"Lukekaa", sanoi hän lyhyesti antaessaan sähkösanoman Linkille. Tämä
tutki sen tarkasti ja katsoi sitten kummastuneena emäntäänsä.
"Link, tunnetteko te tiet ja polut -- erämaamatkan tästä Agua
Prietaan?" kysyi Madeline.
"Sehän on vanha tepastelupaikkani. Tunnen Sonoran myöskin."
"Meidän täytyy ehtiä Agua Prietaan ennen auringonlaskua -- kauan ennen,
niin että jos Stewart on jossakin lähellä leirissä, me pääsemme sinne
-- aikanaan!"
"Neiti Majesty, se ei ole mahdollista!" huudahti Link.
"Link, voiko autoa ajaa täältä Pohjois-Meksikoon?"
"Kyllä. Mutta siihen menisi aikaa."
"Meidän täytyy tehdä se lyhyessä ajassa", jatkoi toinen. "Muuten
Stewart saattaa -- tulee luultavasti -- ammutuksi."
Link Stevens näytti äkkiä käyvän veltoksi ja kurtistuneeksi, kadottavan
kaiken hilpeytensä, heikontuvan ja vanhenevan.
"Minä olen vain -- vain cowboy, neiti Majesty." Link melkein änkytti.
Hänessä tapahtui omituinen muutos. "Se on kauhea matka -- rajan yli.
Jos en jostakin onnellisesta sattumasta ajaisi autoa murskaksi, saisin
teidän hiuksenne harmaiksi. Te ette milloinkaan tointuisi siitä
matkasta!"
"Minä olen Stewartin vaimo", vastasi Madeline ja katsoi häneen
tietämättä mitään keinoa, jolla voisi taivuttaa tai houkutella toista.
Cowboy hätkähti -- Stewartin vanha liike. Tämä mies oli samaa villiä
lajia.
Madelinen sanat vuotivat virtana:
"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt
väärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin.
Minä uskallan lähteä matkalle ilomielin -- urhoollisesti. Minä en
välitä, mistä tai miten te ajatte."
"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!" vastasi
Link. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. "Minä
tarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni
mukaan mitä tarvitsen."
Madeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä,
että Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia
cowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline
hetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi
huntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla
saattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.
Joukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti
kotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan
itseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai
Madelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.
Madeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä
ylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli
kiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin
puolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä
renkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen
istuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa
Nelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja
taivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään
kuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä
lausuttu.
Auto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti
nopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen
suhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä.
Madeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen
silmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen
kasvojensa yli.
Neljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta.
Bernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle,
hitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin
Guadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli
näkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten
peittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.
Madeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen
huipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa,
joka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki
Tyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan
harjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne
näytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra
Madres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen
tapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi
vähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää
vaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja
huippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä
askelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.
Hän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he
joutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan
varovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan.
Mutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni
ristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka
muodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi
matkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät
tuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen
henkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi
vähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja
hypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja
panivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin
huolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka
olisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.
Auto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä,
kirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet
estivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka
olivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset
rinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran
ulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä --
kaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa
ja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.
Kerran Madeline huudahti vasten tahtoaan eräässä pahassa paikassa:
"Oh, aika rientää!"
Link Stevens katsahti häneen, ikään kuin häntä olisi moitittu. Miehen
silmät loistivat kuin teräksen välähdys jäähän. Ehkä tuo Madelinen
huomautus oli tarpeen. Ainakin hän pani auton suorittamaan näennäisesti
mahdottomia tekoja. Hän kulki rotkojen ympäri, hän sai koneensa
kiipeämään vuoren jyrkkiä vieruja ylös. Madeline tunsi että hän
leijaili, purjehti, ajelehti, hoiperteli silloinkin kun meni eteenpäin
nopeasti kuin salama. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat
liikkumattomat vuorenraskailta tuntuvien painojen alla. Tuli pitkä,
tiedoton vaihe, josta hän heräsi tunteakseen käsivarren kannattavan
häntä. Sitten hän virkistyi. Lykäten pois päähineen hän hengitti taas
vapaasti ja tointui täydelleen.
