-- En tietystikään halua sinua käskeä, -- sanoi Charles minulle, --
mutta olen jyrkästi sinun aikomustasi vastaan tehdä vielä yksi retki.
Sinä olet ollut kovissa otteluissa epätoivoisten miesten kanssa,
päässyt terveenä ja vahingoittumattomana, niin että olisi sääli, jos
sinulle nyt lopussa jotain tapahtuisi.
-- Mutta kuinka minä voin kieltäytyä viimeisestä retkestä? -- kysyin
nuorekkaan innostuneena. -- Täytyyhän kaikella olla päättäjäiset,
senhän te tiedätte.
Charles nosti toisen jalkansa toisen päälle, nojautui tuolin selustaan
ja alkoi tuumia.
-- Se on totta. Mutta miksi ei sanota päättäjäisiksi Demetrios Contosin
vangitsemista? Sinä selviydyit hyvin, elävänä ja terveenä, huolimatta
siitä, että kastuit läpimäräksi ja... ja...
Hänen äänensä katkesi ja hän ei voinut hetkeen puhua. -- Enkä minä anna
itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle jotain tapahtuu.
Nauroin Charlesin epäilylle, mutta hän taivutti minut rakkaudellaan;
minä suostuin ja päätin katsoa viimeisen retken jo tehdyksi. Olimme
olleet yhdessä kaksi vuotta, ja nyt minä jätin kalavartion
täydentääkseni kasvatustani. Olin ansainnut riittävästi rahoja kolmen
vuoden oleskelua varten korkeakoulussa ja vaikka lukukausi alkoi vasta
muutamien kuukausien kuluttua, päätin matkustaa valmistautuakseni
sisäänpääsytutkintoon.
Tavarani olivat asetetut mukavaan laiva-arkkuun, ja kun aioin jo ostaa
piletin matkustaakseni rautateitse Oaklandiin, saapui Neil Partington
Beniciaan. "Pohjan hirveä" tarvittiin erääseen kiireelliseen toimeen
Alalahdella, ja Neil sanoi haluavansa mennä suoraan Oaklandiin. Se oli
hänen syntymäkaupunkinsa ja kun minun piti asua hänen perheessään
korkeakoulussa oleskeluni ajan, pyysi hän minua tuomaan tavarani
veneeseen ja lähtemään hänen mukanaan.
Tavarat tuotiin ja kahden, kolmen aikaan iltapäivällä nostimme
suurpurjeen "Pohjan Hirvellä" ja läksimme. Oli kiduttavan tyyni.
Merituuli, joka oli puhaltanut koko kesän, oli nyt lakannut ja sen
sijaan puhaltelivat oikukkaat vihurit alituisesti selkeältä taivaalta,
niin että ei ollut mitään mahdollisuutta arvioida perilletuloaikaa.
Me lähdimme liikkeelle laskuveden aikana. Mennessämme alas
Carquinez-lahtea katselin viimeisen kerran Beniciaan ja lahteen
Turnerin veistämön luona, jossa me piiritimme "Lancashiren
kuningatarta" ja sieppasimme kreikkalaisten kuninkaan Big Alekin.
Lahden suulla katselin mielenkiinnolla paikkaa, jossa olisin muutamia
päiviä aikaisemmin hukkunut, ellei kunnon Demetrios Contos olisi minua
pelastanut. Sakea sumu tuli kuin seinä vastaamme San-Paulin lahdessa ja
muutamien minuuttien kuluttua kulki "Pohjan Hirvi" umpimähkään
harmaassa pilvessä. Perässä seisova Charles näytti vaistomaisesti
arvaavan tien. Hän tunnusti, ettei itsekään tietänyt, kuinka se
tapahtui, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa huomioon tuuli, virta,
välimatkat, aika, luovaukset ja kulun nopeus, -- se oli suorastaan
ihmeteltävää.
-- Tuntuu kuin selviäisi hiukan, -- sanoi Neil Partington noin kahden
tunnin kuluttua siitä, kun sumu meidät yllätti. -- Missä te luulette
meidän olevan, Charles?
Charles katsoi kelloaan.
-- Kello on kuusi ja laskuvesi jatkuu kolme tuntia, -- vastasi hän
asiaan kuulumattomasti.
-- Mutta missä me teidän mielestämme olemme? -- tiukkasi Neil.
Charles tuumi hetken ja sanoi:
-- Laskuvesi on hiukan loitontanut meitä oikeasta suunnasta, mutta jos
sumu nyt selviäisi, -- ja täytyyhän sen loppujen lopuksi selvitä, --
niin huomattaisiin, että emme ole tuhannenkaan mailin päässä Mc-Near
laiturilta.
