Minusta tuntui -- ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, -- että paras
vartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli
oikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä
palvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla
suhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille
toimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on
esimerkkinä seuraava kertomus.
Neilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä
San-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten
ankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon,
että hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua "Pohjan
Hirvi" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme
sinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil
oli maissa, me tilkitsimme "Pohjan Hirven", järjestelimme uudelleen
painolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.
Tämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme.
Neilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi
meidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.
Kerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme
pitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili
osterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä,
nopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle
voidaksemme tarkastella niitä lähemmin.
-- Erinomainen saalis, -- sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka
olivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.
Jälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän
alkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.
-- Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa,
-- laskin minä. -- Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu
niiden pyydystämiseen?
-- Kolme tai neljä päivää, -- vastasi Charles.
-- Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle -- kaksikymmentäviisi
dollaria päivässä mieheen.
Vene, josta puhuttiin, oli nimeltään "Henki" ja oli se ankkurissa aivan
meitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli
leveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine
käsivarsineen, ja toinen -- pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä
hattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja
silmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne
kauemmaksi kuin olimme aikoneet.
Ja siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa
kauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan "Henkeä". Hän näytti
suuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.
-- Nuo ovat minun ostereitani, -- tiuskasi hän lopuksi. -- Tiedän, että
ne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte
ne.
Molemmat miehet "Hengen" kannella katsoivat häneen.
-- Vai niin, Taft, -- sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä
(kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä "Nelijalka" pitkien
käsiensä vuoksi). -- Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. --
Sanoitteko te jotain?
-- Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne
minun matalikoiltani.
-- Kylläpä te olette viisas, -- vastasi Nelijalka. -- Missä hyvänsä te
näette ostereita, niin ne ovat teidän.
-- Minusta tuntuu, -- puuttui puheeseen toinen mies, -- että osterit
ovat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia
kaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä
kanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi
todistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka
olemme rosvoja ja varkaita.
-- Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! -- huusi herra
Taft.
-- Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin
jälkeenpäin kuulimme, "Merisiaksi", syystä, että hän oli tavattoman
taitava uimari.
Herra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut
todistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti
vakuutettu.
-- En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! -- huudahti
hän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja
tuomituksi!
Naurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä
toisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.
-- Osterit maksavat enemmän, -- huomautti Merisika myrkyllisesti.
Herra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.
Charles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.
Muutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa,
nousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme
päinvastaiselle suunnalle.
-- Menkäämme nopeammin! -- kuiskasi Charles, kun olimme päässeet
osteriveneiden näkyvistä.
Me muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes
näimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.
-- Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, -- selitti
Charles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. -- Neil
jää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä.
Vai mitä luulet?
-- Tietysti, tietysti, -- sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle
aikomuksemme. -- Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka
vuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, --
niin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa
dollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani,
repivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna
niistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki
olivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun
vahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi
ryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole
onnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra -- kuinka
sanoittekaan nimenne olleen.
-- Le-Grant, -- vastasi Charles.
-- Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen
avusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä
kanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa
käymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse.
Minä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, --
tietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne,
nähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin
saadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja,
minäkö -- vaiko tämä rosvojoukko.
-- Nyt menemme tapaamaan Neiliä, -- sanoi Charles, saatettuamme herra
Taftin San-Franziskoon menevään junaan.
Neil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan
vieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään
osteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja
täynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta.
Noin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan,
seitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi
osterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.
Tässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme
kalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan
vakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita
langetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot
kuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen,
mitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan
siitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä
palveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen
hyväkseen.
Neuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme
ei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät,
että "Pohjan Hirvi" oli vartiovene, niin päätettiin, että me
kreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain
tuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä
osteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja
rosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja
vangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla
poliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.
-- Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, -- sanoi Neil, kun
olimme päättäneet tämän kysymyksen, -- vanhan, mädäntyneen alusrähjän,
joka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne
höyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan
matalikolle.
-- Onnellista matkaa, pojat, -- sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun
läksimme matkalle. -- Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja
olkaa varovaisia!
Minun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien
nostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä
paljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö,
tasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen,
haljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine
irtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi
vastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla
vastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin.
Tämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu
suurin valkoisin kirjaimin sen nimi "Terva Meggy".
Matka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman
seikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen.
Osterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä,
seisoi ankkurissa "Hyljätyllä Matalikolla". Kevyen tuulen ajamana
kellui "Terva Meggy" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat
katsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan
arkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla
ja kömpelöllä tavalla.
-- Mikä tuo on? -- kysyi joku.
-- Lue nimi, niin tiedät, -- vastasi toinen.
-- Vannon, että siinä on itse ukko Noan arkki! lisäsi Nelijalka
"Hengen" kannelta.
-- Hei! Ohjatkaa tänne, kapteeni! -- huusi toinen pilanlaskija. --
Mihinkä maanosaan käy matka?
Me emme kiinnittäneet huomiota pilailuun, vaan jatkoimme
työskentelyämme kuin kokemattomat ainakin, ikäänkuin koko huomiomme
olisi ollut kiintyneenä "Terva Meggy'yn". Minä ohjasin "Hengen"
yläpuolelle ja Nikolai juoksi keulaan laskemaan ankkurin. Se ei ollut
muuten niinkään helppoa ja siinä hommassa sotkeutui ketju, eikä ankkuri
voinut tavata pohjaa. Näytti kuin olisimme olleet hyvin suuttuneita
koettaessamme selvittää sitä. Oli miten oli, me petimme kalavarkaat
täydellisesti, tuottaen heille suunnatonta hauskuutta naurettavalla
esiintymisellämme.
Mutta ketju jäi sotkeuksiin ja keskellä ivasanoja ja myrkyllisiä
neuvoja aloimme ajelehtia ja törmäsimme yhteen "Hengen" kanssa, jonka
kokkapuu puhkasi meidän isonpurjeemme ja teki siihen ammottavan reiän.
Nelijalka ja Merisika koukistelivat naurusta jättäen meidät itse
selviytymään tästä tilanteesta.
Sen me teimmekin, merellä ennen näkemättömällä tavalla, ja samoin
käyttäydyimme ketjun selvittämisessä, jota me sitten laskimme mereen
noin kolmesataa jalkaa. Syvyys ei ollut kymmentä jalkaa enempää, joten
"Terva Meggy" saattoi kuleksia kuudensadan jalan läpimittaista ympyrää
ja täytyi sen tällä välillä törmätä ainakin puolen venekunnan kanssa
yhteen.
Ilma oli kaunis, osterirosvot seisoivat rauhallisesti paikoillaan
lyhyissä ankkuriköysissään ja kiroilivat meitä kovaäänisesti, koska me
olimme tietämättömyydessämme heittäneet tällaisen kettinkipaljouden
mereen. He eivät ainoastaan kiroilleet, vaan pakoittivatpa meidät
vetämään ylös kettinkimme ja laskemaan vain kolmekymmentä jalkaa.
Senjälkeen, kun olimme tehneet heihin riittävän vaikutuksen
täydellisellä tyhmyydellämme, menimme Nikolain kanssa kannen alle
onnittelemaan toisiamme ja keittämään illallista. Tuskin olimme
ehtineet syödä ja pestä astiat, kun "Terva Meggyn" viereen laski vene
ja kannelta kuului raskaita askeleita. Näimme Nelijalan ja hänen
toverinsa eläimelliset kasvot. He laskeutuivat kajuuttaan, mutta eivät
ehtineet vielä istua penkille, kun saapui toinen vene ja sitten vielä
yksi ja taas yksi, kunnes kajuuttaan oli kokoontunut koko laivaston
edustajat.
-- Mistä te "pimititte" tämän vanhan kaukalon? -- kysyi meksikolaisen
näköinen jykevä, karkeatukkainen ja synkkäkatseinen mies.
-- Emme me sitä mistään pimittäneet, -- vastasi Nikolai äänensävyllä,
joka antoi heidän todella luulla meidän varastaneen "Terva Meggyn". --
Ja jos pimitimmekin, niin mitä siitä?
-- Ei mitään, teidän makunne vain ei ole erikoisemmin ihastuttava, --
nauroi meksikolaisen näköinen. -- Minä mätänisin mieluummin rannalla
ennenkuin ottaisin tuollaisen laatikon, joka ei liiku paikaltaan.
-- Emmehän me voineet sitä tietää ennenkuin olimme koettaneet, --
vastasi Nikolai niin viattomasti, että sitä seurasi yleinen nauru.
-- Sanokaapa, kuinka te pyydystätte ostereita? -- kysyi hän yht'äkkiä.
