vastatuuleen Beniciaan. Kului muutamia
sunnuntaipäiviä ja kalastajat rikkoivat itsepintaisesti lakia. Ilman
asestettua voimaa emme voineet tehdä mitään. Kalastajia nähtävästi
miellytti tämä uusi keino ja he turvautuivat siihen joka kerta kun oli
tarvis. Näytti ettei ole mitään keinoa, joka pakottaisi heidät
antautumaan.
Sattui niin, että samaan aikaan saapui luoksemme Neil Partington
Ylälahdelta, missä hän oli ollut useita viikkoja. Hänen mukanaan oli
Nikolai -- kreikkalainen, joka oli auttanut meitä retkellä
osterirosvoja vastaan, -- ja he liittyivät molemmat meihin. Laadimme
suunnitelman huolellisesti. Päätettiin, että minä ja Charles kävisimme
käsiksi verkkoihin, mutta toiset piilottautuisivat johonkin rannalle
saadakseen kiinni meitä ampuvat kalastajat.
Se oli hyvä suunnitelma. Sitä mieltä oli Charleskin. Mutta
kreikkalaiset olivat kuitenkin meitä viisaampia. He ennättivät ennen
meitä, järjestivät Neilille ja Nikolaille väijytyksen ja ottivat heidät
vangiksi. Kun me koetimme vallata verkkoa, viheltelivät kuulat
korvissamme entiseen tapaan. Ja vasta kun peräännyimme, päästettiin
Neil ja Nikolai vapaaksi. He olivat hiukan noloja ilmautuessaan
luoksemme, ja Charles alkoi säälimättömästi heitä ivata. Mutta Neil ei
jäänyt velkaan ja lausui ihmetyksensä siitä, että Charlesin
kekseliäisyys oli viime aikoina näyttänyt lähteneen matkoille.
-- Odottakaahan, se palaa aikanaan -- lupasi Charles.
-- Luultavasti -- myönsi Neil. -- Mutta minä pelkään, että silloin ei
ole jälellä ainuttakaan lohta ja teidän kekseliäisyytenne ei ehkä ole
enää tarpeen.
Hyvin tyytymättömänä tähän seikkailuun läksi Neil Partington
Ylälahdelle ottaen Nikolain mukaansa, ja me jäimme kahden, omien
voimiemme varaan. Se merkitsi sitä, että kalanpyynti sunnuntaisin
tulisi jatkumaan siksi, kunnes Charles keksisi hyvän keinon. Minä
vaivasin kauan aivojani kysymyksellä, kuinka nöyryyttää kreikkalaiset,
Charles samoin; mietimme tuhansia keinoja, jotka kumminkin lähemmin
tarkastettuamme huomasimme kelvottomiksi.
Kalastajat rohkaistuivat ja kehuivat pitkin jokea voitostaan. Aloimme
huomata kalastajaväestön keskuudessa kasvavaa tottelemattomuutta
laillista valtaa kohtaan. Me olimme perääntyneet ja he kadottivat
kaiken arvonannon meihin. Kadotettuamme heidän kunnioituksensa alkoivat
he suhtautua meihin halveksivasti. Charlesin he ristivät "vanhaksi
ämmäksi" ja minä sain nimen "pieni kili". Tilanne kävi sietämättömäksi,
ja meille selvisi, että täytyi antaa kreikkalaisille tuntuva isku,
jotta he jälleen tuntisivat meitä kohtaan entistä kunnioitusta.
