"Stillwell!"
Madelinen huuto oli enemmän kuin murtuvan sydämen purkaus.
Vanha karjanhoitaja seisoi mykkänä hänen edessään tuijottaen hänen
valkoisiin kasvoihinsa, hänen liekehtiviin silmiinsä.
"Stillwell! Minä olen Stewartin vaimo!"
"Hyvä Jumala, neiti Majesty!" puhkesi toinen. "Minä tiesin että jotakin
kauheata oli tulossa. Oo, on tosiaan sääli..."
"Luuletteko että annan ampua hänet nyt, kun en ole enää sokea, kun
rakastan häntä?" kysyi tyttö intohimoisena. "Minä tahdon pelastaa
hänet! Nyt on keskiviikkoaamu. Minulla on kolmekymmentäkuusi tuntia
pelastaakseni hänen henkensä. Stillwell, lähettäkää hakemaan autoa!"
Madeline meni toimistoonsa. Hänen ajatuksensa työskentelivät nopeasti
ja selvästi. Hänen suunnitelmansa, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa
välähdyksessä, pakotti miettimään huolellisesti Washingtoniin, New
Yorkiin ja San Antonioon lähetettävien sähkösanomain sanamuotoa. Ne
olivat senaattoreille, edustajille ja julkisessa sekä yksityisessä
elämässä korkeissa asemissa oleville miehille, jotka muistaisivat hänet
ja tekisivät kaikkensa hänen hyväkseen. Hänellä oli valtaa. Hänellä oli
rikkautta. Hän panisi liikkeelle kaikki rajattomat keinot. Hän saattoi
pelastaa Stewartin. Hän ei sallisi minkään epäonnistumisen
mahdollisuuden tulla mieleensä.
Kun hän meni ulos, oli auto siellä, samoin kuljettaja Link kypärä
kädessä, kirkas hohto silmissään, mukanaan Stillwell, joka vähitellen
kadotti menehtyneen kurjuutensa ja alkoi olla Madelinen mielen
mukainen.
"Link, viekää Stillwell El Cajoniin hyvissä ajoin, jotta hän ehtii El
Pason junaan", sanoi Madeline. "Odottakaa siellä hänen palaamistaan. Ja
jos häneltä tulee jokin tiedonanto, soittakaa siitä minulle heti."
Sitten hän antoi Stillwellille sähkösanomat, jotka oli lähetettävä El
Cajonista, ja maksuosoitukset, jotka lunastettaisiin El Pasossa. Hän
opasti Stillwelliä menemään kapinallisten neuvoston eteen selittämään
tilanteen, pyytämään heitä odottamaan Washingtonin virkamiehiltä
tulevia tiedonantoja, joiden mukaan Stewart piti luovuttaa sotavankeja
vaihdettaessa, sekä lopuksi tarjoamaan lunnaita kapinallisten
johtajille hänen vapauttamisekseen.
Kun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut
vartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan.
Hän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa
ankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli,
näytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta
hän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen,
että hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.
Hän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli.
Kuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti
eteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle
laakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.
Ensi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla,
lammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa
tyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta,
hevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan
sai hänet pysähtymään.
"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään", sanoi hän.
"Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä..."
Hän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut
Stewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa
aitauksessa.
"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon", jatkoi hän matalalla
äänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. "Hän pelastaa Stewartin.
Minun on kerrottava teille -- minä olen Stewartin vaimo!"
Hän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet
äänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti
heidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui
johonkin -- mihin? Odottamaan!
Sitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän
koetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää
tarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain
Stewartissa ja hänen kohtalossaan.
Madeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia
tunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.
Ei tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien
epätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen
voimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat,
muuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se
oli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin
hänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan
muodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.
Tuli yö. Mutta nyt valkoiset, säälimättömät tähdet pettivät hänet.
Silloin hän etsi oman huoneensa yksinäisyyttä ja pimeyttä ollakseen
siellä silmät auki ja odottamistaan odottaen. Äänetön pimeys vallitsi
niin kauan, että kun ikkunanpuoliskot näyttivät harmailta, luuli hän,
että se oli vain kuvittelua ja ettei sarastus tulisi milloinkaan. Hän
rukoili, ettei aurinko nousisi, ettei se alkaisi lyhyttä,
kaksitoistatuntista vaellustaan sitä maillemenoa kohti, joka olisi
kohtalokas Stewartille. Mutta aamu valkeni, hänen mielestään
säälimättömästi. Päivä oli tullut ja nyt oli torstai!
Puhelimen terävä ääni sai hänet hätkähtämään.
"Halloo -- halloo -- neiti Majesty!" kuului kiireinen vastaus. "Täällä
puhuu Link. Sanomia teille. Suotuisia, sanoi sähköttäjä. Minä tuon
autolla. Minä tulen yhtenä suhinana."
Siinä kaikki. Madeline kuuli kuulotorven kolahduksen. Hän halusi tietää
enemmän, mutta oli mittaamattoman kiitollinen niinkin paljosta!
Suotuisia! Stillwellillä oli siis ollut menestystä. Madelinen sydän
hypähti. Tuntui kuluvan tuhat vuotta pukeutumiseen. Aamiainen ei
merkinnyt hänelle mitään, paitsi että se auttoi häntä kuluttamaan
laahustavia minuutteja.
Lopulta matala surina, joka kohosi nopeasti jyrinäksi, ilmoitti auton
tulon. Hän näki cowboyn kypärä taaksepäin sysättynä ja mies katsoi
häneen kylmästi. Hän antoi kimpun sähkösanomia. Madeline repi ne auki
vapisevin sormin ja alkoi lukea nopein, sumein silmin. Jotkut olivat
Washingtonista ja vakuuttivat, että hänen hyväkseen ryhdyttäisiin
kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Eikö hän ollenkaan löytäisi
Stillwellin tiedonantoa? Se oli viimeisenä. Se oli pitkänlainen ja
kuului:
"Ostanut Stewartin vapaaksi. Järjestänyt myöskin hänen
siirtämisensä sotavankina rajan yli. Kumpikin asia virallisesti
vahvistettu. Hän on turvassa, jos saamme tiedon hänen
vangitsijoilleen. Ei varmaa, olenko päässyt heidän yhteyteensä.
Te menette Linkin kanssa Agua Prietaan. Ottakaa espanjalaiset
tiedonannot, jotka on lähetetty teille. Ne suojaavat teitä ja
tekevät Stewartin vapauttamisen varmaksi. Ottakaa Nels mukaanne.
Älkää pysähtykö minkään edessä. Sanokaa Linkille kaikki --
antakaa hänen ajaa autoa.