Fransiska. Lautern, sitte Willmar.
_Fransiska_. Me olemme voittaneet! herra von Lautern! (tarjoo hänelle
kätensä.) Me olemme kumpikin rukkaset saaneet.
_Lautern_. Mutta minä saan vahingon palkkion. Te yksinänne, armas
Fransiska, jäätte tyhjin käsin istumaan.
_Fransiska_. Todestansa? Ken tietää? -- Lopuksi minä olen ennättänyt
ennen teitä kaikkia.
_Willmar_ (oikealta). Fransiska, sen olet nyt matkaan saattanut,
Evelina kyynelissä --
_Fransiska_. Huomenkaste, joka kiiltää rakkauden aamuruskossa. --
Nämät kyynelet, isä, olen minäkin itkenyt -- eikä ne ole poskiani
vaaleammaksi tehneet.
_Willmar_. Mitenkä minun on sitä käsittäminen?
_Fransiska_. Että nyt olemme määrän päässä. Sinun avullasi, oiva
haltija, ja tämän minun univormu-vaatteisen Puck-tonttuni avulla on
toinen toisensa löytänyt, mikä oli toinen toiselleen aivottu. Sinä isä
saat kihlajaiset syntymäpäiväksesi.
_Willmar_. Osvaldiko? Puhu!
_Fransiska_. On kohta näkyviin tuleva ja sinulle ilmoittava, että hän
repii rikki koko tämänpäiväisen rätingin, ja että hän -- niinkuin jo
ennalta arvelin sinulle -- luopuu siitä tuon yhden asian tähden -- joka
on kaikista tärkein, jonka hän unhotti, ja jota et sinäkään voinut
hoksata.
_Willmar_. Mutta Evelina? Äsken vielä iloinen ystävyys, ja nyt, kuten
sanot, rakkauden itkevässä aamussa? Niin väleen?
_Fransiska_. Täytyykö minun sitä levitellä -- se on oikeastaan naisten
salaisuus, mutta kiitokseksi saatte sen tietää. (Vetää heidät molemmat
likemmälle, puoli-hiljaan). Naisen sydän on ihmeellinen kappale, niin
rikas rakkaudesta ja niin rakkautta tarvitseva, että, jos tulette ja
näytätte sille jonkun alan sen tulvia, sen kaipausta varten, jos siihen
koskette todellisen lemmen Moseksen sauvalla, se ei talville
noustakseen tarvitse, kuin yhden ainoan silmänräpäyksen. Meidän
sydämemme rikkaus, ei teidän täydellisyytenne, te tyhjänpystyt herrat,
on syynä pikaiseen voittoonne.
_Lautern_. Onko tämä salaisuus ainoa kiitos minulle?
_Fransiska_. Mitä te vielä pyydätte?
_Lautern_. Oi te tiedätte sen, Fransiska, ainoastaan yhtä, yhtä, jossa
koko elämäni riippuu.
_Willmar_. Kentiesi tuota pää-asiaa, josta sinä puhut.
_Fransiska_. Kentiesi niin -- puhukaa te Puck.
_Lautern_. Ihanan Lauran kättä.
_Fransiska_. Ha, ha, ha, kättäkö? Osvald, minä lyön vetoa, on
oppeliaampi koulupoika, hän saattaa teidät häpeään. Mutta antakaat,
minä katson, joko päivä (viitaten oikealle) koitti ja kaste katosi.
(Pois oikealle).