Vihdoinkin eräänä aamuna meille valkeni. Olimme höyrylaivalaiturilla,
missä jokihöyrylaivat purkivat lastiaan ja satuimme satamatyömiesten ja
rantajätkien joukkoon, jotka tunkeilivat erään pitkävartisissa
saappaissa olevan nuoren miehen ympärillä. Mies kertoi omasta
onnettomasta kohtalostaan. Hän oli omien sanojensa mukaan jonkinlainen
urheilukalastaja ja pyydysti vain Berkleyssä olevaa paikallista
kalahallia varten, joka sijaitsi kolmenkymmenen mailin päässä
Alalahdella. Viime yönä hän laski verkkonsa ja paneutui hiukan
levähtämään veneen pohjalle. Herättyään hän huomasi, että oli jo aamu
ja näki, että hänen veneensä rauhallisesti keinui höyrylaivalaiturin
luona Beniciaan. Hänen edessään seisoi jokihöyrylaiva "Apache", jossa
kaksi matruusia irroitti höyrylaivan siivistä hänen verkkonsa
kappaleita. Lyhyesti sanoen: heti hänen nukuttuaan sammui veneestä
lyhty ja "Apache" ajoi hänen verkkoonsa ja vaikkakin se paloitteli
verkon kappaleiksi, oli tämä jollain tavoin sotkeutunut ja näin tuli
mies hinatuksi kolmekymmentä mailia syrjään tiestään.
Charles nykäisi minua kyynärpäällään. Ymmärsin hänen ajatuksensa, mutta
vastasin:
-- Emmehän me voi vuokrata höyrylaivaa.
-- En sitä halua tehdäkään -- vastasi hän, -- mutta me menemme Turnerin
veistämölle. Minulla on päässäni jotain ja ehkäpä saamme yhtä ja toista
järjestetyksi.
Menimme veistämölle ja Charles meni tokassa seisovan "Maria-Rebecan"
luo, jota puhdistettiin ja laitettiin kuntoon. Se oli meille tuttu
tasapohjainen alus, joka otti lastia sataneljäkymmentä tonnia ja jolla
oli suurempi purjepinta-ala kuin yhdelläkään toisella aluksella koko
lahdella.
-- Terve, Olle! -- tervehti Charles paksua, sinipuseroista
ruotsalaista, joka siveli siannahkalla suurmaston kahvelia.
Piippua suustaan päästämättä Olle murisi jotain jatkaen työtään. Pienen
aluksen kapteenin täytyy työskennellä kuin matruusin.
Olle Erikson vahvisti Charlesin otaksuman, että heti kun
"Maria-Rebecca" tulee puhdistetuksi, se lähtee Joaquin jokea myöten
Stocktoniin hakemaan vehnälastia. Silloin Charles ilmaisi hänelle
aikomuksensa, mutta Olle Erikson pudisti päätään.
-- Niin, koukku, yksi ainoa hyvä koukku, -- selitti Charles.
-- Ei, se ei käy päinsä, -- sanoi Olle Erikson. -- "Maria-Rebecca"
tarttuu tämä koukku mukanaan jok'ikiseen matalikkoon. Minä en halua
sitä kadottaa. Siinä on kaikki, mitä omistan.
-- Ei, ei, -- kiirehti Charles selittämään. -- Me voimme ulkopuolelta
työntää koukun pään aluksen pohjaan ja kiinnittää sen sisäpuolelta
mutterilla. Senjälkeen kun se on asiansa toimittanut, ei tarvitse muuta
kuin ruuvata mutteri irti ja koukku putoaa pois. Syntyneeseen reikään
asetamme puisen tulpan ja "Maria-Rebecca" on taas samanlainen kuin
ennenkin.
Pitkään aikaan ei Olle Erikson suostunut, mutta vihdoinkin, kun olimme
syöneet hänen kanssaan päivällistä, saimme hänet taipumaan.
-- Päinsä käy, hitto soi! -- huusi hän lyöden suunnattomalla nyrkillään
toisen kätensä kämmeneen. -- Mutta kiiruhtakaa koukkuinenne.
"Maria-Rebecca" lasketaan vielä tänä yönä veteen.
Oli lauantai ja Charlesin oli kiiruhdettava. Menimme veistämön pajaan
ja siellä valmistettiin Charlesin neuvojen mukaan teräksestä vahva
taivutettu koukku. Senjälkeen kiiruhdimme takaisin "Maria-Rebeccaan" ja
porasimme reiän köliin, perän luo. Koukun pää työnnettiin sisään
ulkopuolelta ja sisäpuolelta ruuvasi Charles sen vahvasti kiinni
mutterilla. Tiukasti kiinnitettynä ulottui se jalkaa alemmaksi aluksen
pohjaa. Se oli taivutettu sirpin muotoiseksi.