-- Mekin tarvitsemme niitä ja senvuoksi olemme tänne saapuneetkin.
-- Mitä te niillä? -- kysyi Merisika?
-- Ystävillemme, tietysti -- vastasi Nikolai viekkaasti. -- Te
luultavasti tarvitsette niitä samaan tarkoitukseen.
Tämä aiheutti uuden naurun, ja kun vieraamme kävivät iloisammiksi,
huomasimme, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä meihin nähden.
-- Kuulkaapas, enkö nähnyt teitä viime viikolla Oaklannin laiturilla?
-- kysyi yht'äkkiä Nelijalka.
-- Kyllä -- vastasin minä rohkeasti. -- Katselin teidän miehiänne ja
tuumailin, kannattaako ryhtyä osterinpyyntiin vai eikö. Minusta näytti,
että se ei ollut tyhmempää työtä ja senpävuoksi olenkin tässä.
Tietystikin -- kiirehdin lisäämään -- jos ei teidän tovereillanne ole
mitään sitä vastaan.
-- Sanonpa teille erään asian -- vastasi Nelijalka, -- koettakaa
pimittää itsellenne parempi vene. Me emme aio kuleksia tuommoisen arkin
mukana kuin teillä nyt on. Ymmärrättekö?
-- Tietysti -- vastasin minä. -- Kun vain saamme myydyksi jonkunverran
ostereita, teemme sen, niin että olette tyytyväisiä.
-- Jos osoittaudutte sopiviksi ja älykkäiksi miehiksi -- jatkoi
Nelijalka -- niin en näe syytä, miksikä ette voisi kulkea kanssamme.
Mutta jos toisin on, silloin (tässä hänen äänensä kävi ankaraksi ja
uhkaavaksi) -- silloin tulee tästä päivästä elämänne vähimmin
kadehdittava päivä. Onko selvä?
-- Selvä on -- vastasin minä.
Tämän ja monien muiden samantapaisten varoitusten ja neuvojen jälkeen
keskustelu kävi yleiseksi ja me saimme kuulla, että aiottiin tehdä tänä
yönä retki osterimatalikoille. Kun he noin tunnin kuluttua asettuivat
veneisiinsä, oli meitä pyydetty yhtymään retkeen, jonka ohessa
vakuutettiin, että mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa tulisi.
-- Huomasitteko tuon meksikolaisen näköisen veikon? -- kysyi Nikolai
heidän mentyään. -- Se on Barchi "satamasakista" ja mies, joka oli
hänen kanssaan, on Skilling. He ovat molemmat vapaina viidentuhannen
dollarin takausta vastaan.
Olin kuullut satamasakista ennenkin. Se oli joukko roistoja ja
rikoksentekijöitä, jotka pitivät koko ympäristöä pelon vallassa ja
joista kaksi kolmatta osaa tavallisesti istui linnassa erilaisista
konnankoukuista, alkaen väärästä valasta mitä vaihtelevimpiin rikoksiin
ja lopettaen murhalla.
-- He eivät ole osterirosvoja ammatiltaan -- jatkoi Nikolai. -- He ovat
tulleet vain huvittelemaan ja ansaitsemaan vähän rahoja. Mutta meidän
on pidettävä niitä silmällä.
Istuimme keulassa yhteentoista asti ja keskustelimme
toimintasuunnitelmasta, kun kuulimme airojen loisketta "Hengen"
taholta. Vedimme veneen luoksemme, heitimme siihen muutamia säkkejä ja
läksimme. "Hengen" luona tapasimme kaikki veneet jo koolla, sillä retki
oli päätetty tehdä yhdessä.
Kummastuksekseni vesi oli nyt vain jalan syvyinen, vaikka ankkurin
olimme heittäneet kymmenen jalan syvyyteen. Oli suuri kesäkuun
laskuvesi sekä täysikuu, ja kun laskuveden vielä piti jatkua noin
puolitoista tuntia, saattoi odottaa, että ankkuripaikkamme ennen
nousuveden tuloa olisi aivan kuiva.
Herra Taftin matalikot olivat noin kolmen mailin päässä
seisomapaikastamme ja me sousimme kauan vaieten toisten veneiden
jäljestä; aika-ajoin seisahtui veneemme karille ja airot löivät koko
ajan pohjaan. Vihdoinkin jouduimme savipohjalle, jossa ei ollut vettä
kahta tuumaa enempää, ja veneet eivät voineet kulkea, mutta rosvot
hyppäsivät veneistään heti pois ja kiskoivat ne nopeasti yli matalikon
meidän seuratessa rauhallisesti perästä.
Kuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta
rosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri
paikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka
jälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin
puolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme
paikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä,
jotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä
poistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät
meidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista
veneellä suoraan vartioiden luo.
-- On parempi, että korjaatte täältä luunne -- sanoi Barchi uhkaavasti,
-- tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää
soudella.
Vartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa
myöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin
meneteltävä.
Käänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki
työhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin
eroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja
ne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein
ja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina
jonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.
-- Älkää hätäilkö -- sanoi Nikolai -- älkäämme kiirehtikö. He kulkevat
yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka
säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen
ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.
Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa:
Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti
ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi.
Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme
eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän
käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme --
mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme
luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka
ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja
hälyyttää tovereitaan.
Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska
hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus,
sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat
eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden
pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.
-- Toivoisin, että meillä olisi höyryvene -- sanoin minä.
-- Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi -- vastasi
Nikolai.
Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät
etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin
hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella
vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui
luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa.
Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti
puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:
-- Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!
Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan
kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja
me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen
näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa
olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan
tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.
-- Odottakaamme vähän -- sanoi Charles. -- Nousuvesi jatkuu, -- vielä
vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta
ajateltavaa kuin ampuminen.
Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen
asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin
nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida
kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan
ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden
pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita
uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.
Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja
kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja
toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään
myöten vedessä seisten.
-- Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys -- puheli Charles. -- Taft
koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen
ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme...
Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni
vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten
virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa
ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden
jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset
hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari
silmänräpäyksessä katosi veden alle.
Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten
virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä,
mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka
olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.
-- Se oli Merisika -- sanoi Nikolai. -- Hänet meidän on siepattava
päivänvalolla.
Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että
olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja
ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli
todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä
vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet
toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.
-- Kas niin, pojat -- sanoi Charles iloisesti, -- te olette käsissämme,
ettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja
vesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät
kaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut.
Mitä tuumitte?
-- Oi! -- huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden
kalistessa.
-- Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.
Nelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani
vastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli
Barchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän
veneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen
vene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; --
kaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.
-- Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet -- sanoi Nelijalka
ylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme
merkitystä.
Charles nauroi.
-- Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen
kuin sika ui rannalle.
Nöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme
osterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö
ympäröi meitä.
-- Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä
kahvia -- sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.
Ja ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää
kuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi
iloisesti.
-- Tämä on kaikki kekseliäisyyttä -- selitti hän. -- Kun te näette
jonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta
näkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne
sopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.
"LANCASHIREN KUNINGATTAREN" PIIRITYS.
Minusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui,
oli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen
piiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin
saimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen
matemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.
Suoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja
vietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo
oli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin
kuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa
ei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli
kalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja
aivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi
näimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta
toiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen
laivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös
pyydyksiään ja nostivat purjeita.
Se oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja
ainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman
verkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia
verkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa,
mutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa.
Tämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti.
Neil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi "Pohjan Hirveen",
ja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun
alukseen.
Mutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman
rantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää
nähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen,
parrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän
ohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene,
joka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti.
Vankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan,
kun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen
mies.
Menimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan
lahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia
teräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä,
samassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta
törmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet
"kiinalaisen siiman" sammen pyydystämistä varten. Se oli
molemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan
meistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi
tuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin
heille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen
veneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.
Charles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun
minä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta,
päästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän
ottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene
nopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi
sekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu,
joten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta
odottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja
kasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä,
oli hän keulassa ja nosti purjeen.
-- Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia
paremmat -- nauroi Charles juosten peräsimeen.
En koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen
kiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa
italialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja
värisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja
vaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen
vaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.
Lähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä.
Jos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa
heidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta.
Mutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät
senvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren "Lancashiren
kuningatar"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana
olevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta.
He eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet
heidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi,
saavuttuaan "Lancashiren kuningattaren" keulan luo, heillä ei ollut
muuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista
kylkeä.
Me purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme
käännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä
hampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset
olivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti
meitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä
likemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni
veneeseen, kun se yht'äkkiä katosi "Lancashiren kuningattaren" suuren
perän taa.
