Fransiska. Willmar.
_Fransiska_. Pikku emännöitsijäsikö?
_Willmar_. Ja rakas seurakumppalini. Oiva, herttainen tyttö!
_Fransiska_. Ai, ai, isä! hän sulkee minun ulos rakkaudestasi. Sinä
teet minun kateiseksi.
_Willmar_. Juuri kuin et sinä tuntisi apellisen sydämmeni hempeyttä.
Minulla on tyttäressäni aika veitikka.
_Fransiska_. Veitikkyys on rakkauden leppeäs pilantekosen "humori".
Mutta kuka on se nuori mies, jota Evelina niin kovin syyttää?
(Osottaa taulua).
_Willmar_. Aivan vallatoin kappale _galant-homme'n_ viimeistä painosta
-- muuten minun holholaiseni, Osvald Born, rikas perillinen, joka
opintonsa ja matkustelunsa päätettyään, kaikenlaisten kevytmielisten
kujeitten perästä, jotka minä olen anteeksi antanut, ja monta velkaa
tehtyänsä, jotka minä olen maksanut, tuli takaisin huoneeseni,
viipyäksensä täällä puolen vuotta, siksi että hänen kartanonsa arenti
on loppunut. Minä olen aivan iloinen, lapseni, kun pääsen vapaaksi
kaikista näistä hurihaitun menoista.
_Fransiska_. Mutta lopuksi vie hän sinulta emännöitsijäsi myötänsä.
_Willmar_. Evelinanko? Siitä asiasta minä olen aivan huoletoin.
_Fransiska_. Nuoruuden ystävyys --
_Willmar_. Mutta ei mikään rakkaus. -- Muuten hän olisi enemmän
näkyvissä kotona, ja me nautimme hänen seuraansa tuskin aterioillakaan.
Muun ajan ampuu hän multa varpuseni pois puistosta, ratsastaa hevoseni
rammaksi, unhottaa illalla puiston-avaimen, kiipee yli muurin, jolloin
pari kiveä ja tusina kukkas-astioita sen kyllä tietävät. Jos portti on
kiinni hän lyö rikki jonkun ruudun, astuu ikkunasta sisään, ja näitä
kaikkia on minun kärsiminen, sentähden olen minä holhoja.
_Fransiska_. Ja tämä todistaa?
_Willmar_. Ett'ei hän suinkaan ole Evelinaan rakastunut, muuten pysyisi
hän kotosella.
_Fransiska_. Nämät ovat kaiken nuoruuden ystävyyden onnettomat
seuraukset. Tässä nyt pari ihmistä, jotka erinomaisen hyvin sopisivat
toinen toisellensa, -- sillä olisihan tuo Evelinalle mainio
naimiskauppa --
_Willmar_. Sitä ei käy kieltäminen --
_Fransiska_. Ja hän saisi mitä herttaisimman vaimon --
_Willmar_. Epäilemättä --
_Fransiska_. Tässä nyt pari ihmistä sulasta ystävyydestä ei joudu
rakkauteen. Mutta, isä, sinun on holhojana ja enona velvollisuutesi
perustaa keskinäistä onnea, sinun tulee asiaa sovitella --
_Willmar_. Ällös, lapsi, semmoista puhukaan, minunko pitää avioliittoja
aikaansaattaa?
_Fransiska_. Jos et sinä sitä tee, niin minä, miniänä, pelastan
kunniasi, otan sen toimekseni --
_Willmar_. Siinä sen nyt kuulee. Tuskin te naiset olette itse pääsneet
kotoristin hienon kruunun -- tavallisella nimellä myssyn -- alle, niin
kohta jo tahdotte vetää sen muittenkin korville.
_Fransiska_. Todistaako tämä avioliittoa vastaan?
_Willmar_. Mutta Osvaldissa on uhkea naipa-mies, ja hän tietää itse
siitä. Hänellä on vaatimuksia --
_Fransiska_. Ankaran suuria, kuten kaikilla naima-hankkeisilla, niin
kauan kuin ei sydän mitään suunvuoroa saa, sen minä tiedän. Sinä et voi
uskoa, kuinka miehet tässä kohden ovat röyhkeät. Kaiken sen ohessa,
mitä he meiltä naisilta vaativat, unhottavat he usein peräti, kuinka
vähän he itse meille tarjoovat. Minä saattaisin sormillani luetella
sinulle koko litanian, mutta anna hänen itse laatia tämä sinulle,
tuolla tulee hän. Minä en todellakaan tietäisi, mitä hänen sopisi
vaatia, jota ei Evelina runsaasti hänelle tarjoisi. -- Isä kultani, ole
viisas, saata kerta koko rätinki ilmi -- perästäpäin tahdomme katsoa,
mitä siitä käy pyyhkiminen. Mutta kokoo ajatukses, ja muista, että minä
seison oven takana.
(Pois oikealle.)