Auto vieri lavealla tiellä kaupungin liepeillä. Madeline kysyi, mikä
paikka se oli.
"Douglas", vastasi Link. "Ja juuri tuolla toisella puolella on Agua
Prieta!"
Nimi näytti typerryttävän Madelinen. Hän ei kuullut enempää ja näki
vain vähän, kunnes auto pysähtyi. Nels puhui jollekulle. Khakipukuisten
sotilaiden näkeminen virkisti Madelinea. Hän oli rajaviivalla
Yhdysvaltain ja Meksikon välissä ja mies, jonka Nels ilmeisesti oli
lähettänyt asialle, palasi ja sanoi että upseeri tulisi heti. Ratsuväen
upseeri lähestyi autoa, tuijotti tulijoita ja otti sombreron päästään.
"Voitteko sanoa minulle jotakin Stewartista, amerikkalaisesta
cowboysta, jonka kapinalliset ottivat vangiksi muutamia päiviä sitten?"
kysyi Madeline.
"Kyllä", vastasi upseeri. "Rajan toisella puolen oli kahakka
liittoutuneiden komppanian ja suuren guerilla- sekä kapinallisjoukon
välillä. Liittoutuneet ajettiin länteen rajaa pitkin. Stewartin
ilmoitetaan taistelleen uhkarohkeasti ja joutuneen vangiksi. Hänet
tuomittiin Meksikossa. Hän on tunnettu täällä pitkin rajaa, ja uutinen
hänen vangitsemisestaan on herättänyt kiihtymystä. Me teimme kaikkemme
saadaksemme hänet vapaaksi. Guerillat pelkäsivät teloittaa hänet täällä
ja luulivat, että hänet autettaisiin pakoon. Muuan sotaväenosasto vei
hänet mukanaan Mezquitaliin."
"Hänet tuomittiin ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa -- tänä
iltana?"
"Niin. Huhuttiin, että se oli henkilökohtaista kostonhimoa Stewartia
vastaan. Valitan, etten voi antaa teille varmaa tietoa. Jos olette
Stewartin ystäviä -- sukulaisia -- voisin keksiä..."
"Olen hänen vaimonsa", keskeytti Madeline. "Oletteko hyvä ja luette
nämä?" Hän antoi sähkösanomat. "Neuvokaa minua -- auttakaa minua jos
voitte!"
Katsahtaen Madelineen upseeri otti sähkösanomat. Hän luki muutamia ja
vihelsi hiljaa hämmästyksissään. Hänen käytöksensä tuli nopeaksi,
valppaaksi ja vakavaksi.
"Minä en ymmärrä näitä, kun nämä on kirjoitettu espanjaksi. Mutta minä
tunnen alla olevat nimet." Hän silmäili nopeasti muut. "Niin, nämä
merkitsevät, että Stewartin vapauttaminen on hyväksytty. Ne selittävät
salaperäiset huhut, joita olemme kuulleet täällä. Sekarotuisten
kavallusta! Jostakin omituisesta syystä eivät kapinallisten neuvoston
käskyt ole ehtineet määräpaikkaansa. Me kuulimme tietoja Stewartin
vaihtamisesta, mutta siitä ei tullut mitään. Tulkaa, minä lähden
mukananne kenraali Salazarin, komentavan kapinallispäällikön luo. Minä
tunnen hänet. Ehkä voimme saada selville jotakin."
Link antoi auton mennä huristen rajan poikki Meksikon alueelle.
Valkoinen tie vei Agua Prietaan, kaupunkiin, jossa oli värilliset
seinät ja katot. Vuohet, porsaat ja hiirihaukat pakenivat koneen
jyrinän edestä. Alkuasukasnaiset mustissa vaipoissaan kurkistelivat
rautaristikkoisten ikkunoiden läpi. Miehet, joilla oli suuren suuret
sombrerot, puuvillapaidat, ja -housut, kirkasväriset vyöt uumillaan ja
sandaalit jalassaan seisoivat liikkumattomina ja katselivat autoa. Tie
päättyi suunnattomaan plazaan, jonka keskellä oli ympyränmuotoinen
rakenne, joka muistutti karja-aitausta. Se oli härkätaistelunäyttämö,
jossa pantiin toimeen härkätaisteluja. Nyt se näytti olevan
leiripaikkana. Rääsyisiä, siistimättömiä kapinallisia oli kaikkialla ja
koko nelikulmio oli sirotettu täyteen telttoja, myttyjä, vaunuja ja
aseita. Siellä oli hevosia, muuleja, aaseja ja härkiä.