Ajo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin
laivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen
hitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He
sivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me
teimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme
saavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran.
Ja niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran
onnistui veneen luiskahtaa käsistämme.
Laivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin
päitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun
ahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät
toiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He
nauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia
neuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin
yhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti
pudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja
joka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä,
iloisilla huudoilla.
-- Tässäpä näytös! -- huusi yksi. -- Todellinen merihippodroomi! --
lisäsi toinen.
-- Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! -- ihasteli kolmas. -- Kuka
lyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?
Seuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin
kanssa paikkaa.
-- Antakaa minun ohjata -- pyysi hän. -- Minä heidät tavoitan, varmasti
minä ne sieppaan.
Tämä koski Charlesin ammattikunniaan -- sillä hän ylpeili aina
merikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen
itse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi
tunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin
Charlesinkaan.
-- Teette viisaammin, jos jätätte tuon -- neuvoi eräs matruusi
ylhäältä.
Kreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden
mukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja
viimein keksin keinon.
-- Koettakaa vielä, Charles -- sanoin minä.
Kun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin
nuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa
tilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä
kerran menossa "Lancashiren kuningattaren" vasenta sivua ja me tulimme
jälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin
haluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin
kuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan
laivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui
mainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora
jännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.
Matruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen
kiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja
leikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin,
eivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan
perästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta
toinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän.
Huumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle,
italialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.
Kreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta
minä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat
ihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi,
pitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.
-- Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme -- sanoi
hän tarttuen revolveriinsa.
Kun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta
he sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja
säännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.
-- Jos te ette pysähdy, niin minä ammun -- sanoi tämä uhkaavasti.
Mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet
eivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui
vaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi
aseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, --
ja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.
-- Me saamme heidät lopultakin! -- huudahti Charles. -- Ajamme heitä
niin kauan kunnes he uupuvat!
Ja ajo jatkui. Kiersimme "Lancashiren kuningattaren" yli kaksikymmentä
kertaa ja näimme vihdoin, että heidänkin rautaiset lihaksensa alkoivat
veltostua. He olivat väsyksissä, ja asia olisi ollut muutaman
kierroksen jälkeen ratkaistu, mutta odottamatta saikin leikki uuden
käänteen. Mennessään vastatuuleen he aina voittivat etumatkaa ja
ehtivät mennä myötätuuleen puoleenväliin laivaa, ennenkuin me
käännyimme keulasta. Mutta viimeisellä kerralla, kun sivuutimme keulan,
näimme heidän juoksevan ylös nuoraportaita, jotka kiireesti laskettiin
laivasta. Tämän tekivät matruusit nähtävästi kapteenin suostumuksella,
sillä tultuamme paikalle, missä portaat olivat olleet, oli ne korjattu
pois ja italialaisten vene riippui veneenkannattimien nostamana
korkealla ilmassa.
Keskustelu meidän ja kapteenin välillä oli selvä ja lyhyt. Kapteeni
ehdottomasti kielsi meitä astumasta "Lancashiren kuningattaren"
kannelle, sekä kieltäytyi yhtä jyrkästi luovuttamasta italialaisia.
Silloin raivostui Charles samoinkuin kreikkalainenkin. Charles ei ollut
kärsinyt tässä naurettavassa takaa-ajossa ainoastaan tappiota, vaan
olipa kaatunut tiedottomana veneenpohjalle iskusta, jonka antajat nyt
livahtivat hänen käsistään.
-- Saatte ottaa pääni, -- huusi hän raivostuneena, iskien nyrkillä
toisen käden kämmeneen, -- jos nämä kaksi lurjusta pääsevät käsistäni!
Minä seison ja vartioin heitä, vaikkapa siihen menisi koko jälellä
oleva elämäni, ja jos en heitä ennen saavuta, niin lupaan elää sangen
vanhaksi; -- minä otan heidät tahi nimeni ei ole Charles Le-Grant!
Ja sitten alkoi "Lancashiren kuningattaren" piiritys, -- piiritys,
jonka muisto molemmilla kalastajilla ja kalavartiolla säilyy.