-- Olisitte joka tapauksessa voineet määrätä välimatkan joitakin
maileja täsmällisemmin, -- murisi Neil antaen ymmärtää olevansa
tyytymätön.
-- No, hyvä on, -- sanoi Charles päättäväisesti, -- ei lähempänä
neljännestä, eikä kauempana puolta mailia.
Puhalsi pieni ajottainen vihuri ja sumu hälveni huomattavasti.
-- Mc-Near on juuri tuolla kohdalla, -- sanoi Charles, osoittaen
peukalollaan sumuun.
Kaikki kolme katsoimme kiinteästi sinnepäin, kun "Pohjan Hirvi"
kolahtaen törmäsi johonkin ja pysähtyi. Juoksimme keulaan ja näimme
kokkapuun sotkeutuneen lyhyen, huonon maston likaisiin köysiin. Alus
oli törmännyt kiinalaiseen dshonkkaan, joka seisoi ankkurissa.
Samalla hetkellä kun tulimme keulaan, viisi rääsyistä kiinalaista
ikäänkuin mehiläisparven ajamina syöksyi kajuutasta.
Ensimmäisenä oli paksu, hyvillä lihaksilla varustettu mies, joka pisti
silmiin rokonarpisten kasvojensa ja päässään olevan keltaisen liinan
vuoksi. Se oli Keltainen Liina, -- kiinalainen, jonka olimme vanginneet
laittomasta kalanpyydystyksestä vuosi sitten ja joka sitten oli vähällä
upottaa "Pohjan Hirven". Hän oli sen vähällä tehdä nytkin rikkoessaan
laivakulun sääntöjä.
-- Miksi te asetutte tähän keskelle reittiä ilman merkkilyhtyä? --
huusi Charles kiukkuisesti. -- Mitä hittoa te oikein ajattelette,
keltanaamaiset moukat!
-- Te haluatte tietää, mitä he ajattelevat? -- huomautti Neil
rauhallisesti. -- Katsokaahan tuonne, niin asia teille selviää.
Katsoimme Neilin osoittamaan suuntaan ja näimme, että dshonkan
avonainen ruuma oli täynnä äsken pyydystettyjä kaloja, joiden joukossa
oli myriaadeja, neljännestuuman ja sitäkin pienempiä kalanpoikasia.
Keltainen Liina ehti saada tämän saaliin nousuveden aikana ja käyttäen
hyväkseen sumua, asettui rohkeasti ankkuriin, aikoen asettaa
pyydyksensä laskuveden aikana vielä kerran.
-- Nii-i-in, -- sanoi Neil venyttäen sanoja. -- Täytyy tunnustaa, ettei
koko vaiherikkaan toimintani aikana kalavartion päällikkönä minulle
vielä milloinkaan ole onnistunut niin helpolla siepata kalavarkaita
kuin nyt. Mitä teemme heidän kanssaan, Charles?
-- Hinaamme kai dshonkan San-Rafaeliin, -- vastasi hän. Sitten kääntyi
hän minun puoleeni.
-- Meneppä, poikaseni, dshonkkaan, niin heitän sinulle köyden. Jos ei
tule jälleen tyyntä, niin ehdimme lahden poikki ennen matalimman veden
tuloa, olemme yötä San-Rafaelissa ja huomenna puolenpäivän aikaan
olemme Oaklandissa.
Charles ja Neil alkoivat "Pohjan Hirvellä" hinata dshonkkaa. Minä menin
sen perään ja otin saaliin haltuuni tarttuen peräsimeen.
Tällä aikaa hälveni sumu kokonaan ja Charlesin otaksuma olinpaikastamme
osoittautui oikeaksi: noin puolen mailin päässä näimme Mc-Near'in
laiturin. Purjehtien pitkin läntistä rantaa sivuutimme Pedron niemen
kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien katsellessa rannalta. He nostivat
kauhean melun nähdessään vartioveneen hinaavan yhtä heidän
dshonkeistaan.
Rannalta tuleva tuuli oli ajottainen ja puuskittainen. Olisi ollut
meille parempi, jos tuuli olisi ollut voimakkaampi. Pikkuinen
San-Rafaeljoki, jota myöden meidän täytyi purjehtia päästäksemme
kaupunkiin ja jättääksemme vangit viranomaisille, oli osittain
muodostunut soista ja vesiperäisistä niityistä ja oli hyvin vaikeasti
kuljettavissa keskikorkuisen veden aikana, -- mutta matalan veden
aikana aivan mahdoton. Vesi oli jo vähentynyt puoleen ja meidän oli
kiirehdittävä. Tätä esti raskas dshonkka, joka oli kuollutta painoa ja
suuresti hidastutti "Pohjan Hirven" kulkua.