Samana iltana laskettiin "Maria-Rebecca" veteen ja kaikki valmistukset
oli tehty sen lähtemiseksi seuraavana aamuna jokea ylös. Charles ja
Olle tutkiskelivat tarkasti iltataivasta saadakseen selville,
minkälainen tuuli olisi seuraavana päivänä, sillä ilman hyvää tuulta
meidän suunnitelmamme raukeaisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli
olemassa kaikki merkit voimakkaaseen länsituuleen, ei tavalliseen
puolipäivän merituuleen, vaan puolimyrskyyn, joka jo oli nousemassa.
Valkeneva aamu näytti, että he eivät olleet erehtyneet. Aurinko
paistoi kirkkaasti, mutta Carquinezin salmessa ärjyi puolimyrsky, ja
"Maria-Rebecca" lähti matkalle kaksi reiviä isossa purjeessa ja yksi
etupurjeessa. Salmissa ja Seycenin lahdella meitä kohtasi oikea
rajuilma, mutta kun rannat tulivat lähemmäksi, heikkeni tuuli,
vaikkakaan purjeet eivät hetkeäkään lepattaneet.
Laivasaaren majakan takana reivit aukaistiin ja Charlesin neuvosta
pidimme valmiina kalastaja-harjuspurjeen, jonka saattoi nostaa minä
hetkenä hyvänsä, ja keskimäinen märssypurje mastonlatvaan käärittynä
oli myöskin valmis levitettäväksi yhdessä minuutissa.
Me lensimme myötätuuleen kuin siivillä, keulapurje oikealla, isopurje
vasemmalla puolella, ja huomasimme jo kaukaa lohenpyydystäjät.
Samoinkuin ensimmäisenäkin sunnuntaina, jolloin he meidät karkoittivat,
oli siellä paljon veneitä ja verkkoja, ja nyt, samoinkuin silloinkin,
he olivat hajaantuneet pitkin jokea niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Kapea ala oikealla puolella oli jätetty vapaaksi hörylaivoja varten,
koko muu joki oli leveälle heitettyjen verkkojen täyttämä. Oli selvää,
että meidän olisi pitänyt mennä kapeata väylää, mutta Charles
peräsimessä seisoen ohjasi "Maria-Rebeccan" suoraan verkkoihin.
Se ei herättänyt kalastajissa levottomuutta, sillä purjelaivat, jotka
menivät jokea ylös, olivat varustetut kölin kohdalta "kengillä", joten
ne saattoivat kulkea yli verkkojen niitä sotkematta.
-- Kohta tarttuu! -- huusi Charles, kun menimme yli korkkinuoran, joka
osoitti verkon paikan. Verkon toiseen päähän oli kiinnitetty pieni
tynnyrinmuotoinen poiju ja toisessa päässä oli vene kalastajineen.
Poiju ja vene alkoivat ajautua yhteen ja kalastajat kohottivat kovan
huudon huomatessaan, että me kiskoimme heitä mukanamme. Kahden minuutin
kuluttua tartuimme toiseen, sitten kolmanteen ja niin ohjasimme läpi
laivaston keskuksen.
Kalastajat olivat suorastaan tyrmistyneet. Tuskin olimme tarttuneet
verkkoihin, kun niiden molemmat päät, poiju ja vene vetäytyivät perän
taakse ja tällä tavoin yhtyi useita veneitä ja poijuja, joita me
hinasimme pyörryttävällä nopeudella; veneet hyppivät ja törmäilivät
yhteen ja kalastajien täytyi tarkasti katsoa, etteivät murskaisi toinen
toisiaan.
He huusivat kuin mielipuolet, että ohjaisimme pois tuulesta, ajatellen
tämän olevan juopuneiden merimiesten tekoa, epäilemättä ollenkaan, että
laivalla oli kalavartio.
Yhdenkin verkon hinaaminen oli verrattain raskasta, ja Charles Ollen
kanssa päätti, että tällaisessakaan tuulessa "Maria-Rebecca" ei
kykenisi hinaamaan kymmentä verkkoa enempää. Niin että saatuamme
tarttumaan kymmenen verkkoa veneineen, joissa oli kaksikymmentä miestä,
käännyimme vasemmalle ja, vetäen saalista perässämme, ohjasimme
Collinvilleen.