Kun "Pohjan Hirvi" rautakalan pyydystäjien tuloksettoman takaa-ajon
jälkeen palasi, pyysi Charles Neil Partingtonia toimittamaan hänen
oman lohiveneensä villaisine peitteineen, ruokavaroineen ja
kalastustarpeineen. Auringon laskiessa oli vaihto tehty ja me erosimme
kreikkalaisesta, jonka täytyi lähteä Beniciaan kärsimään rangaistusta
omasta rikoksestaan. Illallisen jälkeen pidimme minä ja Charles
kumpikin neljä tuntia vahtia, kunnes päivä valkeni. Kalastajat eivät
koettaneet karata tänä yönä, vaikka laiva lähetti veneen
tiedustelemaan, oliko tie selvä.
Seuraavana päivänä huomasimme, että oli ryhdyttävä säännölliseen
piiritykseen ja me teimme suunnitelman unohtamatta omia
mukavuuksiammekaan. Tässä suhteessa auttoi meitä n.k. "Lämmin laituri",
joka oli Benician rannalla. Sattui niin, että "Lancashiren kuningatar",
Turnerin veistämön ranta ja "Lämmin laituri" muodostivat suuren,
tasasuhtaisen kolmion kolme kulmaa. Kolmion sivu laivasta sille
rannalle, jolle italialaiset saattoivat pelastautua, oli yhtä pitkä
kuin matka "Lämpimältä laiturilta" samalle rannalle. Mutta kun me
saatoimme purjeilla kulkea paljon nopeammin kuin he airoilla, voimme
antaa heidän kulkea noin puoli matkaa, ennenkuin meidän tarvitsi lähteä
liikkeelle. Jos annoimme heidän mennä enemmän kuin puoli matkaa, niin
he voivat olla varmat joutuvansa rannalle ennen meitä; jos taas
läksimme liikkeelle ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaan,
kerkisivät he pelastua laivalle.
Määräsimme puolivälilinjan vetäen sen laiturin päästä kauempana
rannalla seisovaan tuulimyllyyn; tämä viiva oli juuri puolivälissä sitä
kolmion sivua, jota italialaisten täytyi kulkea päästäkseen rannalle.
Täten saatoimme helposti määritellä matkan, jonka italialaisten piti
soutaa, ennenkuin me läksimme liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen
katselimme kiikarilla, kuinka he kiirehtimättä sousivat viivalle ja kun
he pysähtyivät myllyn kohdalle, heittäydyimme alukseemme ja nostimme
purjeet. Nähdessään meidän valmistelumme sousivat he hitaasti takaisin
"Lancashiren kuningattareen", vakuutettuina, ettemme heitä saavuta.
Varustautuaksemme siltä varalta, ettemme tyynen vuoksi voisi käyttää
lohivenettämme, olimme hankkineet kevyen soutuveneen kahdella
airoparilla. Mutta tyynen sattuessa olimme pakoitetut lähtemään
soutuveneellämme laiturilta samaan aikaan kuin he laivalta. Yöllä
taasen meidän täytyi pitää vahtia aivan laivan luona ja me järjestimme
senvuoksi nelituntiset vahtivuorot palaten aina aamuisin takaisin.
Italialaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi koettaa paeta päivällä, niin
että meidän yölliset ponnistuksemme olivat hyödyttömiä.
-- Se minua erikoisesti raivostuttaa -- sanoi Charles, -- että samalla
kuin meiltä puuttuu hyvät vuoteemme, nuo lurjukset nukkuvat
suurenmoisesti joka yö. Mutta nukkukoot -- uhkasi hän. -- Minä pidän
heitä tässä laivassa kunnes kapteeni toimittaa heidät pois, -- se on
yhtä varma kuin että särki ei ole hauki.
Meillä oli vaikea tehtävä. Niin kauan kuin vahdimme italialaisia, eivät
he voineet pelastautua, mutta toiselta puolen emme voineet, niin kauan
kuin he olivat varovaisia, heitä tavoittaa. Charles vaivasi lakkaamatta
aivojaan löytääkseen ratkaisun tähän kysymykseen, mutta tällä kertaa
näytti hänen kekseliäisyytensä jättäneen hänet pulaan. Nähtävästi tämän
pulman ainoa ratkaisu oli kärsivällisyydessä. He olivat metsästäjiltä
piiloutuvia saaliita, ja sillä, kuka odotti kauimmin, oli suurimmat
mahdollisuudet voittaa peli. Senlisäksi kiusasi meitä se, että
italialaisten rannalla olevat ystävät antoivat heille merkkejä, joten
me emme voineet hetkeksikään jättää piiritystä. Sitäpaitsi kierteli
"Lämpimän laiturin" ympärillä koko ajan yksi tahi kaksi epäilyttävän
näköistä kalastajaa, jotka vakoilivat meitä.