-- Sano noille lurjuksille, että nostavat purjeen, -- sanoi Charles
minulle. -- Meillä ei ole pienintäkään halua seisoa koko yötä
paikoillamme.
Annoin käskyn Keltaiselle liinalle, joka tyytymättömän näköisenä murisi
jotain miehilleen. Hänellä oli kuolettavan kylmä, hän värisi ja
koukisteli kuin suonenvedossa silmien ollessa aivan tylsät ja
verenpunaiset. Tämän vuoksi tulivat hänen kasvonsa vielä
epämiellyttävimmiksi ja kun hän heitti minuun pahan, läpitunkevan
katseen, hätkähdin muistaessani yhteenottomme viime vuonna.
Hänen miehistönsä veti vastahakoisesti köysistä ja omituinen
vierasmaalainen, vino, ruskea purje kohosi ylös. Me kuljimme nyt
hyvässä tuulessa, ja kun Keltainen liina kiinnitti purjenuoraa, dshonka
syöksähti eteenpäin ja hinausköysi hölleni. Niin nopeasti kuin "Pohjan
Hirvi" kulkikin, dshonka tavoitti sen kuitenkin, ja välttääkseni
yhteentörmäystä nousin hiukan enemmän tuuleen. Mutta dshonka meni
sittenkin nopeammin ja muutaman minuutin kuluttua minä olin "Pohjan
Hirven" tasalla tuulen yläpuolella. Hinausköysi jännittyi suoraan
kulmaan molempien alusten väliin ja tilanne oli melko naurettava.
-- Päästäkää irti! -- huusin.
Charles epäröi.
-- Kaikki on kunnossa, -- lisäsin minä. -- Ei mitään tapahdu. Me
menemme jokeen edeltä ja te seuraatte koko matkan San-Rafaeliin.
Charles päästi irti ja Keltainen liina lähetti yhden miehistään keulaan
korjaamaan köyden. Lähestyvässä pimeydessä ehdin sivuuttaa joen suun ja
purjehtiessani sitä pitkin saatoin vaivoin eroittaa matalikot. "Pohjan
Hirvi" oli viiden minuutin matkan päässä takanamme ja me jätimme sen
yhä kauemmaksi luoviessamme ylös pientä jokea. Ilman Charlesia minun
täytyi olla varuillani viiden vankini suhteen, mutta pimeys vaikeutti
heidän silmälläpitoaan, joten vedin housujen taskusta revolverin ja
panin sen takin taskuun voidakseni saada sen nopeammin esille.
Pelkäsin ainoastaan Keltaista liinaa; hän tiesi sen ja niinkuin
seuraavasta näkyy, käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutamien jalkojen
päässä minusta tuulenpuolisella laidalla, ja saatoin vain huonosti
eroittaa hänen ruumiinsa ääriviivat, mutta pian varmistuin, että hän
hitaasti vetäytyi minuun päin. Aloin pitää silmällä hänen liikkeitään.
Pitäen peräsintä vasemmassa kädessä, laskin oikean taskuun ja tartuin
revolveriin.
Näin, kuinka hän lähestyi muutamia tuumia ja valmistauduin juuri
ärjäsemään, että hän palaisi omalle paikalleen, kuin minut yhtäkkiä
voimakkaalla töytäyksellä kaadettiin kumoon: raskas ihmisruumis hyppäsi
päälleni alatuulen puoleiselta penkiltä. Se oli eräs miehistöstä. Hän
tarttui oikeaan käteeni niin, etten voinut vetää sitä taskusta ja
toisella kädellään hän tukki suuni. Tietystikin minun olisi onnistunut
vapauttaa käteni ja nostaa hälyytys, jos olisin voinut ryhtyä
taisteluun, mutta samalla hetkellä syöksyi päälleni myöskin Keltainen
liina.
Temmelsin avuttomana veneen pohjalla, missä käteni ja jalkani
sidottiin. Suuni tukittiin likaisella paidalla, kuten myöhemmin näin.
Keltainen liina tarttui peräsimeen, antaen kuiskaamalla käskyjä; mutta
olopaikastamme ja purjeiden asennosta, jotka kuvastuivat epäselvinä
tähtiä vastaan yläpuolellani, tiesin, että dshonkka meni pienen,
matalan joen suuhun, joka laski tässä paikassa San-Rafaeliin.
Muutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje
laskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen
hiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää
tiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia
ja minä kuulin Charlesin äänen "Pohjan Hirveitä", joka meni ohi.
-- En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti
lopetti työnsä kalavartiossa, -- kuulin hänen sanovan Neilille.
Neil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:
-- Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan
korkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa
valtamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin
laivan päälliköksi.
Tämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet
sumuun katoavalla "Pohjan Hirvellä" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten
tässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut
sellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä
tulevaisuudestani. "Pohjan Hirven" mukana meni viimeinenkin toivoni. En
voinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle
vierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa
asioissa laske.
Odotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina
ohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä
mataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle
tarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua
kunnollisesti.
Päästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka
nähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset
vastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut,
mutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten
luonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä
he esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en
käsittänyt.
Kohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani
sillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina
tempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä
toveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu
puun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän
palasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi
nuhdellessa häntä varomattomuudestaan.
Kohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla.
Tunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti
dschonkasta kolme kiinalaista -- kaikilla oli pitkävartiset saappaat --
toiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui
jalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät
kulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken
kuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää,
että minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin
"Merisaariksi" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.
Saavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se
tapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua
kylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian,
kuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten
seurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.
Muistin nähneeni sirkusihmisiä, jotka erinomaisen taitavasti
vapautuivat köysistä, joilla heidät oli sidottu; mutta vaikka kuinka
yritin ja koettelin mahdollisimman "taiteellisesti", eivät solmut
kuitenkaan auenneet eivätkä köydet hellinneet. Kieriskellessäni jouduin
simpukankuoriläjään. Se antoi minulle mielijohteen. Käteni olivat
sidotut taakse ja tarttuen niillä simpukan kuoreen kieriskelin pitkin
rantaa kallioille, joiden olopaikan tiesin.
Pitkän kierimisen ja etsiskelyn jälkeen löysin vihdoinkin kallionraon
ja asetin kuoren siihen. Kuoren reuna oli terävä ja asettuen selälleni
aloin sahata käsiäni yhdistävää nuoraa. Mutta hauras kuoren reuna
särkyi, kun minä liian kovasti sitä painoin. Kieriskelin läjälle
takaisin ja otin niin paljon simpukankuoria kuin saatoin pidellä
molemmissa käsissäni. Särin niitä hyvin monta, leikkasin muutamista
kohdin käteni, ja epämukavasta asennosta sekä ponnistuksista tuli
jalkoihini suonenveto.
Kun minä, kärsien kovaa kipua, jäin makaamaan liikkumattomana, kuulin
tutun "Halloo," joka kaikui yli veden. Charles etsiskeli minua. Mutta
suussani oleva riepu ei sallinut minun vastata; jäin makaamaan
avuttomana ja voimattomana, Charlesin veneen mennessä ohi saaren ja
hänen äänensä häipyessä etäisyyteen.
Aloin jälleen sahata ja puolen tunnin kuluttua onnistuin vihdoinkin
katkaisemaani nuoran. Loppu oli jo helppoa. Jalkojen päästäminen ja
rievun suusta ottaminen oli vain muutamaa minuutin työ. Aloin juosta
ympäri saaren varmistuakseni siitä, että se todella oli saari. Se oli
"Merisaariin" kuuluva karkeahiekkainen merilehvien ympäröimä saari. Ei
ollut muuta neuvoa kuin odottaa aamua ja koettaa pysyttäytyä lämpimänä.
Oli kostea, kylmä kalifornialainen yö ja tuuli tunkeutui läpi luiden ja
ytimien värisyttäen koko ruumista.
Pitääkseni yllä verenkiertoa aloin juosta ympäri saarta ja tein noin
kaksitoista kierrosta, tuon tuostakin kaatuillen. Näiden
ruumiinharjoitusten lomassa halusin tietää, olinko kadottanut mitään
hiekassa kieriessäni. Tutkin taskuni ja huomasin revolverin ja
taskuveitsen kadonneen. Ensinmainitun otti Keltainen liina, mutta
jälkimäisen minä nähtävästi kadotin hiekassa.