Paikka oli niin täynnä, että Linkin oli pakko ajaa hitaasti aitauksen
sisäänkäytävälle. Madeline näki vilaukselta telttoihin sisälle, sitten
hänen näköalansa peitti utelias, tunkeileva väkijoukko. Upseeri hypähti
autosta ja raivasi tiensä käytävälle.
"Link, tiedättekö tien Mezquitaliin?" kysyi Madeline.
"Kyllä, minä olen käynyt siellä."
"Miten kaukana se on?"
"Noo, ei niin kovin kaukana", mumisi toinen.
"Link! Kuinka monta mailia?" rukoili Madeline.
"Luullakseni vain muutamia."
Madeline tiesi, että cowboy valehteli. Hän ei kysynyt enempää eikä
katsonut häneen eikä Nelsiin. Miten tukahduttavaa olikaan tämä väkeä
täynnä oleva, pahalta haiseva plaza! Aurinko oli punaisena kallistunut
kauas länteen, mutta poltti vielä kuumasti. Kärpäsparvi kieppui auton
yläpuolella. Kapinalliset katselivat uteliaasti Linkiä, kun tämä rupesi
puuhaamaan auton kanssa. Heillä oli suunnattomat sombrerot, jotka oli
valmistettu ruskeasta ja mustasta huovasta, oljista tai kankaasta. Joka
miehellä oli nahka- tai kangasvyö, johon oli pistetty jonkinlainen ase.
Joillakin oli saappaat, joillakin kengät, joillakin mokkasiinit,
joillakin sandaalit ja monet olivat paljasjaloin. He olivat
kiihtynyttä, lörpöttelevää ja viittilöivää joukkoa. Madeline värisi
ajatellessaan, miten saattoi veren vuodattamisen vimma vallata kurjat
vallankumoukselliset. Vaikka he ehkä taistelivat vapauden puolesta, ei
heidän kasvoillaan näkynyt merkkiä siitä. He olivat kuin saaliin
jäljillä olevia susia.
Joukko jakautui kahtia antaakseen upseerin ja jonkun kapinallisen
päästä auton luo.
"Madame, asia on niin kuin epäilin", sanoi upseeri nopeasti. "Sanoma,
joka määräsi Stewartin vapautettavaksi, ei ehtinyt milloinkaan
Salazarin tietoon. Se kaapattiin tiellä. Mutta ilman sitäkin olisimme
toteuttaneet Stewartin vaihtamisen, ellei eräs vanginvartija olisi
tahtonut häntä ammuttavaksi. Tämä guerilla kaappasi määräyksen. Se on
surullista. Niin, hän olisi vapaa mies tällä hetkellä. Minä valitan..."
"Kuka teki sen?" huudahti Madeline kylmänä ja kipeänä. "Kuka on se
guerilla?"
"Don Carlos Martinez. Hän on ollut rosvo, vaikutusvaltainen mies
Sonorassa. Hän on salainen asiamies vallankumouksen hommissa. Hän on
ollut mukana guerillasodassa."
"Don Carlos! Stewart hänen vallassaan!" Madeline vaipui melkein
musertuneena. Sitten kaksi kättä tarttui voimakkaina, vavahduttavina
hänen hartioihinsa ja Nels kumartui hänen ylitseen.
"Neiti Majesty, me tuhlaamme täällä aikaa", sanoi hän. Madeline
pyörähti häneen päin vapisevana, rukoillen. Miten kylmä, kirkas ja
sininen olikaan cowboyn silmien leimahdus!
"Se tuntuu mahdottomalta, mutta minä teen sen!" sanoi Link vastaukseksi
hänen äänettömään kysymykseensä.