Meille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme',
kuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme
niin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.
Päivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, -- ei senvuoksi, etteivät
italialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla
olevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille
tilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että
veneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme
takaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän
huomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme "Lancashiren
kuningattaren" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat
venettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa
veneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja
teimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät
kärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.
Charles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.
-- Tämä on hyvä merkki, poikaseni -- sanoi hän minulle. -- Kun
ihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut
kärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa
älynsäkin ja silloin me heidät otamme.
Mutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että
tässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat
paikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän
vertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.
Vihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle
ratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon
vartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan
suunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain
kummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat
tietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.
Yöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme
tavallisuuden mukaan pitkin "Lancashiren kuningattaren" kupeita. Kun
tuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla,
sellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme
hänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan
päähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi
vahtia ja kysyttyään, missä seisoo "Skottlannin päämies" -- toinen
laiva, joka myös odotti vehnälastia -- kömpelösti kaatui veneineen.
Mies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä
hän tarkoittikin, -- päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti
vietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta
kapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle
askelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme
pimeydestä ja korjasimme hänet.
Heränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi
korvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja
nauroivat kauan ja pahansuovasti meille.
-- Hyvä on -- sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin
kuulla. -- Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa
joka viimeksi nauraa, -- eikö niin, poikaseni?
Tämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti,
että hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.
Me olisimme voineet turvautua viranomaisiin ja mennä englantilaiseen
laivaan lain nimessä. Mutta kalastuskomitean ohjesääntöjen mukaan
vartion tällaisissa tapauksissa täytyi välttää rettelöltä. Jos me
olisimme kutsuneet tänne korkeampia viranomaisia, olisi siitä voinut
olla seurauksena kansainvälisiä selkkauksia.
Piirityksen toinen viikko oli loppupuolella ja minkäänlaisia merkkejä
tilanteen muuttumisesta ei ollut huomattavissa. Mutta neljännentoista
päivän aamulla tuli muutos, -- tuli muodossa, joka oli yhtä
hämmästyttävä ja odottamaton niin meille kuin heillekin, joita koetimme
tavoittaa.
Charles ja minä palasimme "Lämpimälle laiturille" tavanmukaiselta
yölliseltä vahdiltamme "Lancashiren kuningattaren" luota.
-- Hei! -- huudahti Charles kummastuneena. -- Terveen järjen nimessä,
mitä tämä on? Oletko sinä kaikkien ihmeellisten laivojen joukossa
nähnyt koskaan tuommoista?
Hänellä oli syytä kummastella. Laituriin kiinnitettynä seisoi
kummallisin parkaasi, jonka koskaan olin nähnyt. Sitä ei oikeastaan
voinut kutsua parkaasiksi, mutta se muistutti kuitenkin enemmän sitä
kuin mitään muuta alusta. Se oli seitsemänkymmentä jalkaa pitkä, mutta
niin kapea ja ilman kaikkea taklausta, että näytti paljon pienemmältä
kuin olikaan. Se oli kokonaan teräksestä rakennettu ja maalattu
mustaksi. Kolme savupiippua, huomattavan etäällä toisistaan ja sangen
paljon taaksepäin kallistuneina, savusi samassa linjassa keskellä
laivaa; keula, pitkä, ohut ja terävä, näytti selvästi, että alus oli
hyvin nopeakulkuinen. Mennessämme ohi perän, luimme pienillä
valkoisilla kirjaimilla merkityn nimen "Lentäjä".
Minä ja Charles paloimme uteliaisuudesta. Hetken kuluttua olimme
laivalla ja keskustelimme koneenkäyttäjän kanssa, joka tarkasteli
kannelta auringon nousua. Hän tyydytti hyvin mielellään uteliaisuutemme
kertoen, että "Lentäjä" saapui illalla San-Franziskosta ja että tämä
oli n.k. koe-ajo ja että se kuului Silas Tatelle, nuorelle
kalifornialaiselle miljonäärille, jonka intohimona olivat
nopeakulkuiset alukset.
-- Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa; te
ette ehkä voi kuvitella sitä, mitä? -- lopetti koneenkäyttäjä ylpeästi.
-- Toistakaa se vielä, ystäväni! Toistakaa vielä kerran! -- huudahti
Charles innostuneena.
-- Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa, --
toisti koneenkäyttäjä hyväntahtoisesti naurahtaen.
-- Missä on omistaja? -- oli Charlesin seuraava kysymys. -- Voinko
jollain tavoin saada keskustella hänen kanssaan?
-- Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.
Samalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja
seisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.
-- Se on hän -- mr Tate -- sanoi koneenkäyttäjä.
Charles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla
oli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate
nähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön
läheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä
ja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena
takaisin.
-- Menkäämme, poikaseni, -- sanoi hän. -- Menkäämme! Ne ovat nyt
käsissämme!
Meillä oli onni, -- jätimme "Lentäjän" juuri oikeaan aikaan, sillä
hiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista.
Minä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan "Lentäjän"
ja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella
"Lancashiren kuningatarta". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut
mitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja
ohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä
niin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat
menneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:
-- Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa... mikään ei voi heitä
pelastaa... he ovat meidän!
Italialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa
tuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme
ja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat
hyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.
Kun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä
pitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin
koskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä
kiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään,
koettaen arvata meidän aikomustamme.
Vakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi
myöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme.
Italialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta
pysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen,
että me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli
joku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä
rauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä
oli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä
matkasta "Lancashiren kuningattaresta" rannalle päin ja heillä oli
jälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua
olalle ja huusi:
-- He ovat meidän! He ovat meidän!
Me juoksimme "Lentäjän" portaille ja hyppäsimme laivaan. Keula- ja
peräköydet olivat irroitetut ja "Lentäjä" syöksyi eteenpäin. Kalastaja,
jonka olimme jättäneet hirrelle, tempasi revolverinsa ja ampui viisi
laukausta ilmaan, yhden toisensa jälkeen. Italialaiset kiinnittivät
heti huomionsa tähän varoitukseen ja alkoivat soutaa epätoivoisesti
kuin mielipuolet.
En tiedä, kuinka kutsua meidän vauhtiamme. Me suorastaan lensimme.
Kiisimme vedessä sellaisella kauhealla nopeudella, että keulan molemmin
puolin kohosi suunnaton vaahtoinen laine samalla kuin perässä seurasi
korkea vesimuuri, ikäänkuin valmiina syöksymään kannelle ja
nielaisemaan meidät. "Lentäjä" vapisi, sähisi ja ulvoi kuin elävä
olento. Me kiisimme tuulen mukana, joka muistutti myrskyä --
neljänkymmenenviiden mailin myrskyä. Emme voineet seisoa, hengityksemme
salpautui. Savu kohosi piipuista suoraan taaksepäin, muodostaen niiden
kanssa suoran kulman. Lensimme pikajunan vauhdilla.
Charles, myöhemmin kertoessaan tästä ajosta, sanoi, me otimme heidät
"lennossa", ja täsmällisempää sanontatapaa en minäkään keksi.
Mitä tulee veneessä oleviin italialaisiin, näytti, että me tuskin
ehdimme lähteä, kun olimme jo heidät tavoittaneet. Tietysti meidän
täytyi hiljentää vauhtia ja palata takaisin, ennenkuin tulimme heidän
luokseen. Mutta silloinkin me liian nopeasti kiisimme sivu ja olimme
pakoitetut tekemään ympyrän muotoisen kehän heidän ja rannan välillä.
He sousivat voimakkaasti, kohottautuen penkeiltään joka airon vedolla,
aina siihen saakka, kunnes menimme sivu, ja he tunsivat minun ja
Charlesin. Se saattoi heidän kätensä heti vaipumaan. He panivat airot
syrjään ja antautuivat umpimielisinä ja vihaisina.
-- Hyvä on, Charles -- sanoi Neil Partington, kun keskustelimme tästä
asiasta laiturilla. -- Mutta haluaisin tietää, mihin oli teidän kehuttu
kekseliäisyytenne matkustanut tällä kertaa?
Mutta Charles oli itselleen uskollinen.
-- Kekseliäisyys? -- kysyi hän näyttäen "Lentäjää" -- Katsokaa tuota!
Ei, katsokaapa sitä oikein tarkoin! Jos ei tuo laitos ole
kekseliäisyyttä, niin haluaisinpa tietää, mikä sitä on.
-- Tietystikin -- lisäsi hän, -- sen keksi joku toinen, mutta tulos oli
sama.