Me riemuitsimme. Charles piti perää kuin olisi hän ohjannut kilpailussa
voittanutta alusta.
Kaksi matruusia, jotka muodostivat "Maria-Rebeccan" miehistön,
nauroivat itsensä näännyksiin. Olle Erikson hieroi suuria käsiään
ihastuksesta ja iloitsi kuin lapsi.
-- Luulenpa, ettei teitä, vartiopublikaaneja, koskaan ole vedellyt niin
hyvin kuin Olle Eriksonin seurassa -- sanoi hän. Mutta silloin kuului
takaa laukaus ja kuula, satuttuaan uudesti maalattuun kajuuttaan, iski
naulaan ja kimposi läpitunkevalla vihellyksellä etäisyyteen.
Tämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä
tällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella
nyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin
kuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti
pitkälleen kannelle kaiteen suojaan.
Kaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme
kaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää
peräsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme
joutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin.
Mutta "Maria-Rebeccan" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa
suunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran
mutkitellen.
Charles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän
alempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin
puutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale
teräspeltiä. Se oli kotoisin "New-Jersey"-nimisestä höyrylaivasta, joka
kärsi haaksirikon "Kultaisten porttien" luona ja jonka pelastamiseen
"Maria-Rebeccakin" otti osaa.
Varovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun
teräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja
ohjauspyörän väliin.
Kuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta
Charles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana
kylmäverisesti peräsimeen.
Ja sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä
ja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien
viheltäessä sivuillamme.
-- Olle, -- sanoi Charles masentuneella äänellä. -- En ymmärrä, mitä
meidän tulisi tehdä.
Olle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen
taivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.
-- Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, -- sanoi hän.
-- Mutta emme voi pysähtyä -- huokasi Charles. -- En tullut kertaakaan
sitä ajatelleeksi, mutta niin se on.
Kauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille
kasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin
mehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen,
surisisivat ne aivan korvissamme.
-- Niillä on kivääri joka lurjuksella -- huomautti toinen matruusi
iloisesti.
-- Ja veitsi myöskin -- lisäsi toinen.
Nyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.
-- Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan
vieraaseen asiaan? -- puheli hän itsekseen.
Kuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.
Olimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen
vaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.
-- Toivon vain, että tuuli kestäisi -- sanoi Charles, heittäen katseen
vankeihimme.
-- Mitä sanoit tuulesta? -- kysyi Olle päästään pyörällä. -- Joki ei
meitä vastusta, ja silloin... silloin...
Änkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun
tulemme joen suuhun.
Sillä aikaa tulimme paikalle, missä joki haaraantui. Vasemmalla oli
Sackramento-joen suu ja oikealta alkoi pyhä Joaquin. Iloinen matruusi
meni ryömien eteenpäin ja muutti keulapurjeen Charlesin kääntäessä
peräsintä, ja me poikkesimme oikealle Joaquin jokeen. Tähän saakka ei
"Maria-Rebecca'" ollut kallistellut, mutta nyt painui se vasemmalle
kyljelleen ikäänkuin haluten kaatua.
Siitä huolimatta kuljimme eteenpäin hinaten kalastajia. Heidän
verkkojensa arvo oli suurempi kuin luvattomasta kalastuksesta
maksettava sakko, niin että heittää verkot ja itse paeta -- jonka he
helposti olisivat voineet tehdä -- ei olisi tuottanut heille mitään
etua. Sentähden jäivät he yhtä vaistomaisesti verkkojensa kuin matruusi
laivansa luo. Sitäpaitsi oli heissä herännyt kostonhimo ja saatoimme
olla varmat, että he tulisivat kanssamme maailman loppuun, jos vain
meillä olisi halua hinata heidät niin kauas.
Ammunta lakkasi ja me käännyimme katsomaan, mitä vankimme tekivät.