Se jokin, joka oli kylmää, synkkää ja villiä Madelinen cowboyissa, sai
hänen kasvonsa vaalenemaan, terästi hänen hermonsa, vetosi hänen
syvimpäänsä. Hetken innostus oli Linkistä ja Nelsistä luonnonmukaista,
hänestä se oli intohimoa.
"Saanko luvan mennä sisämaahan -- Mezquitaliin?" kysyi Madeline
upseerilta.
"Te jatkatte matkaanne? Madame, toiveenne ovat turhia. Mezquital on
sadan mailin päässä. Mutta on eräs mahdollisuus -- sangen heikko
mahdollisuus, jos ajajanne osaa kuljettaa tätä autoa. Meksikolaiset
ovat joko murhanhimoisia tai juhlamenoja rakastavia teloituksissaan.
Stewartin suhteen määräykset ovat erikoisia. Mutta odottamattomia
asianhaaroja lukuunottamatta se tapahtuu täsmälleen määrätyllä
hetkellä. Te ette tarvitse mitään lupaa. Teidän tiedonantonne ovat
virallisia papereita. Mutta ajan, ehkä viivytyksenkin säästämiseksi
ehdotan, että otatte tämän meksikolaisen Montesin mukaanne. Hän on
arvossa Don Carlosta korkeampi ja tuntee Mezquitalissa olevan joukon
kapteenin."
"Ah! Sitten ei Don Carlos olekaan niitä joukkoja komentamassa, joilla
on Stewart hallussaan?"
"Ei."
"Kiitän teitä. En unohda ystävällisyyttänne", lopetti Madeline
keskustelun.
Hän kumarsi Montesille ja pyysi tätä tulemaan autoon.
Valkoinen, kapea tie vilahteli liukuen käsittämättömällä nopeudella
auton alle. Tien laatu muuttui, puut muuttuivat -- koko ympäristö
muuttui kaktuksia lukuunottamatta. Tuli maileittain aallokkaita
harjanteita, lyhyitä, kallioisia tienpätkiä ja lietepaikkoja. Vihreät
kohdat lievensivät erämaan kovaa, kuivaa ulkonäköä. Siellä oli lintuja,
papukaijoja, saksanhirviä ja villisikoja. Kaikki nämä Madeline huomasi
huomiokyvyn ollessa erikoisen herkkä. Mutta se, mitä hän ponnisti
nähdäkseen, mitä hän halusi ja rukoili, oli suora, esteetön tie.
Nopeammin, nopeammin! Jyrinä muuttui surinaksi. Sitten ei Madelinelle
ääni ollut mitään -- hän ei voinut kuulla. Tuuli oli raskas, sitä ei
voinut punnita. Se ei ollut enää nopeata ja taipuisaa, vaan kiinteää
kuin päälle syöksyvä seinä. Tien vierellä olevien erämaakasvien vehreys
katosi kahdeksi muodottomaksi aidaksi, jotka liukuivat häntä kohti
kaukaa. Edessä olevat esineet alkoivat tulla epäselviksi, valkoinen tie
alkoi käydä juovittelevaksi kuin valon säteet ja taivas muuttui
punertavan utuiseksi.
Kun Madeline huomasi, että hänen näkönsä rupesi häviämään, kääntyi hän
katsoakseen vielä kerran Link Stevensiin. Cowboy kyyristyi alemmaksi
jäykkänä ja jännitettynä viimeiseen asti -- hän oli leppymätön
kuljettaja! Tämä oli hänen hetkensä ja hän oli suuri. Madeline luuli
näkevänsä, että Linkin pullistuneet posket ja leuka olivat harmaat,
että hänen tiukasti suljetut huulensa olivat valkoiset, että hymy oli
mennyt. Silloin cowboy oli tosiaan inhimillinen -- ei paholainen.
Madeline tunsi omituista veljeyden tunnetta. Stevens ymmärsi naisen
sielun niin kuin Monty Pricekin oli ymmärtänyt sen. Link oli salaman
takoma automaatti; naisen tahdon ponnisteleva, heltymätön,
lannistumaton väline. Hän oli mies, jonka voimaa naisen intohimo
ohjasi. Hän kohosi Madelinen korkeuteen, tunsi hänen rakkautensa,
ymmärsi hänen tuskansa luonteen. Nämä seikat tekivät hänestä sankarin.
