Osvald (keskeltä). Lautern.
_Osvald_. Kas, Bernhard!
_Lautern_. Osvald, sinua minä ha'in. Anna minun käyttää tätä hetkeä,
jona voin sinua puhutella kahden kesken. Minä tarvitsen ystävyyttäsi.
(Syrjään). Se on totta.
_Osvald_. Annapas kuulla, minä olen uutelias.
_Lautern_. Minä rakastan (syrjään) -- ei vielä valhetta.
_Osvald_. Oivallista! ja ketä?
_Lautern_. Nyt on peto. (Ääneen). Etkö ole sitä huomannut? Oi, sinä
arvaat sen -- viehättävää Evelinaa.
_Osvald_. Ei, sitä en ollenkaan ole huomannut.
_Lautern_. Ken voi häntä rakastumatta katsella?
_Osvald_. Minä olen häntä katsellut jo viisitoista vuotta.
_Lautern_. Tämä vieno naisen luonto, tämä syvätunteisuus, joka kaikissa
hänen sanoissaan astuu esiin --
_Osvald_. Niin, hän on syvätunteinen.
_Lautern_. Hän on ihana --
_Osvald_. Todesti? Kyllä hän on herttainen. (Syrjään). Tuonko virka oli
minua siitä huomauttaa?
_Lautern_. Mikä onni, saada häntä omaksensa --
_Osvald_ (syrjään). Ja sitä onnea minä en tähän asti ole voinut
hoksata?
_Lautern_. Aina on hän mielessäni, tämä jalon uhkea kuva -- (innolla).
_Osvald_. Jalon uhkea?
_Lautern_. Hänen silmiensä tuli, poskien vienot ruusut, joita
mustankiiltävien hiuskäheräin tumma yö varjostelee.
_Osvald_. Mustankiiltävät käherät? Evelinallako?
_Lautern_ (syrjään). Voi, minä ajattelin Lauraa! (Ääneen). Ei juuri
mustat -- mutta tummat. Ei aivan tummat -- mutta minä tarkoitan sitä,
ei kokonaan vaaleat. Rakkaus kuvaa tukevilla väreillä.
_Osvald_. Minä en ole tietänyt, että se myöskin mustutti.
_Lautern_. Osvald, sinä olet hänen ystävänsä, olet minunkin. Puhuttele
häntä, kysy häneltä, mitä tunteita hän pitää minun suhteeni -- perusta
minun onneni.
_Osvald_. Kuule Bernhard -- tämmöiset toimitettavat -- en todellakaan
voi sulle mitään luvata.
_Lautern_. Ja mihin jääpi ystävyytesi? -- Tuolla tulevat naiset. Vielä
kerran --
_Osvald_. Ja vielä kerran -- minä en lupaa mitään.
_Lautern_ (syrjään). Sitä parempi! Minä olen tehnyt tehtäväni.