Aloin etsiä sitä, kun korviini sattui yhtäkkiä airojen loiske. Aluksi
luulin sen olevan Charlesin, mutta käsitin heti, että hän olisi
huudellut minua. Äkillinen vaaran tunne valtasi minut. "Merisaaret"
olivat yksinäisiä ja autioita, tuntui melkein mahdottomalta odottaa
satunnaisia kävijöitä tänne keskellä yötä. Entä jos se oli Keltainen
liina! Airojen loiske kuului yhä selvemmin; painoin korvani hiekkaan ja
aloin tarkasti kuunnella. Pieni vene (sen voin päättää airojen tiheistä
vedoista) tuli meriruohojen läpi ja pysähtyi noin viidenkymmenen jalan
päähän rannasta. Kuulin kuivaa, katkonaista yskää, ja sydämeni puristui
kokoon. Se oli Keltainen liina. Hän janosi kostoa, josta hänen
varovaisemmat toverinsa olivat hänet estäneet ja jätettyään salaa
kylän, palasi yksin takaisin.
Ajatukset kihisivät aivoissani. Olin yksin, aseettomana ja avuttomana
pienellä saarella ja keltainen raakalainen, jota pelkäsin, saapui
tekemään minusta loppua. Oli jälellä vain yksi paikka, vaarattomampi
kuin saari ja syöksyin vaistomaisesti veteen, tahi oikeammin liejuun.
Kun Keltainen liina suuntasi askeleensa rannalle, tunkeuduin
meriruohojen joukkoon ja kuljin kompastellen samoja jälkiä, joita
kiinalaiset olivat kulkeneet tuodessaan minut ja palatessaan takaisin
dschonkkaan.
Varmana siitä, että minä makasin lujasti sidottuna, Keltainen liina ei
ottanut huomioon mitään varovaisuustoimenpiteitä ja lähestyi meluten
rantaa. Ja tämän vuoksi onnistui minun varovasti ja hiljaa liikkuen
kulkea noin viisikymmentä jalkaa eteenpäin, kunnes hän joutui rannalle.
Laskeuduin, loikomaan liejuun. Se oli liukasta ja kylmää, värisin
lakkaamatta, mutta en rohjennut kohottautua pelosta, että hänen tarkka
silmänsä keksisi minut.
Hän meni suoraan sille paikalle, johon he olivat minut jättäneet, ja
olin hetkisen pahoillani, etten ollut tilaisuudessa näkemään hänen
kummastunutta naamaansa, kun ei minua löytynytkään. Mutta se tunne
kesti vain silmänräpäyksen, sillä hampaani kalisivat vilusta.
Siitä, mihin hän nyt ryhtyi, voin saada selvää vain arvaamalla, sillä
pimeä yö esti minua näkemästä. Mutta olen varma, että ensiksi hän
kiersi ympäri saaren rannan nähdäkseen, oliko siellä käynyt muita
veneitä. Sen saattoi helposti nähdä saveen painuneista jäljistä.
Varmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi
etsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen,
jälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja
kun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet
yskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.
Jälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen
mieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän
kulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti
ympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan
päässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti
huomannut minut.
Palattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan
sytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin
mennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua
myöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin
käsin.
Koettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä,
kunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan
syvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.
Mieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä,
mutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi
liejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä
saattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden,
puoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti
karttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä
kiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni
liejuun.
Keltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli
takaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli
mahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi
niitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei
ollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli
täytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen
vievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli
selvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät
dschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja
sytyttäen niitä myöten.
Saavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista
sytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän
kulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat.
Toiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti
eroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen
pitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen
olisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli
varmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä
pimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta -- oli sama kuin olisi
etsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi
rannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi,
että hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä.
Lopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina
petti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut
rannalle?
Mitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää
se seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin
makaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset
selässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin
kylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui
minun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.
Se oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin
rannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun
katkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen
ja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.
Tämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut,
pelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein
yhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin.
En ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä.
Vihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä.
Nousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua
rannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain
puoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä
pienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.
Mutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron
niemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin
tilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni
tarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni
olivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein
tunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata
nahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni
kiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.
Mutta vihdoinkin -- tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja --
olin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin
veteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani.
Kuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata
liikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä
edestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani
loppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja
kultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa
simpukankuoriläjällä.
Näin ikäänkuin unessa "Pohjan Hirven" tuttuine suurine purjeineen
kulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni.
Silmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini.
Muistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: "Pohjan Hirven" suurpurjeen,
seisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka
lähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa
ja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi
hakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja
kurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.
Mutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki
meni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles
ja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen,
ja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa
ollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään
keuhkotaudin oireita.
Aika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana
poikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin
Kiinasta "Harvester"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia
olla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan
Neil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles
Le-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en
menekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja
täytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska
Charles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava
Oaklandiin.