Willmar, sitte Osvald.
_Willmar_. Siinä se nyt on. Jos tahdoit taikka ei, minä saan osan
naittamis-komediassa. Noh, jopa minunkin kerran tekee mieli näyttelyä
kulissien takaa katsella ja tämä menestyy parhaiten, kun itsekin
näyttelyyn ryhtyy. Vaan jos kappaletta ei hyväksytä, -- on vika
(viitaten oveen päin oikealle) tekijän.
_Osvald_ (tulee pyssy kädessä puistosta ja yrittää Willmarin sivutsi
vasemmalle ovelle).
_Willmar_. Mihinkä nyt taas niin kiiruusti?
_Osvald_. Kah, te tohtori! Taas et hituakaan tavattuna, varpuset eivät
enään pidä paikkaansa, ja heti kuin minä tulen, on koko parvi -- niin
että hui vaan -- naapurilla. Minä olen teille paras linnunpeljätys,
tohtori, ja hernemaanne on jahtini koko vuodeksi lintusilta
varjellut --
_Willmar_. Saati vaan jääkäri ei olisi sitä pahasti sotkenut. Mutta
mihinkä nyt?
_Osvald_. Pyssyä pois viemään ja kannuksia ottamaan, ratsastamaan,
tohtori, ruskonne ei pysy enään alallaan tallissa --
_Willmar_. Etkä sinä enää kotosella. Aina huikenteleva, aina jotakin
muutosta; mutta mitä tästä tullenee, kun kerran omaa talouttasi pidät?
_Osvald_. Minua ei mikään pidä samassa paikassa.
_Willmar_. Osvald, niin käy kaikki nurin kurin; kun omaan majaasi
tiloitut, täytyy sinun rakkauden ruususiteillä kiinnittää itsesi
siihen.
_Osvald_. Kun ei vaan ruusuissa olisi okaita --
_Willmar_. Kaikki vertausten hakarat siksensä. Oikein todella, sinun
täytyy mennä naimisiin.
_Osvald_. Tpruu, tohtori, sehän on perinjuurinen parannuskeino. Olisin
luullut teitä varovammaksi lääkäriksi. Tunnusmerkit olkoot oikeat,
mutta parannuskeino on vaarallinen. Helpoista verenkuohuista minua
parantaaksenne, tahdotte sysätä minua rakkauden kuume-setkien kautta
avioliiton pitkällisiin tuskiin. --
_Willmar_. Pidätkö avioliittoa tautina?
_Osvald_. Toisinaan on vaimo niin hellittämätöin kiusa että, jos sen
kerran niskoihini saan, ei koko teidän lääkeopillinen taitonne voi
minua siitä taas päästää.
_Willmar_. Rakas poikani, naimisen on sama laita, kuin tuhkarupulin.
Tauti rupee meihin kaikkiin, ennemmin tai myöhemmin, ja mitä ennemmin
sen saamme, sitä helpompi se on.
_Fransiska_ (ovessa). Jos hän sentään jättäisi lääketieteen, ja kävisi
itse asiaan.
_Osvald_. Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, monessa suhteessa
toivon paljonkin naimisesta hyötyväni -- on vaan pikkuriikainen este --
_Willmar_. Mikähän se lienee?
_Osvald_. Minun on mahdotoin löytää vaimoa.
_Willmar_. Sitä parempi. Minä autan sinua hakemisessa.
_Osvald_. Kuinka oiva holhoja te olette. Mutta minulla on vaatimuksia.
_Fransiska_ (ovessa). Nyt ollaan väylällä.
_Osvald_. Minun rouvani pitäisi oleman nuori --
_Willmar_. Se on tietty --
_Osvald_. Kaunis --
_Willmar_. Ei onni siitäkään tule --
_Osvald_. Mutta onhan tuo hauskaa, tohtori! -- Rikas! --
_Willmar_. Siitä sinun ei tarvitse huolia.
_Osvald_. Kuu saa valita, miks'ei? Ja enhän minä sitä tahdo ainoastaan
itseäni varten. Minä tahdon pitää kestejä, aina nähdä vieraita
talossa --
_Willmar_. Ja sen vuoksi nait sinä?
_Osvald_. Tietty se. Mutta tuo vaatii taas koko joukon hyviä avuja
rouvalta. Sievä, siistikäs käytösparsi, korkeamman seura-elämän
mieluisat tavat. Tämä on salongia varten, vaan kyökin tarpeeksi
huolenpitoa ja kokemusta. Ruokaa hänen täytyy osata keittää, ja
ymmärtää omin neuvoin toimeen tulla; sillä minä en tiedä mitään
miehelle hirmuisempaa, kuin että hän odottamatta vieraita rualle
tuotuaan näkee viheliäisen päivällisen edessänsä ja saa alkajaisiksi
katsella rouvan hämmentynyttä naamaa sekä päättäjäisiksi kuulla
akan-toreita.
_Willmar_. Mutta tämä on kaikki vieraita varten, jos itseksenne
olette --
_Osvald_. Hyvää ruokaa silloinkin, tohtori, sillä huono perheen-ruoka
kentiesi kyllästyttäisi minun koto-oloon, vieläpä vaimoonkin.
Jos nyt ateria on näyttänyt, että rouva tuntee kokkikirjansa,
täytyy hänen haastelonsa osottaa, että hän myöskin on perehtynyt
kirjallisuudessamme. En minä mitään oppinutta tahdo, mutta
välttämätöintä on, että hän on runouttamme älyllä lukenut, jonka
lisäksi hänen on Englannin, Ranskan ja Italian kieltä osaaminen, jos
ulkomaalaisia tulee luoksemme tai jos matkustamme.
_Willmar_. Sinä et siis vaimonkaan kanssa kotona viihdy? --
_Osvald_. Hyvä jumala, otanhan minä hänen kanssani. Nyt olen,
luullakseni, jotenkin päähän pääsnyt.
_Willmar_. Joko nyt? Kovin vähiinpä sinä tyydytkin?
_Osvald_. Eikö niin? Ja kuitenkin, tohtori, jos löydätte minulle
vaimon, jossa kaikki nämät avut ovat, totisesti minä nain hänen.
_Willmar_. Entä jos ottaisin sanoistasi kiinni.
_Osvald_. (vasemmalle poismennessään). Te ette häntä niin helposti
löydä, maitta kyllä sukkelan-muotoiselta näytätte.
_Willmar_. Kuka tietää?
_Osvald_ (tulee takaisin). Vielä jotakin, hänen täytyy soitantoa
harjoitella ja osata laulaa. Ei juuri kuin Jenny Lind --
_Willmar_. Nämät eivät olisikaan vähiä vaatimuksia.
_Osvald_. Mutta pikku laulu tiiruttaa ja jonkun valssin kitkuttaa. Se
ette usko, kuinka tämä sopii ikäänkuin aukon tukkeeksi seura-elämässä,
ja emännän täytyy edes osata panna asia alkuun. -- Näettekö, tähän
loppuvat vaatimukseni.
(Pois vasemmalle).