Veneet kulkivat jälestämme epätasaisten matkojen päässä toisistaan,
mutta huomasimme, että neljä lähinnä olevaa kulki yhdessä. Ensimäinen
vene heitti seuraavalle köyden ja kun se oli tavoitettu, he vähitellen
kohosivat sitä myöten ensimäisen veneen luo. Mutta me kuljimme hyvin
kovasti ja se vaikeutti suuresti heidän työtään. Ajottain onnistui
heidän vaivalla lähestyä tuuma, toisin ajoin vähän enemmän.
Kun nämä neljä venettä pääsivät niin lähekkäin, että saattoi mennä
veneestä toiseen, muutti meitä lähinnä olevaan veneeseen jokaisesta
seuraavasta yksi kreikkalainen ottaen kiväärin mukaansa. Sillä tavoin
kokoontui ensimäiseen veneeseen viisi miestä ja oli selvää, että he
aikoivat hyökätä päällemme. He ryhtyivät toteuttamaan tätä aikomusta
tarttuen uivan verkon yläreunaan ja jännittäen kaikki voimansa alkoivat
vetää siitä, lähestyen hitaasti alusta. Ja vaikka se kävikin hyvin
vaivaloisesti ja heidän täytyi usein pysähtyä huoahtamaan, tulivat he
siitä huolimatta kuitenkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
Charles hymyili katsellessaan heidän ponnistuksiaan ja sanoi:
-- Päästä märssypurje, Olle.
Avattu märssypurje otti tuulta, touvit vonkuivat ja joka veneestä
kuuluvien laukausten säestämänä kallistui "Maria-Rebecca" kyljelleen
syöksyen eteenpäin nopeammin kuin ennen.
Mutta kreikkalaiset olivat hellittämättömiä. Kun he eivät nopean kulun
vuoksi olleet tilaisuudessa vetämään itseään laivan luo käsin, aikoivat
he toteuttaa tuumansa niin sanotun "vetohinauksen" avulla. Erään heistä
kumartuessa kauas yli veneen keulan toisten toverien häntä pidellessä
jaloista, onnistuikin heidän kiinnittää väkipyörä verkon laitaan, mutta
silloin komensi Charles:
-- Päästäkää haruspurje!
Olle Erikson katsoi kallistelevaan "Maria-Rebeccaan" ja pudisti
päätään.
-- Tällä tavoin jäämme ilman mastoja, -- sanoi hän.
-- Jos ette tee niinkuin sanoin, niin jäättepä ilman laivaakin, --
vastasi Charles.
Olle katsoi huolestuneesti mastoon, heitti sitten silmäyksen
asestettuihin kreikkalaisiin ja suostui.
Kaikki viisi kalastajaa olivat veneen keulassa, -- huono paikka, kun
laiva on hinaamassa! Minä pidin silmällä mitä tapahtui, kun suuri
haruspurje, jota käytettiin vain heikolla tuulella, äkkiä avattiin.
"Maria-Rebecca" hypähti eteenpäin, veneen keula sukelsi ja kalastajat
heittäytyivät villissä paossa perään pelastaakseen veneen, joka uhkasi
joutua kokonaan veden alle.
-- Se rauhoittaa heitä, -- huomautti Charles, samalla huolestuneesti
tarkaten "Maria-Rebeccaa", jolla oli paljon enemmän purjeita kuin se
oikeastaan sieti.
-- Seuraava pysäkki Antiokia! -- ilmoitti iloinen matruusi matkien
rautatiejunailijaa. -- Sitä seuraava Merryweather.
-- Tule tänne, -- sanoi Charles minulle.
Ryömin kantta pitkin hänen luokseen ja asetuin hänen viereensä
teräslevyn taa.
-- Otappa minun sivutaskustani muistikirja. Kas niin. Repäise siitä
puhdas lehti ja kirjoita mitä sanon.
Ja minä kirjoitin seuraavaa:
"Ilmoittakaa puhelimella Merryweatherin sheriffille, poliisille tahi
tuomarille. Sanokaa heille, että me tulemme, ja tulkoon koko kaupunki
meitä aseet mukanaan vastaan laiturille, muuten olemme hukassa."
