Fransiska (hattu päässä, matkavaatteissa, astuu sisälle ja
katselee ympärillensä); sitte Willmar ja Evelina.
_Fransiska_. Näitten pitää naida toinen toisensa; -- Onhan tämä
semmoinen ystäväisyys, joka muuten suittaisi häiritä rauhaa
kumpaisenkin tulevaisessa avioliitossa. Serkkuseni Evelina -- mutta
kuka oli tuo nuori mies? Tähän asti se vielä näyttää vaan olevan
ystävyyttä, ja (viitaten tauluun) yltäkyllin ovat he vielä yhdessä
rikkoneet -- mutta se on varmaa heidän _pitää_ saada toinen toisensa.
_Evelina_ (vetää Willmaria oikeasta ovesta) Näetkö, eno, tuossa se
makaa. Ilkeä Osvald, minä olen syytön.
_Willmar_ (ottaa palaset ylös). No, noh, no, noh, lapsi, joll'ei mitään
muuta ole; se on kauan kyllä pitänyt -- vuodesta 14 alkain. Ei ihmettä,
että se nyt vähän hajalleen meni. Mutta ole huoleti, kyllä me sen taas
kokoon panemme.
_Fransiska_ (astuu esiin). Niin minäkin luulen!
_Willmar_. Fransiska!
_Fransiska_. Isä! -- (lankee hänen kaulaansa). Eveliina! hyvää
huomenta!
_Willmar_. Mistä sinä tulet?
_Evelina_. Fransiska! jo tänään. Me odotimme sua huomiseksi.
_Willmar_. Missä miehesi on?
_Fransiska_. Antakaa minun hengittää! -- Lemmekäs kärsimättömyyteni,
taikka oikeammin kärsimätöin lempeni saattoi minut jo tänäpänä tänne ja
ikäänkuin sen liepeenkantajana tulevat huomena onnentoivotukseni ja
mieheni perässä. -- Siinä koko juttu!
_Willmar_. Ja terve-tulon riemun olet sinä liepeenkantaja raukalta jo
ennakolta riistänyt.
_Fransiska_. Ei mar sentään, isä, me ja'amme -- puoli kummallekin.
_Willmar_. Mutta iloisen hämmästyksen aikaansaanti tulee myöskin sinun
osallesi.
_Evelina_. Ja etkö saanut ottaa Edvardia kohta myötäsi?
_Fransiska_. Mahdotointa, sillä mitä lempiviikkojen ihastus oli hänestä
tähteeksi jättänyt, sen ovat oikeuden asiat täksi päiväksi niin
anastaneet, ett'ei hänestä ollut mitäkään jälellä. Miehen keräjäpäivät
ovat ikävä huvitus vaimolle. Evelina, jos saat ilman olluksi, älä mene
naimisiin minkään lainoppineen kanssa. Minä luulin siis paremmin
tekeväni, jos sen sijaan, että rouvana ikävissä istuisin -- miniänä
huvittelisin, ja tässä olen minä nyt! Teinkö oikein, isä? --
_Willmar_. Mitä sitä kysytkään?
_Evelina_. Ja kammarisi on tällä haavaa valmisna.
_Fransiska_. Mutta minulla on vielä vieraita ilmoitettavana.
Viimeisellä pysähdyspaikalla kohtasin vanhan tanssituttavan menneeltä
talvikaudelta -- heitä apellinen huolesi, isä, ei tässä ole puhe
mistäkään hyväilijästä -- luutnantti von Lautern'in. Hän oli kyllä
kohtelias hevosmuuton aikana kysymään minulta: matkallako tekin, neito,
-- hän pitää, näettekö, minua naimattomana, -- mihinkä? Tohtori
Willmarin luoksi, vastasin minä, ja koska hän sanoi olevansa täällä
tuttu, käskin häntä ilman pitkiä puheita päivälliselle.
_Willmar_. Hän on aina tervetullut, ja kun häntä näin ilmoitetaan,
kahdesti.
_Fransiska_. Oi, minä tiedän vieraanvaraisuutesi.
_Evelina_. Mutta siinä tapauksessa täytyy minun kohta laittaa
ruoka-listani laidallensa. Kaksi odottamatointa vierasta lisäksi ja
päälliseksi vielä toinen matkalla, toinen univormussa; matkat
vaikuttavat nälkää ja luutnantit käyvät aina vankasti päälle, sodassa
vihollisten joukossa tappelussa ja rauhan aikana ystävien parissa
pöydän ääressä.
(Pois keski-ovesta.)