Mutta kova elämä, villit vaaran vuodet erämaassa, armottomien miesten
seura, alkeellisuus -- ne tekivät mahdolliseksi hänen ruumiinvoimia
kysyvän urotyönsä. Madeline rakasti tällä hetkellä hänen henkensä
voimaa ja ylpeili miehestä.
Se oli Madelinen viimeinen selvä huomio matkalla. Sokaistuna ja
huumaantuneena hän uupui niiden vaatimusten painosta, jotka pantiin
hänen kestettäväkseen. Hän horjui, kaatui taaksepäin tuntien vain
hämärästi auttavan käden kosketuksen. Kaikki oli ympärillä synkkää
sekasortoa, jonka läpi hän syöksyi syöksymistään laskevan auringon
vihaisen, punaisen silmän alla. Kun hänellä ei enää ollut mitään
kuultavana tai nähtävänä, tunsi hän, ettei ollut väriäkään. Mutta
syöksyminen ei hidastunut, syöksyminen pimeän, rajattoman alan lävitse.
Hetkiä, tunteja, aikakausia hän kulki eteenpäin tähdenlennon
nopeudella.
Mutta määrättömän ajan kuluttua syöksyminen lakkasi. Hän kuuli ääniä,
jotka aluksi olivat matalia, koska ne ilmeisesti olivat kaukana. Sitten
hän avasi silmänsä ja näki kaiken epäselvästi, mutta täysin
tietoisesti.
Auto oli pysähtynyt. Link makasi kasvot alaspäin pyöränsä päällä. Nels
hieroi käsiään puhutellen Madelinea. Madeline näki talon, jossa oli
puhdas, valkaistu seinä ja ruskeatiilinen katto. Toisella puolen tumman
vuorijonon yli kurkisti punainen kaari, laskevan auringon viimeinen
kaunis säde.
Madeline näki, että autoa ympäröivät aseistetut meksikolaiset. He
olivat vastakohtana toisille, jotka hän oli nähnyt samana päivänä. Hän
ihmetteli heidän hiljaisuuttaan, heidän kunnioittavaa rintamaansa.
Äkkiä avasi terävästi lausuttu komennus rivit. Montes näyttäytyi
aukossa tullen nopeasti esiin. Hänen tummilla kasvoillaan oli hymy,
hänen käytöksensä oli kohteliasta, arvokasta ja käskevää.
"Ei ole liian myöhäistä!"
Hän puhui Madelinen kieltä korostaen tavalla, joka oli tytölle vieras,
joten se näytti estävän ymmärtämistä.
"Te tulitte tänne ajoissa", jatkoi upseeri. "El Capitan Stewart pääsee
vapaaksi."
"Vapaaksi!" kuiskasi Madeline.
Hän nousi horjuen.
"Tulkaa", sanoi Montes tarttuen hänen käsivarteensa.
Ilman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset
seinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot
pyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen
saattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys
hälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran
vaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea
kaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta,
unohduksiin ja laiminlyödyksi.
Señor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta
patiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä
aseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen
ikkunaan päin.
Madeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin.
Mutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea
espanjaksi.
Montes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona.
Kirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.
"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme", sanoi Montes.
"Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa."
"Stewart kävelisi?" kertasi Madeline.
"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa -- tuomio, joka minulla
oli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne."
Stewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan
mukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin
velvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen
hetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon
jälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle
ja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa -- tiesi että
kuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki
mahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta,
millä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.
"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan
sotamiesjoukkoon -- määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei
tiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa."
Montes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja
arvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa
turhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi
häntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean
matkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä
Madeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli,
että mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta
ei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän
tuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille --
tunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille
retkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä,
pelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi
melkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.
"Ah, siitä tulee kaunista!"
Montes otti liinan kapinallisen kädestä. Hän hehkui ja oli
kiihkoissaan, hänen silmissään näkyi omituinen, pehmeä, kylmä väläys,
hänen äänensä oli matala ja jännittynyt. Hän koki nyt jotakin, joka oli
loistavaa hänelle.
