Willmar. Fransiska (ilman hatutta, myssy päässä).
_Fransiska_, Siinä saimme nyt kuulla -- Oi, minä tiesin sen.
_Willmar_. Oletko kuunnellut?
_Fransiska_. Ei sanaakaan ole haihtunut. Mutta vastoin lääke-opillista
viisauttanne oli puheenne päätös kuitenkin kovin kipeä.
_Willmar_. Etkö ole tyytyväinen minuun?
_Fransiska_, Suuresti. Niinkuin viisas tohtori ainakin sinä pian olet
saattanut taudin selville, mutta minä olin sen jo kauan arvannut.
Näitten nuorten herrain virren jokainen osaa ulkoapäinkin soittaa,
sillä kaikki he kantavat vaatimuksensa rihmaan puetettuina, ikäänkuin
munkit pater noster'insa.
_Willmar_. Hän vaatii paljon.
_Fransiska_. Mutta me annamme hänelle enemmän. Näetkö, isä, minä voisin
hänelle näyttää hänen ihanteensa koko irvikuvan; minä voisin osottaa
hänelle, että kaikki hänen vaatimansa hyvät avut tohtivat olla yhtä
monta tyhmyyttä, että _nuori_ vaimo on -- kokematoin, _kaunis_ --
turhanaikainen, _rikas_ -- tuhlari, että somaan käytösparteen usein
kaupanpäälliseksi liittyy teeskenteleväisyys, että talouttansa hoitavat
rouvat suittavat olla ikäviä ja oppineet kynästeleviä sinisukkia;
ett'ei rahtunen musikia vielä suinkaan aina tuota menetyksen taitoa ja
että koko piirakan yli kentiesi saisi semmoisen oikku-kastimen
kaadetuksi, että se tuolle viisaalle vieraalle, joka luuli niin
oivallisesti ruokasetelin ymmärtävänsä, osottaa, kuinka pahasti hän on
laskunsa laskenut isännän mieltä kuulematta. Mutta koska hän oli niin
kohtelias, että hän ennalta otaksui meissä naisissa tuhansia muita
välttämättömiä avuja, tahdomme tarjota hänelle nämät kaikki ilman
irvikuvatta ja nurjan puolen näyttämättä, niin hän varmaan itse vian
huomaa. Sinulta toivon saavani apua, isä kultani.
_Willmar_. Määrää minä mihin vitkaan tahansa. Hyvin mielin minä kohta
annan sinulle, mitä rukouksillasi minulta kuitenkin houkuttelisit.
_Fransiska_. Tuota sopii minun viisaaksi perheen-isäksi sanoa. Olenko
minä nuori, isä?
_Willmar_. Jos tämä harmaa pää saa sitä punnita, lentävät ikävuotesi
höyhenen kevyisinä ilmaan.
_Fransiska_. Kaunis?
_Willmar_. Ell'ei isällinen rakkaus minua sokeaksi tee.
_Fransiska_. Oi eihän toki -- rakkaus on tullut uudenaikaiseksi ja käy
nenäklasit päässä, joilla se näkee paljon tarkemmin, kuin penseys.
Rikas olen myöskin, jos pidän Edvardini tavaraa omanani ja siihen vielä
luen sen suuren aarteen, joka minulla hänessä on. Auttavaa soppaa ja
syötävää torttua saanen myöskin aikaan -- (käydessään edes takaisin
huoneessa). Onko käytösparteni herkkä ja soma tarpeeksi?
_Willmar_. Mitäs sillä tarkoitat, lapsi?
_Fransiska_. Ranskaa puhuin jo des ma plus tendre enfance, Englannin
kieltä, some years ago, and tolerably well, I dare say, ja Italian,
"caro padre mio", täytyi minun oppia laulamaan ruvetessani.
(Laulaa Donizetti'n Favorita'sta.)
Oh mio Fernando della terra il trono
A possederti avria donato il cor.
_Willmar_. Oi, Fransiskani, minä huomaan hyvin, että olisin löytänyt
kaikki, mitä Osvald vaatii, jos löytyisi maailmassa vielä toinen
nais-olento, semmoinen kuin sinä, tai jos ei sinulla olisi miestä.
_Fransiska_, Ja kosk'en hänestä milläkään hinnalla jälleen hellitä --
_Willmar_. Täytyy minun hakea sinun vertaistasi, sillä sinä annat
minulle todistuksen siitä, että Osvald'in vaatimuksia käy täyttäminen.
_Fransiska_, Sillä todistuksella minä en pitänyt väliä. Tahdoin vaan
näyttää, että koko luettelo ei ole mitäkään muuta, kuin uuden-aikaisen
hengellisen pukujuriston löyhämäinen hullutus, ja että te miehet
kaikessa viisaudessanne ymmärrätte meitä naisia niin vähän, että
kaikkein pöyhkeäin vaatimustenne ohessa unhotatte pää-asian.
_Willmar_. Minä olen uutelias -- mikä se lienee?
_Fransiska_. Jollei Osvald sitä Evelinassa hoksaa, jollei hän ennen
iltaa itse tunnusta sen olevan suuremman arvoisen, kuin kaikki, mitä
hän pyysi -- olen minä voitettu. Mutta nyt alkaa sinun osasi. Minä
tahdon nauttia satunnaista lesken tilaani ja taas kerran tuntea
naimattoman tunteita, (Seuraavan puheen aikana ottaa hän pois myssynsä,
taittaa kukkapöydältä yhden kamelian ja pistää sen hiuksiinsa.) Sinä
esität minua Osvaldille neito Fransiska Winterinä, Evelinan ystävänä,
paitsi sitä semmoisena tyttönä, jossa olet tavannut kaikki ne hyvät
avut, joita hän vaatii. (On pukemisensa päättänyt.) Kuten näet,
ihannekuva on valmis.
_Willmar_. Tahdotko ihastuttaa hänen itseesi?
_Fransiska_. Sitä minä en tahdo, mutta minä ponnistan kaikki voimani,
jotta hän illalla olisi rakastunut -- Evelinaan. Mitenkä tässä olen
menettelevä, saa sattumus määrätä; sinä, minun haltijani, ja kentiesi
myöskin tuo univormua kantava Puck-tonttu, jonka minä päivälliselle
kutsuin, teidän täytyy uskollisesti totella käskyjäni, -- sinä lupasit
sen ja tuota toista varten on mulla myöskin eräs loihtoluku valmiina --
teidän täytyy minua auttaa.
_Willmar_. Sinä otat itsellesi vaikean tehtävän.
_Fransiska_. Ei ensinkään. Oi, tuhansia keinoja löytyisi. Minun sopisi
esm. valloittaa hänen sydämensä ja antaa hänelle rukkaset, joilla hän
sitte kiukussaan syöksähtäisi Evelinan jalkain juureen, mutta se olisi
vaarallista ja saattaisi lopuksi hänen runneltu sydämmensä, niinkuin
viheliäisen kerjäläisen, tämän haltuun. Parempi, että teen ikäänkuin
peilin Evelinan asioista, näytän hänelle vastatusten, mitä hän ylpeästi
vaati ja mitä hän kevytmielisesti unhotti, ja lyödään vetoa hän taipuu
jälkimäisiin. Tuossa on hän, nyt toimeen.