-- Sido nyt paperi tiukasti tähän puukapulaan ja asetu tuonne
heittääksesi sen laiturille.
Tein niinkuin hän sanoi. Sillä aikaa lähenimme Antiokiaa. Tuuli ulvoi
mastoissa, "Maria-Rebecca" makasi kyljellään vimmatusti kiitäen
eteenpäin. Antiokian merimiehet, silmäten meidän märssy- ja
haruspurjeeseemme -- ne olivat suorastaan hulluutta tällaisessa
tuulessa -- kokoontuivat pieniin joukkoihin rannalle koettaen arvata,
mitä oli tekeillä.
Me kiisimme kaikkine purjeinemme eteenpäin ja Charles alkoi ohjata
rannalle. Kun olimme niin lähellä, että olisi voinut hypätä maihin,
antoi hän minulle merkin ja minä heitin kapulan. Se iski kovasti
laituriin, ponnahti viisitoista, kaksikymmentä jalkaa eteenpäin, ja
kummastuneet katsojat korjasivat sen.
Tämä tapahtui silmänräpäyksessä, sillä minuutin kuluttua oli Antiokia
jo takanamme ja me kiisimme Joackim jokea pitkin Merryweatheriin, joka
oli kuuden mailin päässä. Tässä joki tekee mutkan itään ja me menimme
myötätuuleen, etupurje oikealla puolen.
Olle Erikson näytti vaipuneen epätoivoon. Charles ja molemmat matruusit
olivat hyvin toivorikkaita ja tähän heillä oli täysi syy. Merryweather
oli kaupunki, jossa pääasiallisesti asui hiilenkaivajia, ja
sunnuntaipäivän vuoksi saattoi odottaa, että he olivat kotonaan.
Sitäpaitsi vihasivat hiilenkaivajat kreikkalaisia kalastajia ja heistä
olisi varmaan mieluista auttaa meitä.
Tarkastelimme jännityksellä kaupunkiin päin ja ensimäinen näky, jonka
näimme, rauhoitti meidät heti. Rantamat olivat täynnä väkeä. Kun
saavuimme lähemmäksi, huomasimme työmiehiä tulevan yhä lisää, juosten
pitkin pääkatua kivääreineen. Charles vilkaisi takana oleviin
kalastajiin voittajan ilmeellä. Kreikkalaiset olivat perinpohjin
pelästyneet nähdessään tämän asestetun joukon ja piiloittivat omat
kiväärinsä.
Me korjasimme pois märssy- ja haruspurjeen, laskimme alas keulapurjeen
ja laskiessamme päälaituriin otimme pois isonpurjeen. "Maria-Rebecca"
liukui laituriin, me heitimme köyden ja kiinnitimme aluksen. Tämä
kaikki tehtiin hiilenkaivajien meluavasti ja vilkkaasti osoittaessa
suosiotaan.
Olle Erikson huokasi syvään.
-- Minä en enää luullut näkeväni vaimoa ja lapsia, -- tunnusti hän.
-- Minkävuoksi? -- Mehän emme ollenkaan olleet vaarassa, -- sanoi
Charles.
Olle katsoi häneen kummastuneena.
-- Sitä minä juuri tarkoitan, -- jatkoi Charles. -- Meidän olisi vain
tarvinnut vapauttaa verkot koukusta, jotta nämä kreikkalaiset olisivat
saaneet ne selvitelläkseen; sen aion nyt tehdä.
Hän laskeutui ruumaan, ruuvasi auki mutterin, jolloin koukku solahti
pohjaan. Kreikkalaisten kootessa verkkojaan ja asettaessa niitä
veneisiinsä, luovutimme heidät kaupungin poliisin haltuun, joka saattoi
heidät putkaan.
-- Luulenpa olleeni suuri, paksu tolvana, -- sanoi Olle Erikson.
Mutta hän muutti mieltään, kun laivalle kokoontui joukko
kaupunkilaisia, jotka ihastuneena puristivat hänen kättään ja kun
muutamat aikaansa seuraavat sanomalehtimiehet valokuvasivat
"Maria-Rebeccan" ja sen kapteenin.