"Minä heilautan liinaa, señora. Se on merkkinä. Se näkyy alhaalla tien
toisessa päässä. Stewartin vanginvartija näkee merkin, ottaa pois
Stewartin raudat, päästää hänet irti ja avaa oven, että hän voi lähteä
kävelemään. Stewart on vapaa. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän odottaa
kuolemaa. Koska hän on urhoollinen mies, menee hän suoraan sitä päin.
Hän kävelee tätä tietä. Kävellessään hän odottaa joka askelella, että
häntä ammutaan joltakin tuntemattomalta suunnalta. Mutta hän ei pelkää.
Minä olen nähnyt El Capitanin taistelevan sotakentällä. Mitä on kuolema
hänelle? Ah, eikö ole suurenmoista nähdä hänen tulevan esiin --
kävelevän tietä alas? Señora, te saatte nähdä, millainen mies hän on!
Koko matkan hän odottaa kylmää, nopeata kuolemaa. Täällä tien tässä
päässä hän kohtaa kauniin rakastettunsa!"
"Eikö ole mitään -- mitään erehtymisen mahdollisuutta?" änkytti
Madeline.
"Ei mitään. Määräykseeni sisältyi, että aseista otetaan panokset pois."
"Don Carlos?"
"Hän on raudoissa ja saa vastata kenraali Salazarille teostaan",
vastasi Montes.
Madeline katsoi alas autiolle tielle. Miten omituista nähdä auringon
viimeinen punertava hehku vuoristojonon harjan yläpuolella! Ajatus
tästä auringonlaskusta oli kiduttanut häntä. Se oli kuitenkin ohi, ja
nyt oli siitä jäljelle jäänyt valo kirkasta, kaunista ja ennustavaa.
Sydän sekä ilon että tuskan vallassa hän näki Montesin heilauttavan
liinaa.
Sitten hän odotti. Mitään ei näkynyt alhaalla yksinäisellä
tiellä. Huoneessa hänen takanaan oli ehdoton hiljaisuus. Miten
kauhistavan, loputtoman pitkältä tuntui odottaminen! Ei milloinkaan
vastaisessa elämässään hän unohtaisi omituisia, sini-, valko- ja
vaaleanpunaseinäisiä taloja värillisine kattoineen. Tuo tomuinen,
paljas tie muistutti muuatta Pompejin avonaista katua ja kuvasti
vuosisatoja kestänyttä yksinäisyyttä.
Äkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.
Madeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä
ikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn
horjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin
pois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli
pelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi,
täyteläiseksi, omituiseksi.
Stewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti
ylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti
verkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan
tulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät
erottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.
Sitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.
Madelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi
ikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen
puuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri --
kaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi
kääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen
ja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.
Madeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun
taistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin
kuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin
kuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi
mahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän
oli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä
säikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata
hänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin
likelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä
ainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian -- kauan ennen
kuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi
juosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi
piilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean
kävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta,
äidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään -- joka ajatusta
myöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan
teloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui
Madeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden
saaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma
askel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön
havainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman
epäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa
olivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha
villi tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen
kanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi
uhrata.
Sitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli
terävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen
harponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat
meksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä
kohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja
vastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa.
Hän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä
liikkumattomana pitkän tovin.
Vain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että
Stewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska
hänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei
kuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni
siinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden
savukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan
sekä odotti.
Tämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain
hetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta.
Stewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta
vangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan
kuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa?
Madeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen
hymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka
varmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen
sekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään
kuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei
nyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.
Hän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon
oikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli
pohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart
ajatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä.
Stewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet
vapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena,
tulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui
häviämättömästi Madelinen sisimpään.
Seuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla
ja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.
Madeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.
Stewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan
lävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen
silmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka
näkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli,
että äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli
Madelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.
"Kuka -- te -- olette?" kuiskasi hän käheästi.
Madeline koetti kohottaa käsiään -- epäonnistui -- koetti uudestaan ja
kurotti niitä vavisten.
"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!"